Valmis tältä vuodelta

Nyt on viimeiset lumensiirtotoimenpiteet tehty. Koirat riekkuivat poluilla, eipä tarvinnut kahlata umpihangessa.

Traktorimies naapurikylästä kävi tuuppimassa tien puhtaaksi.

Lilli on haistellut hangessa, tassuja vähän kylmää.

Sohvi näyttää taas pikkupennulta, vaikka on jo aikomassa perheelliseksi.

Uskaltaiskohan yrittää suksitella tuonne? Kyllä houkuttais.

Pitäisi kaivaa tähän verrokkikuva kesältä. Kuten näkyy, syystyöt jäivät tekemättä ja kukkamaassa törröttää.

Jotakin kuuluu, pitäiskö sitä haukkua?


Vielä pitää haalata puita sisälle, jotta säilyy lämpimänä ensi vuoteen. Ulkona on pakkasta kymmenisen astetta, joten on lämmitettävä kaikki uunit. Epelit ovat nyt niin ohkaisessa karvassa, että niidenkin takia pitää olla lämmin.

Päiväkahvit maistuivat hyvältä puolentoista tunnin lumentyönnön jälkeen. Oikeastaan pitäisi lähteä käymään kirkolla, mutten taida viitsiä. Vaihtuu se vuosi näinkin.

Siel metsämökissä istuupi hän

.. tuo vanhus harmajapää.. muistatteko? Kerpules, sehän olen minä. Vilukissi eilen blogissaan esitteli vanhoja hiusvärimainoksia, ja äsken nutturaa vääntäessäni totesin, että minä kans tarttisin jotain.

Mulla on hiukset muuttumassa sellaisiksi ikävän raudanharmaiksi, kun tummiin hiuksiin tulee sinne tänne harmaita/valkoisia jouhia joukkoon. Sex appeal on kadonnut jo aikaa sitten.
Ja kuulkaa kulmakarvatkin harmaantuvat. En muista semmoista muilla nähneeni. Enkä minäkään niitä käy kylillä esittelemässä, niinkauan kuin on hiiliä pesässä. Mutta kunhan nyt tunnustin.

Ehtoolla istuksin tässä koneella itsekseni, kun ikkunan takana vilahti yllättävä näky: auton valot.
Ihmettelin hiukan kenellä on asiaa iltasella peltotielle, mutta kerrankos naapurikylän isännät oikaisevat tästä kotiinsa, kun eivät oikein uskalla kylätiellä kurvailla.

Huomattavan ajan päästä alkoi ovelta kuulua kolinaa, ja melkein hyppäsin kattoon järkytyksestä. Kuka nyt meille...
Koiria sieltä tuotiin kotiin. Kasvattaja puolisoineen tuli ja toi kaksi sievää pikkukoiraa. Vähäkoiran juoksu oli alkanut trimmauksen jännityksessä, ja sulhanen on jo varattu. Lillille on myös omansa tilattu, kunhan sen juoksu myös alkaa. Eli kevään korvalla meillä on penikoita tukuttain, toivottavasti. Ne, jotka haluavat sievän, hyvinkäyttäytyvän pikkukoiran, laittakoon elämänsä koirankestävään kuntoon: kyseessä on Lillin viimeiset pennut. Olkaa ajoissa liikkeellä. Sohvin kakaroista en sano mitään. (onko tässä havaittavissa jonkinlaista puolueellisuutta? hui hai)

Meillä oli sitten varsin rattoisa ilta. Kasvattajapari on hauskaa ja puheliasta seuraa, ja rouva ihastelee joka kerta tätä vanhaa huusholliani. Kehuivat, että on varsin romanttinen näky iltapimeällä kun tien mutkasta putkahtaa esiin jouluvalaistu torppa hankien keskellä. Sitä oli mukava kuunnella. Tekee hyvää välillä kuulla tuollaisia kannustavia kommentteja, kun toisinaan usko omaan järkeen alkaa loppua ja tuntuu siltä, että täältä on hankkiuduttava ihmisten ilmoille ja sivistyksen pariin.

Nyt kutsuvat lumityöt. Niiden jälkeen voin hyvin jatkaa tässä koneella, kun en kuitenkaan muuhun kykene. Olkoonkin pakkaslunta, mehut se imee kuitenkin.

Kyllä pitää olla

...muistamaton. Tulin kotiin kyliltä ja säikähdin ihan jalattomaksi, kun koiria ei ollut missään! Hitaasti sitten palautui mieleen, että juurihan vein ne trimmattavaksi naapuripitäjään...

Olihan taas reissu. Mennessä eteeni kurvasi jostain pappa, joka ei edes vilkauttanut jarruvaloja kääntyessään päätielle stop-merkin takaa. Sain hepun kiinni tuota pikaa, vaikka pysähtelin tieliikennelain mukaisesti, sillä tämä hurjapää körötteli menemään viittäkymppiä. Kyllähän tie oli liukas, mutta myös suora ja lumeton. Onneksi hänelle tuli asiaa seuraavaan kylään.

Karvahanurit olivat onnessaan kun pääsivät autoilemaan. Lillikin loikkasi autoon ihan itse, ei tarvinnut pyllystä tuuppia. Kummallista, miten ne aina innoissaan lähtee mukaan, vaikka tuskin koskaan kuskaan niitä muualle kuin lekuriin tai trimmiin. Pääasia vissiin että pääsee pois kotoa.
Huomenna ne tuodaan siisteinä ja sievinä kotiin.

Kävimme ystävän kanssa syömässä kiinalaisessa. Kirkonkylän kiinalaisravintola on todella hyvä, ja yritämme käydä siellä usein että se menestyisi ja kauan säilyisi ilonamme.
Tulee vain syötyä aina kupit tyhjiksi, ja sitten kotona huomaa, ettei ole juonut tarpeeksi. Nyt janottaa sitten koko illan. Ruoka ei vaikuta ollenkaan suolaiselta, vain maustetulta, mutta janotus on megaluokkaa.

Ilmankos kauppakoriin kertyi oikeastaan vain siideriä ja iso pullo vettä. Kauppareissu täydellä vatsalla tulee halvaksi ja on äkkiä tehty. Edes halvennussuklaat eivät houkuttaneet, mikä voi kyllä iltasella, viimeistään huomenna kaduttaa.

Lopuksi kuva ihanuudesta, jonka tilasin Violetilta. On juuri niin hauska kuin miltä näyttää, ja hankala kuvattava. Teen itsekin koruja, mutta tässä viehätti oivallus. Olen jo ehtinyt elvistellä korullani, ja ideaa aion käyttää omassa, koruttomassa projektissani. Kehiteltynä.

Muistumia

Tuli tämmöinen kuva sähköpostissa. Ystävältä, joka myös kasvatti aikoinaan abessinialaisia.

Piti jakaa tänne muisteluksia enemmänkin, mutta nyt tulikin kiirus viedä koirat frisööriin ja sitten lounastreffeille. Ehkä palaan asiaan myöhemmin ip.

kuvia viimeinkin

Joulumyyjäisiin tehtiin saippuaa. Niiden tekeminen oli niin kivaa, että sitä jatketaan. Käsintehdyt saippuat kuuluvat siis seuran kannatustuotteisiin jatkossakin.

Jouluroomboxikin valmistui lopulta. Kuvaaminen onnistui satunnaisen auringonpilkahduksen ansiosta.
Tilasin itselleni joululahjaksi kivoja kirjoja, joiden antia piti heti kokeilla. Aika mehukkaan näköisiä, vai mitä?

Koirat saivat uuden pedin, jossa piti mahtua makoilemaan kaksi kerrallaan. Tässä kuitenkin Sohvi yksinään. Se lähtee kiltisti, kun Lilli haluaa oikaista itsensä patjalle. Vuorotellen siis.

Ulkona ripeksii vettä. Ei tee mieli pihalle, mutta onneksi ei ole tarvettakaan. Toivottavasti piha ei muutu kokonaan jäiseksi. Lunta on niin paljon, että sitä varmaan jää jäljelle vesisateesta huolimatta.

Joulu aiheuttaa hankaluuksia. Kaikki on hyvin niin kauan kun se on vielä edessä. Eikä ongelmia ole vielä jälkeenpäinkään, jos on seuraa, mutta yksin joulukoristeiden keskellä ei keksi mitään tekemistä. Onnistuin haalimaan kirjastosta tylsiä kirjoja, enkä osaa oikein levittää nukkisteluakaan tuvan joulupöydälle. Telkkarista tulee mitä sattuu, ei auta vaikka on ihka uusi aparaatti jota katsoa. Ohjelmisto on sama vanha ja tylsä.

Repäisen kerralla ja keitän päiväkahvit. Vielä on pari joulutorttua tuhoamatta. Siitä riittää ahkeroimista ainakin puoleksi tunniksi.

uusia naapureita

Touhukas aamu tänään. Työtöitä, kotitöitä ja taas työtöitä. Kivaa.

Pakkanen taas kiristyi kun taivas kirkastui yöllä. Pikkuisen ehti sataa lunta eilisen päivän ja illan aikana.

Teimme Takkupään kanssa eilen joulua. Vielä on paljon tekemättäkin, mutta nyt ollaan jo niin pitkällä, että ellei loppuja jaksa, niin jouluista on kuitenkin.

Koirat saivat uuden, lämpimän yhteispedin. Siinä nukutaan toistaiseksi vuorotellen. Elättelen toivoa että jonain päivänä pikkukoirani makoilevat pedillään sievästi kylki kyljessä. Saas nähdä.

Jääkappi ja pakastin on sulatettu, sädekehäni loistaa kirkkaana. Kunhan kaapit vähän jäähtyvät niin laitan tavarat takaisin. Niiden osuus lämmönlähteenä ei ole aivan vähäinen.

Joulunlaittamiseen kuului tänä vuonna myös jouluvalot. Koska kynttelikköjä on vuosien varrella siunaantunut monta ja kaikki toimivat, laitoimme lorvikamariinkin jouluvalot. Nyt tuntuu kuin olisi saanut uudet naapurit, kun ikkunasta näkyy valot toisessa rakennuksessa. Tosin siellä ei taida ajastin olla terve, kun vieläkin palaa valot vaikka toisin piti.

Huomasin saaneeni toisenkin naapurin. Tällä ei ole valoja, mutta vajan lattialle oli kuoputettu runsaasti hiekkaa viereisen puorin kivijalsta. Sinne on muuttanut joku. Toivottavasti vajassa säilytettävä linnunruoka ei ole antanut väärää signaalia talonväen joulumielestä. Kräpsä viritetään, jos murtojälkiä löytyy, oli joulu eli ei.

Yritin eilen illalla päivittää tänne vähän kuvia, mutta se ei onnistunut. Tartun toimeen uudelleen tänään, jospa saisin joitakin otoksia nähtäville. Tämä ainainen jutustelu on vissiin melko tylsää.

Posti ei tuonut tänään kuin melukonekaupan mainoksen, ehkä sitten huomenna saapuu odottamani lähetys tai pari.

Vaihdan konetta ja laitan kuvia tulemaan.

Pakkasesta, päivää

Huh näitä aamuja. Ulkona -17 astetta ja tuvassa 18, jälkimmäiset sentään plussaa. Kun sitten virittelee tulet kaikkiin uuneihin, niin sisälämpötila laskee asteella. Vaan kyllä se siitä taas lämpenee, ulkona hitaammin.

Koiratkaan eivät enää usko nurkissa olevan ketään, kun aamuhaukku jäi muutamaksi köhähdykseksi ja sitten jo rapun edessä nosteltiin tassuja että pitää päästä äkkiä sisälle. Nyt ne makaavat petauksissaan pikku sykkyröinä.

Eilinen päivä meni jouluhuminoissa. Kävimme ystävän kanssa kahdessa kaupungissa jouluostoksilla. Molemmat reissut olivat tuloksekkaita, paitsi että toisella unohdimme käydä Ikeassa, joka olisi ollut kummallekin tärkeä käynti. Pahus kun harmitti, muttei enää jaksettu takaisinkaan kääntyä. Nyt olen kohta ilman kynttilöitä, ellen sitten lähde vielä uudestaan sinne ajelemaan.

Tosin tänään en ajele minnekään, sen verran on luntioomet kipeät. Se, mikä virkisti päätä vei jalat alta, ja niinpä taidan tänään keskittyä johonkin pikkunyhertämiseen.

Oli kyllä mukavaa kierrellä kaupoissa katselemassa kauniita tavaroita, joita ei mihinkään tarvitse eikä tee mieli ostaa. Tällä kertaa keskityimme kahteen asiaan: pikkuputiikkeihin ja vaateliikkeisiin. Putiikeista ei tainnut lähteä mukaan mitään, vaateliikkeistä ehkä jotain. Haimme ystävän jälkikasvulle sopivaa joululahjavaatetta, mutta nuoren herran vaativa maku teki homman hankalaksi.
Tuli entiset ajat mieleen, kun oma perikunta oli samassa vaiheessa: Ei mitään printtejä, mieluummin mustaa ja tietyn näköistä. Se oli jo silloin haastavaa, eikä ole yhtään helpommaksi muuttunut.

Samalla reissulla hain pyykit pesulasta. Nyt pitää tuupata ne tuonne liinavaatearkkuun saamaan itseensä laventelinhajua, niin voin jouluna nautiskella tuoksuvista lakanoista.

Tein muuten osan jouluruokaostoksista. Tuntui hullulta ostaa kaksi kassillista ruokaa, en muista koska viimeksi olisin ostanut niin paljon. Ehkä viime jouluna?
Mulla kun on tuo ruokakontturi, joka on näillä pakkasilla aivan tavattoman viileä, niin ei tule säilytyksen kanssa ongelmaa. Sinne voi tuupata isompiakin määriä, ja jos laittaa lattialle, niin pakastuvat.

Aion kuulua kunnon väkeen ja tarjota jouluruokaa lapsosilleni, jotka kenties tulevat äitivanhaansa tervehtimään. Keittelen puuroa ja paistan sianpeetä, jotta olisivat tyytyväiset ja iloiset. Syntymäpäivän kunniaksi. Miksei muuten jouluruokiin kuulu täytekakku, kun kerran on syntymäpäiväjuhlasta kysymys? Kun kerran lahjojakin annetaan?

Mulla tähän joulunodotukseen liittyy tänä vuonna myös postinodotus. Toki olen ihan mahdoton odottelija muutenkin, mutta varsinkin tänään kipeine nivelineni odottelen postia tohtorilta. Eikä nyt riitä joulukortti, vaan pitää tulla oikein kirje. Toisaalta sen odottaminen kauhistuttaa, ja olen tyytyväinen kun en ole sitä vielä saanut, mutta sitten taas...

Vallitsevasta sekasotkusta huolimatta tuvassani on tunnelmallista. Tuli humisee ja napsahtelee uunissa, koirat kuorsaavat ja pöydällä palaa kynttilä. Ilmalämpöpumppukin on juuri nyt hiljaa, sulattelee välillä ulkoyksikköään. Ulkona alkaa taivas vaaleta. Tästä on ryömittävä krettuihinsa ja haettava lisää puita. Raikasta talvipäivää!

Lunta tulvillaan

Ainakin melkein. Pikkulapset pääsevät jo hiihtämään, kunhan pysyttelevät nurmikolla. Taivas on kirkastumassa, hieno vaaleansininen talvitaivas.

Illalla satoi vielä lunta, mutta nukkumaanmenoaikaan oli jo tähtiä taivaalla. Nyt mittari näyttää -15 astetta, kun aurinko on nousemassa.

Olen lämmittänyt uuneja, mutteivät ne vielä yhdestä pesällisestä paljon virkisty. Kamarin uunia ei parane lämmittääkään kuin aamuisin, muuten ei nukkumisesta tule mitään. Tuvassa ja salissa sietää polttaa useampi pesällinen päivän mittaan, ja lorvikamarissakin on syytä käydä samoissa puuhissa.

Eiliset joulumyyjäiset menivät mukavasti. Ihmisiä oli liikkeellä vähän vähemmän kuin edellisinä vuosina ja se näkyi sitten myös kaupanteossa. Mutta pienillä kuluilla ei tule suuria tappioita.

Tälle päivälle on tarjolla työ-töitä, omia töitä ja yhteisiä menoja. Odotan kovasti postinkantajaa, jonka pitäisi vihdoin tuoda tilaamani ihanuudet nettikaupasta. Jonkinlainen viesti lääkäriltäni voisi olla myös ajankohtainen.

Yritin tilata neiti Sieväselle huoltoa, mutta keskus otti puhelinnumeroni ja lupasi että huollosta soitetaan tännepäin. Siitä on nyt tunti. Haluan autoni huoltoon nyt, eikä vasta ensi vuonna. Kohta soitan sinne taas.

Jotenkin tässä istuessa tuntuu, että lämmitys on nyt hiukan riittämätön. Voisi ola hyväksi virittää uusi valkea ja hakea saliinkin lisää klapeja. Onneksi tänne lounaiskolkkaan ei ole luvattu aivan niin kireitä pakkasia kuin muualle maahan. Kolmekymmentä pakkasta ei ole leikin asia ainakaan niin kauan kuin meri tuolla parinkymmenen kilometrin päässä on vielä sula. Toki semmoisilla kylmyyslukemilla merikin alkaa jähmettyä nopeammin, mutta sitä odotellessa saattaisi kilahtaa nenä päästä. Tänään näyttäisi olevan lisäksi pohjoisenpuoleinen tuuli.

Eilen eksyi suuri ajokoiranreuhake pihaan. Katselin ikkunasta kun se loikki pitkin poikin, katosi välillä pensaiden taakse ja nosti jalkaa lähes kaikkien kohdalla. Lopulta se jatkoi matkaansa pupupoluille. Päästin sitten ennen myyjäisiin lähtöä pikkukoirat ulos, ja ne saivat ennennäkemättömän hepulin. Vähäkoira varsinkin huusi ja raivosi ihan kuurona. Näytti jo siltä, että lähdöstäni ei tule mitään, kun en saanut ympäriinsä ryntäilevään koiraan mitään yhteyttä, mutta lopulta sain sen kampattua ja sen verran tolkkuihinsa, että se tuli sisälle. Illalla kotiin palattuani se jatkoi rähisemistä, mutta huomattavasti hillitymmin.

Pystyyköhän koira hajusta päättelemään toisen otuksen koon? Ei vissiin, tai sitten Sohvilla on persoonallisuushäiriö. Se jäniskoira oli ainakin neljä kertaa Sohvin kokoinen, eikä ole takeita että se olisi tunnistanut niin pientä otusta koiraksi.

Kaikennäköistä joulukiirutta pukkaa, pitäisi sitä ja tätä, mutten vissiin saa tehtyä mitään. Viime viikolla oli jo muita kiireitä, nyt on toisia ja ensi viikon kun vielä lorvii, niin sitten se onkin jo vuodeksi ohi.

Pakastimen ja jääkaapin laitan sulamaan nyt, ne hoituvat itsekseen. Vaikka ajatus kylmän kaapin pyyhiskelystä ei kyllä yhtään ilahduta, näpit siinä jäätyvät. Hyh.

talvi on taas

Pitää heti ottaa tunnelmasta vaarin, kun ei ole takeita siitä, että tulisi tämän kummoisempaa talvea. Pakkasta on viitisen astetta, ja maisema paksussa kuurassa. Illalla oli kaunista, kun kuutamo valaisi sumuisen, huurteisen puutarhan. Aivan satumetsätunnelma.

Koirat olivat eilen hammaslääkärillä. Hampaat oli kummallakin hyvässä kunnossa, mutta hammaskiveä oli runsaasti. Olivat raukat koko illan ihan tokkurassa, oli pakko pitää sylissä että pysyivät lämpiminä. Vieläkin ovat vähän vaisuja.

Itselläni on vähän tyhjä olo. Olisi aika tehdä jouluvalmisteluja, muttei oikein pääse alkuun. Kieltämättä tämä yksinäisyys vie joulumielen, toisillehan sitä joulua yleensä valmistellaan. Tai toisten kanssa olemisen toivossa. Nyt alkaa vaikuttaa siltä, että saan olla yksin ihan tyyten, on joulu tai ei.

Pahinta siinä lienee se, ettei enää välitä. Silloin tällöin mieli nousee kapinaan ja ajattelee, ettei mua näin kohdella ja mullakin on oikeus tukeen ja turvaan, mutta sitten sitä antaa mennä eikä se lopulta niin pahalta tunnu. Ehkä on hyväksi opetella turvaamaan vain itseensä, tuskin tämä maailma tästä paremmaksi muuttuu.

Ja onhan sitä ihan parhaassa seurassa, kun itsekseen on.

Toisaalta nämä pienoismalliprojektit ja muut talkoohommat ovat tuoneet mukavia ihmisiä joiden kanssa on viihtyisää tehdä ja joiden ajatusten kulku on samansuuntainen. Ruoditaan yhdessä monta muutakin asiaa kuin juuri käsillä olevaa. Olen kyllä kiitollinen niistä hetkistä.

Pitää vissiin aloittaa kalanmaksaöljykuuri, kun mieliala alkaa laskea. Ja laittaa Yläkertaan toivomus, että siellä vielä kerran tarkistettaisiin, voisko mun elämääni järjestää tämän ainaisen asian suhteen uudelleen. Kun en ihan haudan partaallakaan vielä liene.

Palatakseni tuohon talven ituun tuolla ikkunan takana, ihmetyttää, miten maisema ikäänkuin hiljenee jo siitä, että se muuttuu huurteiseksi. Hopeinen korostus kaikessa saa näkymän rauhalliseksi, vaikkei se mun ikkunastani katsottuna koskaan ole vilkas. Kuura tuo myös kaiken ikäänkuin lähemmäs, rajaa näkyvyyttä ja nostaa esiin muotoja.

Kuura on tällaiselle miniatyristille kuin taivaan lahja, mikä se vissiin onkin. Tykkään pienistä yksityiskohdista, jotka kuura tuo esille ja jotka pitää osata nähdä ja katsoa läheltä. Ruusunlehden kaunis väritys korostuu kun sitä ympäröi hopeinen kehys, samoin omenapuun rungolla kasvavat jäkälät ja sammaleet näyttävät eksoottisilta. Myös puiden kaunis kasvutapa tulee huurteisena esiin paremmin.

Eilen olisi ollut ensimmäinen puurojuhla, johon en sitten koiren vuoksi voinut lähteä. Luvassa on kuitenkin niin paljon joulunalusohjelmaa, että väistämättä ehdin edes joihinkin. On hyvä pitää yhteyttä ulkomaailmaan, kun näköjään alkaa yksinolo tuntua hylkimiseltä.

hamsteri

Se on vissiin mun sukulaiseni.

Olin paikallisessa askarteluliikkeessä kiusaamassa itseäni. Myyjä Kuule Kato oli vuorossa, ja multa oli mennä hermot. Ihmettelen miten siellä riittää asiakkaita, kun jokaisen ostokset luetellaan ja arvostellaan kassalla suureen ääneen (joo, tää on hyvä, kiilteleekin niin nätisti), tyrkytetään lisää(näitä sais nyt kolme vitosella, kannattaa ostaa vaikkei tarttiskaan) ja tuputetaan mukaan mainoslehteä/ohjevihkoa/muovikassia. Mrrr. Asiakaskortti olisi välttämättä pitänyt ottaa, vaikka tässä kuussa pitäisi saada kokoon viisi leimaa á 10 rahaa. Ensi kuussa riittävästi leimattu kortti olisi sitten 5 rahan arvoinen...

Sadannen kerran päätin, että jatkossa ajan naapurikaupunkiin näitä ostoksia tekemään. Kohta kuitenkin ajattelen yltiöoptimistisesti että ehkä siellä on joku muu myyjä. Turha luulo, mun tuurilla se on aina Kuule Kato. (nimitys tulee hokemasta "....kuule kato ne on tarjouksessa.."

Mutta siis olen tod.näk. hamsterille sukua, koska rojua kerääntyy, vaikka todistettavasti kannan sitä kassikaupalla ulos. Nyt olen sentään saanut jotain näennäistä tulosta aikaan, mutta pelkään sen olevan pelkkää pintasilausta. Vähän kun raapaisee, esiin pullahtaa rojua.

Posti toi eilen kulttuuriseuralle tilatut myyjäismateriaalit. Paketti oli harvinainen ja tyylikäs: kääritty ruskeaan voimapaperiin ja ympärille oli solmittu ruskea hamppunaru. Otin siitä teille kuvan.
Ja se onkin sitten jo toinen tarina: mulla on täällä torpassa yhtäkkiä kolme toimivaa läppäriä (rojua kertyy...) joista vain yhdessä on kortinlukija. Olen kirjautuneena toiselle niistä, jossa ei ole ko. lukijaa. Koska olen aivan varma, että kamerani mukana tuli kuvien siirtoon sopiva kaapeli, lähdin sitä noutamaan. Noin vain. Enkä löytänyt, en millään.
Löysin kuusi osoitteenmuutoskorttia, joiden lähettäjät ovat kaikki jo muuttaneet uudelleen, työehtosopimuksen, jonka voimassaolo lakkasi v. 2007, puolikkaan lehtiön, kolme kaapelia joista en tiedä, mihin ne kuuluvat ja mp3-soittimeni, jota en muistanut omistavani, mutten pahus vieköön sitä oikeaa kaapelia.
Joten sen seurauksena ette nyt näe kuvaa hienosta paketista, tai Taavista, tai punaisista ruusunlehdistä. Mieleeni hiipii epäilys, että olen kantanut roskiin juuri SEN kaapelin, tai sitten se on aineellistunut johonkin toiseen ulottuvuuteen. Koska asustelen enimmäkseen yksin, ei ole mahdollista että joku olisi OTTANUT sen. Jos alan esittää sen suuntaisia epäilyksiä, on aika ruveta varaamaan paikkaa Kaukola-kodista. Luuleminen on nimittäin pettämätön dementian merkki.

Vähäkoira on missikisoissa. Huomenna vasta on koitos, mutta kun pitää saada frisööri kuntoon, niin se lähti jo eilen. Meillä on nyt leppoisaa hiljaiseloa vanhanrouvan kanssa, ollaan ihan hissuksiin.

Nukkiskurssilla tehtiin tänään vähän joulukoristeita. Osa ryhmästä teki iloisesti kaikki mitä ehdotin, osa taas teki ihan omiaan. Kaikilla taisi kuitenkin olla mukavaa. Ensi lauantaina on viimeinen kerta, kuvataan boxit ja pidetään pienet pikkujoulujuhlat.

Pimeät aamut ja illat saavat päivän tuntumaan pitkältä. Nytkin on sellainen olo, että on jo vaikka kuinka myöhä, vaikka kello on vasta viisi. Ulkona on säkkipimeää ja tuulista. Lähden tästä nyt joulusiivousta aloittamaan. Aion nimittäin pestä saunan, viimeisen kerran tänä vuonna. Oikeastaan se pitäisi pestä juur jouluksi, että joulusaunanautinto olisi paras mahdollinen, mutta hyvä siitä nytkin tulee.

kurvit suoriksi

Tänään on taas pienoismalliprojekti liikahtanut eteenpäin. Teimme jälleen kerran materiaalikokeiluja mutta myös valmista: tasoitimme pohjan muotoiluja Oivalla. Pienen suttaamisen jälkeen homma sujui ja tulos oli lorvikamarin ovea sulkiessa oivallinen.

Tilanne voi tietysti muuttua kun tasoite kuivuu ja pahvialusta asettuu muotoonsa. Mutta aina voi kuitenkin tehdä jotain, ihan hukkaan työ ei mene.

Jälleen kerran pohdimme mittakaavan muutosta. Ehkä kuitenkin tekisimme puolet pienemmän, 1:200? Se olisi mukavamman kokoinen käsitellä ja kaikkea. Lopulta kuitenkin päätimme pysyä aloittamassamme koossa. On hyvä, jos pienoismallin ympärille mahtuu riittävästi ihmisiä, kun suurin tarve sille on silloin, kun museossa on iso opastettava ryhmä. Ihan pienen levyn ympärille mahtuu vain muutama ihminen, loput saisivat katsella toisten olkien yli.

Jaoimme myös nettikaupasta tilatut nauhat ja silmäilimme vähän nukkistarvikkeita. Nyt on sellainen olo että pitää ehdottomasti tehdä jotain boxin suhteen. Mulla on siinä jokin ajatusvirhe, en ole mitannut huolellisesti enkä saakaan siihen mahtumaan kaikkea mitä ajattelin. Hyvä siitä tulee silti, erilainen vain kuin olin ajatellut.

Sain sievän kynttelikön pikkujoululahjaksi, se on nyt Neitien förmaakin pöydällä. Otan kuvan kunhan valoa joskus on riittävästi. Nukkis on huushollin pimeimmässä kohdassa, joten kuvaaminen ei ole ihan helppoa.

Yölläkin vaivasi nukkekotimurhe. Sain nimittäin kesken unien sellaisen vakaumuksen, että Neitien on saatava kunnollisen kokoinen talo, ja nykyisestä tehdään koti ihan tavalliselle pienperheelle tai modernille, hyvätuloiselle pariskunnalle. Nykyisinhän on tapana rakentaa talo, jossa on iso olohuone ja paljon pieniä koppeja nukkumiseen, ruoanlaittoon ja sen sellaiseen. Juuri kuten Neitien talo.

Mihin helkkariin sellaisen ison kartanon sitten sijoitan? Sinne vissiin, kun tänne ei mahdu. Sellainen kaappi kuin Varmalla olisi hieno. Sellaiselle juuri ja juuri saisin raivattua tilaa. Ehkä.
Tai jos löytyisi sellainen kaunis, hyvänmallinen talo, joka mahtuisi saliin palmun alle, niin ehkä sellainen edes...

Pienet projektitkin tuottavat vielä tuskaa. Johonkin nekin on sijoitettava, roomboxit ja muut pienet interiöörit. Lorvikamariin voisi laittaa hyllyn ylös seinän rajaan? Tai miksei yhtä hyvin tupaan ja saliin esim. oven yläpuolelle?
Kaikki valmistuu mielessä paljon nopeammin kuin todellisuudessa. Tänään puhuimme kahvilla siitä, miten paljon enemmän nyt vanhempana elää juuri tässä ajassa, eikä enää odottaen tulevaa. Tämä nukkekotielämä taitaa olla siinä asiassa poikkeus. En millään saa aikaan niin paljon valmista kuin mieli tekisi. Vaatii kuitenkin jonkinlaisen rupeaman että ehtii keskittyä, etsiä kaikki tarvittavat kamat ja useimmiten, kun ei ole valmista ohjetta, aikaa menee silkkaan pähkäilyyn melkoisesti.

Jospa huomenna olisi jotain kuvattavaa, niin laitan sitten tännekin näytille.

täyskäännös

Nyt en sitten olekaan enää saikkella. Ainakaan toistaiseksi. Olen vaihteeksi etätyöntekijä. Etätoimihenkilö. Etäassistentti. Tuntuu enimmäkseen lähieläkeläiseltä.

Mutta siis sairasloma keskeytettiin, se tuntui turhalta kun kuitenkin teen 90% työstä kotona. Nyt riippuu työnanajan suhtautumisesta, jatketaanko sairaslomaa vai muutetaanko työnkuvaa. Huomenna käyn neuvottelemassa asiasta samalla kun käyn hammaslääkärillä.

En kyllä jaksaisi, kun tämä päivä oli melko raskas. Sairaalassa oltiin yli tunti myöhässä, vaan enpäs saanut parkkisakkoja sen vuoksi.

Magneettikuvaus ei ole ihan kamalaa, jos siihen putkeen ei tarvi työntää päätään. Jossakin vaiheessa vaivuin melkein uneen, kun kuulokkeista tuli jotain lullulauluja ja väsytti niin. Toki jytinää ja pauketta riitti, mutta kuten sanottu, se ei tuolla takamuksen kohdalla ole niin rasittavaa.

Kävin samalla reissulla katsomassa Taavia. Vein kastemekon ja ihastelin pikku-ukkoa hetken aikaa. Hän ei nyt ollenkaan jaksanut herätä tervehtimään fammuaan, vaan katseli unia mieluummin. On vieläkin kuulemma yökyöpeli eikä juuri nuku iltayhdeksän ja aamu kolmen välillä.

Nykyisin pikkuvauvoilta voidaan verikokeen perusteella kartoittaa mahdollisuus sairastua erilaisiin sairauksiin, kuten 1-tyypin diabetes. Sitä rasitetta Taavilla kuulemma ei ole, muut vastaukset tulevat myöhemmin.

Ex-miehen uusi rouva on ollut huolissaan, voiko hän osallistua ristiäisiin. Vaivautuuko joku, aiheuttaako hankaluuksia? En minä vaan tiedä. Yhtään en tiedä, miltä tuntuu nähdä entinen miehensä uuden naisen kanssa. Ei ole kokemusta. Mutta ymmärtääkseni tulen senkin pian tietämään ja kokemaan.

Täällä tuvassa on vähän kylmä, kun olen ollut koko päivän poissa. Varsinkin kun joka paikassa missä kävin oli vaikka kuinka lämmintä. Jossain näin lämpömittarin, joka näytti 23,9 astetta. Ei ihme jos nyt tuntuu 20 astetta kylmältä.

Täksi illaksi olisi ollut kokousmeno, mutten jaksa. Samoin olisi kotimatkalla pitänyt käydä luovuttamassa verta, mutten jaksanut sitäkään. Menen, kunhan saan lääkkeiden määrää vähän vähemmäksi.

Muuten tuollainen ihmisten ilmoilla pistäytyminen on virkistävää. Oli mukava huomata, että maailma on mallillaan, vaikken olekaan sitä vahtinut. Ja ettei mikään ole niin paljon muuttunut, etteikö siihen voisi hypätä mukaan suuremmin harjoittelematta.

Ja koska olen ollut niiiiin reipas, saan avata pienen suklaalevyn ja ahmaista sen samantien. Jos vaan haluan.

något helt annat

Aamulla satoi reippaasti. Jalkinekato aiheuttaa lieviä hankaluuksia: on uskomattoman vaivalloista nostaa jalkaansa niin paljon että saa sen tungettua saappaanvarteen. Lisäksi saappaat painavat niin paljon, että kipeytyneen nivelen toipuminen on tyyten lakannut. Huussin tyhjennys ei ole nivelrikkoisen voimailulaji.

Joo, siis nukkiskurssille lähteissä satoi, mutta parituntisen kurssin aikana kirkastui, ja kotia tullessa paistoi jo aurinko.

Sen sijaan, että olisin nauttinut kirkkaasta päivästä ja tehnyt jotain näkyvää jälkeä, keitin kahvit ja avasin nettikaupan. Tilasin kurssilaisille nauhoja ja muita tarvikkeita, ja siinä meni sekä aikaa että rahaa. Kun omatkin varastot tarvitsivat täytettä. Muka.

Kylläpäs näinkin ihan lööppiunen aamulla. Unessani ajelin autollani sinne tänne, ja yhtäkkiä edelläni ajoi iso rekka ja tien reunassa pyöräili pieni poika. Rekka kääntyi oikealle, teki tiukan käännöksen pojan eteen ja vaikka tämä yritti väistää, hän jäi rekan alle. Pysäytin tien toiseen reunaan ja ryntäsin katsomaan voihkien itsekseni Voi ei voi ei voi ei. Poika pyörineen oli rutussa rekan alla, verivana juoksi tiellä eikä kellään ollut aikomusta kaivaa häntä sieltä pois. Yritin soittaa ambulanssin mutta puhelut menivät omituisiin paikkoihin, jonkun kanslerin sihteerille mm. Sillä aikaa kuljettaja oli tehnyt pojalle pahvista kauniin jättikortin, jolla hän yritti peittää ruumiin, joka siinä vaiheessa oli auton vieressä. Minusta näytti että poika oli melkein kunnossa, mutta kuitenkin vähän kuollut. Kortissa oli pojan kuva kultapaperista leikattuna.

Eipähän tarvitse tänään katsoa elokuvia. Enkä aio mennä saunaankaan, lämmitän sen vasta huomenna. Mieli tekisi mennä tänään, muttei kaikkia mielitekoja tarvitse noudattaa.

Lähes kaikkia mielitekoja olen noudattanut tänä syksynä. Sellaisia, jotka ovat mahdollisuuksieni rajoissa. Olen hyödyntänyt pakollista paikallaanoloa ja yrittänyt kääntää sen edukseni. Vaikka valittelen täällä vähän väliä, totuus on myös se, että osaan kyllä nauttia pelkästä istumisestakin. Omalla tavallaan on hyvinkin vapauttavaa vain olla ihan luvan kanssa. Syyllisyyskin hellittää, kun muistuttaa itselleen, ettei tässä nyt ole lupa häärätä ympäriinsä.

Koiraeläimet saivat luita kaluttavakseen ja siitähän oli tulla ilmiriita. Vanha rouva tehopureskelijana silppusi oman poronkylkirivinsä salamana ja kävi sitten vähäkoiran kimpuun ottaakseen siltä herkut pois. Piti oikein isommilla äänenpainoilla mennä väliin, kun neitikoira oli menettää koko saaliinsa. Todennäköisesti näin kävikin sillä aikaa kun olin kirkolla. Nyt on lattialla ikäviä luunsiruja joiden päälle ei ole hyvä astua.

Oli muuten tyhmää laittaa mattoja lattialle. Nyt ne pitäisi ravistella enkä pahus vie oikein kykenisi siihen. Ne keräävät tehokkaasti koirankarvat ja luunsirut, mutta painavat mokomat sen verran, etten saa niitä kurmotettua. Kohta olen pakotettu tilaamaan siivoojan.

Paitsi että vähäkoira on jyrsinyt tuvan maton niin reikäiseksi, ettei sitä auta ruveta puistelemaan, se hajoaa ihan hapsuiksi siinä hommassa. Onneksi multa ei matot lopu.

Sivutuuleen

Olen saanut käännettyä kylkeni pahimmalle myräkälle. Paljon auttaa, kun säilyttää huumorintajunsa eikä suostu suuttumaan.

Luulen että suurimmat kriisit on tältä erää ohitettu. Illalla vierähti pitkä tovi keskustelussa, jossa ruodittiin kuka sanoi mitä ja missä sävyssä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ilmeisesti näitä asioita pitää saada purkaa silloin tällöin. Mitään rakentavaa sellaisesta turinasta ei synny, mutta paineet putoavat vähäksi aikaa.

Yöunet kyllä menivät. Kuuntelin koko yön Takkupään tuhinaa ja yritin olla häiritsemättä vaikka pyörin vähän väliä.

Suuri menetys kohtasi minua eilen, kun totesin uskollisten Birkenstokkien ratkenneen halki pohjastaan. Ihmettelin, miksi sukkani oli vähän väliä märkä, kun en ollut roiskinut vettä koko aamuna. Sitten surukseni totesin mukavat jalkineet menetetyiksi.

Jalkinekato oli laajempi, kuten sitten osoittautui. Pesin nimittäin muun pyykin jatkoksi rakkaat Ainoni, ja kuinka ollakaan, myös niiden pohjat vetelevät viimeisiään. Kymmenen vuoden käytön jälkeen! Edelliset, Saimi-tädiltä perityt, aidot nokialaiset kestivät neljäkymmentä vuotta. Muistan kun täti sai ne joululahjaksi, ja niissä oli isot keltaiset tupsut, jotka koira söi vissiin jo aattona. Loput tossuista palvelivat suhteellisen kokonaisina ensin Saimi-tätiä ja sitten minua, kunnes niissä oli niin suuret reiät, etteivät pysyneet enää jalassa. Eikä niiden jalassapitämisestä myöskään ollut suurempaa hyötyä.

Nämä nykyiset, lahoamassa olevat Ainot siirtyvät lorvikamarikäyttöön, kunhan joulupukki tuo minulle uudet. Joulupukit ovat luotettavia. Ne tuovat aina käytännöllisiä paketteja, joista paljastuu suuria yllätyksiä kuten filttitossut.

Tänään on toimeentarttumaton päivä. Olen ollut hereillä ja pukineissa lähes ennen sian pieremää (onko tälle jokin täsmällinen aika?) mutten ole tehnyt muuta kuin vähän työ-töitä. Maksanut joitakin laskuja ja tiiraillut ikkunasta sadepäivän ankeutta.

Peuralauma paarusti melko tympiintyneen oloisena tien yli metsään. Ei mahda olla erityisen riemukasta olla metsänelävä juuri tänään. Jos nyt sitten panevat painoa sellaiselle vakioilmiölle kuin sää. Saatoin saada virheellisen vaikutelman.

Multa on leipä loppu tykkänään, ja pohdin tässä lähteäkö kauppaan pelkästään sen vuoksi. Saanko aamulla silmäni auki puuron voimalla, kun en millään viitsisi vaivautua ostoksille. Vai olisinko peräti aloitteellinen ja leipoisin aamuksi pienen käntyn? Mulla on lievästi ikääntyneitä jauhoja kaapissa, tuskin ovat kovin toukkaantuneita vielä.

En kyllä millään viitsisi sotkea käsiäni, ei nyppää yhtään. Mutta ilmankaan ei oikein leipää synny. Kyllä pitää olla kamalaa, ei viittis sitä eikä tätä ja syödä kuitenkin pitäis.

Osaltaan tämä viitsimättömyys johtuu siitä, että eilinen huussintyhjennysoperaatio ei tietenkään tehnyt hyvää luntioomille. Ei kärsi liikkua, eikä oikein istuakaan, mutten ihan periaattesta sentäs päivällä makoile. En muuta kuin kovassa kuumeessa, silloin sänky on ainoa järkevä paikka.

Edelliskeväänä sairastin melkoisen flunssan. Olin monta päivää kuumeessa. Silloin sattui tapaus, josta en vieläkään tiedä, oliko kuumehouretta vai ei.

Makasin näet kovassa kuumeessa reporankana kamarissani, kun kuulen, että koirat kovasti vilkastuivat ja tervehtivät jotakuta. En kuitenkaan jaksanut reagoida asiaan enempää, vaikka kuulin koirien touhun lisäksi etäistä mutinaa. Sitten yhtäkkiä tunsin poskellani henkäisyn ja joku kysyi kovalla äänellä: Nukutteks te? Vaivoin sain raoitettua toista silmääni sen verran, että näin sänkyni vieressä kaksi talon kokoista poliisia. Toinen tuntui puhuvan jotain, mutten millään jaksanut ymmärtää enkä saanut pidettyä silmiänikään auki. Kuulin uudelleen jotain mutinaa ja sitten olen sammunut.
Illalla heräsin kun oli jo ihan pimeää. Nousin juomaan ja silloin näin, että tuvan matot olivat aivan kasassa, joten jotain ylimääräistä aktiviteettia koirilla oli ollut. Poliiseja ei kuitenkaan näkynyt enää missään, eikä ole näkynyt sen koommin. Olisin halunnut tietää, mitä he etsivät...

pikatauti

Sairastinkohan eilen flunssan? Ainakin olin viluinen, huonovointinen ja väsynyt. Jäseniä särki muualtakin kuin parista nivelestä enkä olisi jaksanut muuta kuin nukkua. Päätä särki iltaan asti, ei se lakannut kirkonkylällä kuten toivoin.

Toimittelin asioita ja eksyin vauvanvaatekauppaan ostoksille. Tai oikeastaan olisin ostanut itselleni säädyllisemmän takin, mutta kun en löytänyt, tulin ostaneeksi Taaville vähän kampetta. Nyt pitää toimittaa ne nopeasti herralle itselleen, ennenkuin käyvät pieniksi.

Kirjakaupassa oli väkeä allekirjoittamassa kuntalaisaloitetta asuntolan puolesta. Eli siinä asiassa ei ole vielä viimeistä sanaa sanottu.

Kotiin tultua alkoi sitten sairastus. Erinomaisen ikävä "kohta iskee täysillä" -olo kesti ihan iltamyöhäiseen asti. Join kannullisen teetä ja haudoin hartioitani lämmitetyllä kaurapussilla. Lämmitin sen vielä uudestaan nukkumaan mennessä, ja pyörittelin sitä peiton alla kunnes jätin jalkopäähän jääkylmien varpaideni lohduksi.

Onneksi voin lämmittää kaurapussin mikrossa, ettei tarvitse puuhata hiilipannujen tai kuumien kivien kanssa. Flunssaoireet tuskin helpottuisivat varpeiden palamisesta, puhumattakaan jos sänkyvaatteet alkaisivat kyteä.

Aamulla oli olo ihan hyvä. Täytin aamukahvia juodessani Treffi-liitteen ristikon ja sen jälkeen seurustelin jonkin aikaa siskon kanssa. Nyt olen kahden vaiheilla, mennäkö hetkeksi lorvikamariin nukkistelemaan vai istuksiako tuvassa kutomassa. Vai olisinko yltiöpäinen ja yrittäisin vähän siivoilla?

Illalla on kaupungintalolla paikallishistoriaan liittyvä luento, jota aion mennä kuuntelemaan. Ja saunapäivä... elämässä on mukaviakin hetkiä.

Ulkona sataa melko reippaasti, ja minun on pakko tyhjentää huussi. Voin odottaa sateen taukoamista, mutta lykkääminen pidemmälle ei ole hyvä ajatus.

Tavarasta luopuminen viipyilee ajatuksissa jatkuvasti. Se on aina mielen taustalla, tulee esiin monessa yhteydessä ja aiheuttaa epämukava oloa. Voisi ajatella, että siististi paikoillaan olevat esineet eivät voi vaivata, mutta kysymys ei tunnu olevankaan juuri yksittäisistä esineistä, vaan siitä energiasta, jonka ne sitovat.
Tuntuu että jo tietoisuus siitä, että ruokalautasia on kaapeissa kolme tusinaa aiheuttaa jonkinlaista ahdistusta. Ja tämä on vain yksi esimerkki, lisää voisi luetella vaikka kuinka: lakanoita, pyyhkeitä, vanhoja kirjoja ja lehtiä, valokuvia, lisänä kaikenlaista krääsää.

On kaksi vaihtoehtoa ellei halua jatkaa ahdistuneena: hankkiutua eroon ylimääräisestä tai ottaa käyttöön kaikki. Kutsua niin paljon vieraita syömään, että kaikki lautaset tarvitaan, niin paljon saunojia että kaikille pyyhkeille on käyttöä.

Kumpi on helpommin toteutettavissa? Kumpi on minulle luontaisempaa?

Kun mietin taaksepäin, minun oli helppo luopua puutarhalehden vuosikerroista, joita säilytin kauan. En ole kertaakaan kaivannut niitä. Oikeastaan koskaan en kaipaa asioita joista olen luopunut, ei ainakaan tule mieleen. Ehkä kaipaan joskus sitä aikaa, jonka jonkin esineen näkeminen tuo mieleen, ja siitä syystä säilytän sitä. Mutta jos nakkaan kapineen menemään, en haikaile sen perään.

Minusta on kyllä hauskaa, kun käy vieraita. Talossa on erilainen tunnelma vielä kauan iloisen illan jälkeenkin, aivan kuin se imisi itseensä viihtyisyyttä.
En vain osaa luoda sellaista tunnelmaa, johon ihmiset tuntisivat vetoa. Olen liian laiska näkemään kovasti vaivaa ja se ehkä välittyy kävijöillekin.

Parhaaseen siivousvireeseen pääsee kyllä silloin, kun on odotettavissa vieraita. Oikeastaan pitäisi pitää kutsut aina pahimman sekasorron vallitessa, silloin raivaus käy kuin tanssi. Mutta olen huomannut, että nyt kun joudun sopeutumaan omaan rajallisuuteeni, olen antanut periksi enkä yritä edes puolustella sotkuista huusholliani.

Eli tavarasta luopuminen on minulle sopivampi ratkaisu. Se ei estä minua kutsumasta vieraita, kunhan en hävitä aivan kaikkia kahvikuppeja.

Suurin syy tähän jatkuvaan ahdistukseen on tietysti se, ettei talossani ole kunnollisia säilytystiloja. Esivanhemmillani ei ollut kovin paljon irtainta omaisuutta, eikä kerrassaan mitään turhaa. Perunkirjoitusten perusteella heiltä jäi välttämättömimmät työ- ja tarvekalut, vähän vaatteita ja jokunen "gaffeli ja talrikki", viimemainitut puisia. Koska säilytyskalusteita ei ole tullut lisää kirjakaappeja ja yhtä vaatekaappia enempää, on selvää miksi järjestystä on vaikea pitää.

Palaan tähän huoleen varmasti vielä monta kertaa. Nyt kuitenkin on sade lakannut ja tehtävät kutsuvat.

tuulista

Juuri kun kirjoitin, etten halua osallistua mihinkään kiistelyyn, minut nykäistiin mukaan kahteenkin kiistaan. Vaikka miten pyristelisin, joudun ottamaan kantaa kumpaankin.

Kauhea myrsky pienellä paikkakunnalla on noussut asuntolan purkamisesta, ja puolin ja toisin lyödään kaikella mikä käteen sattuu, noin kuvaannollisesti. Siinä huidotaan lasten terveydellä ja maiseman pilaamisella, ja kumpikin puoli on oikeassa eikä anna periksi piirun vertaa. Käyttöön on otettu myös vähemmän mukavia aseita, painostusta ja mustamaalaamista.

Nyt vielä toinen asia, joka on hiertänyt kuin kivi kengässä monta vuotta, repesi konfliktiksi tänä aamuna. Ei kun riennä erotuomariksi ja irroita osapuolet toistensa tukasta.

Onko nyt menossa jokin erityinen irtiottojen kausi? Kun tuntuu että asiat käsitellään pauhulla ja räiskeellä ajattelematta, että pitäisi elellä yhdessä vielä vuosia. Huoh. Joku astrologi osaisi varmaan sanoa, mikä taivaankappale on nyrjähtänyt sijoiltaan ja aiheuttaa kosmista kiivastumista maan matosissa.

Onneksi olen sentään saanut positiivisiakin kokemuksia. Olin sunnuntaina pääkaupungissa ihastelemassa Picasson näyttelyä. Huonojalkaisena kulutin Ateneumissa yli neljä tuntia, mutta se oli joka minuutin arvoista. Matkaseurani aloittivat julkkisbongauskisan aitoon maalaistyyliin heti kadulla, mutta vein lopulta voiton koko sakista: presidentti puolisoineen käveli vastaani kolmannessa kerroksessa. Muut kisaajat vaikuttivat vihertäviltä...

Päiväni Helsingissä olisi kruunannut, jos keskimmäiseni olisi syönyt lounasta kanssani. Hän oli kuitenkin joutunut flunssan kouriin, eikä kyennyt seurustelemaan. Vähän olin huolissani, vaikka hän ei juuri riskiryhmään kuulukaan, iso ja voimakas mies. Mutta äidit nyt huolestuvat kuitenkin.

Kunhan nyt saan nämä päivän taistelut laantumaan, pääsen nauttimaan oikeasta marraskuun päivästä. Ulkona on kosteaa ja hämärää, sisällä lämmintä ja pöydällä palaa kynttilä. Posti voi tuoda jotain mukavaa ja äänikirjasta on vielä muutama levy kuuntelematta. Parempaan suuntaan mennään.

syömis- ja muita häiriöitä

Istuminen kuluttaa energiaa melko vähän. Siksi se kerääntyy ympärilleni, luulen. Vatsani on toista mieltä. Mitä vähemmän liikun, sitä enemmän se vaatii huomiota.

Tiedän, ettei vika ole vatsan, vaan nupissa humisee. Kun kyllästyn, murhetun tai säälin itseäni, siihen tarvitaan lohturuokaa. Semmoiseksi luokitellaan kaikki paitsi silakkalaatikko.

Osaan toki olla ostamatta mitään kovin ympärillekerääntyvää, ja säännöllinen ruokailu hillitsee vähän. Jos siirryn saliin tai lorvikamariin, ei ongelmaa oikeastaan olekaan. Mutta nythän en juuri siirtyile. Työpiste, keinutuoli ja telkkari ovat kaikki kolmen metrin säteellä jääkaapista.

Suunnittelen aikalukolla varustetun ruokasäiliön hankkimista...

Valmistautuminen ensi syksyn kirjamessuihin on alkanut. Ensimmäisessä kokouksessa kuultiin määräpäiviä eri vaiheille, mietittiin teemaa ja tilantarvetta. Osalle on vähän epäselvää, kuka on vetovastuussa, mutta eiköhän se selviä pikapuoliin. Monta mahdollisuutta saada kärhämiä aikaan, varsinkin kun siemenet on jo kylvetty.

Olen tullut hyvin herkäksi erimielisyyksien suhteen. En kertakaikkiaan halua joutua kahnauksiin missään asiassa. Rasitun jo ajatuksesta, että joudun selittämään tai peräti puolustelemaan tekemisiäni tai mielipiteitäni. Mulla on oikeus omaan kantaani, omiin ratkaisuihini, ja toisilla on aivan samat oikeudet. Mutta omasta mielipiteesta kiinni pitäminen ärsyttää joitakin. Harkitsen seuraavan tekniikan käyttöönottoa: kävelen pois tilanteista joissa joudun hyökkäyksen kohteeksi, vaikka kuinka hienovaraisen.

Jos ihmiset miettisivät, miksi eriävä mielipide tai toinen ihminen ärsyttää, he huomaisivat, että pohjimmiltaan kyse on kahdesta asiasta. Toinen ihminen käy hermoon, kun hän ei näytä/kuulosta/käyttäydy kuten haluaisimme. Joudumme sopeutumaan ja sekös pistää vihaksi. Ja entäs, jos meitä yritetään määräillä olemaan niin tai näin, sekin kiukuttaa. No. Jos ihmiset olisivat rauhassa sellaisia kuin haluavat JA antaisivat kaverille samat oikeudet, kaikki olisi hyvin. Niin yksinkertaista. Niin vaikeaa.

Itse tietysti käytän metodia menestyksekkäästi. Ärsyynnyn edelleen kanssaihmisiin, välillä aikas tulisestikin, mutta mietin myös syitä siihen. Miks just toi punaisen pystytukan omaava kovaääninen hauskaksi itseään luuleva jokapaikanhöylä ottaa päähän 8 barin paineella?
Ei kai vaan siksi, että a) se muistuttaa kaukaisesti itseäni, siis niitä vähemmän arvostamiani puolia itsessäni ja b) se ei osaa olla siten, että mulla olisi koko ajan mukava olla? Joudun aina vain muistuttamaan itselleni, että saman tyypin muka-hauskat kommentit ovat ihan sen omia ja sallittuja just siks, eikä mun tarvitsekaan tykätä niistä. Mulla on ihan omat puujalkavitsit ja neronleimaukset ja näkökulmat, joita tarjoilen kaikille, tykätään tai ei.

Olen alkanut puhua itsekseni...

Sen lisäksi (kun nyt olen taas tunnustuksellisella tuulella) puhelen paitsi koirilleni myös autolleni. Viimeksi kirjaston parkkipaikalla. Toistaiseksi se ei ole vastannut, enkä ole havainnut kenenkään kiinnittäneen huomiota siihen. Siis kumpaankaan, mun juttuihini autolle tai siihen, ettei se vastaa.

Käytin aamulla vähäkoiran rokotuksella. Yllätyksekseni se käyttäytyi hienosti koko reissun ajan. Ei puklannut autoon, ei hyppinyt penkille, kulki taluttimessa nätisti eikä inahtanutkaan pistettäessä. Siitä oli vissiin hienoa päästä kylille, olla isoa koiraa ja nähdä mukava täti, viis siitä jos se vähän nipistikin niskasta.
Rokotuksen piti väsyttää epeliä, mutta kikankakat: se riekkuu lelujensa kanssa ihan entiseen malliin. Hyvä niin.

hiljaiseloa ja marinaa

Alan hiljalleen sopeutua siihen, että istuksin päivästä toiseen. Vaikka joinakin päivinä istumiset jää vähiin, kun on jos jonkinlaista kokousta. Tai silloinkin istun, mutta eri paikoissa ja paikan vaihtaminen on välillä tuskallista ja aikaa vievää.

Taavin töppöset tulivat siis valmiiksi ja toimitetuksi herralle itselleen. Pikkumies oli sievä (nyt vielä voi niin sanoa) ja seurustelimme pitkän tovin.

Pienoismalliprojekti on liikahtanut taas mukavasti eteenpäin, viimeksi tänään mittailimme ja piirtelimme pohjalle tarvittavia paikkoja jo käyriä. Keskittymiskyky on kovilla, ja heti kun verensokeri laskee, ei koko hommasta tule mitään. Mutta kun rutiinia alkaa tulla, homma varmasti helpottuu.

Takkupää kävi ilahduttamassa illalla. Oli kiva tulla kotiin kokouksesta, kun sauna oli lämmin ja sen jälkeen sai lämmintä ruokaa suoraan uunista.

Tänään on liikkumisen kannalta huonoin päivä aikoihin. Taidan lopun päivää istua kutimen tai nukenteon kanssa. Mulla on tuossa kolmen nuken jäsenet valmiina, ja niitä voisi tehdä vielä muutamat lisää. Kyllä ne ajan kanssa hakevat paikkansa, vaikkei juuri nyt ole tarvetta yhdellekään nukelle. Paitsi Takkupään mielestä vissiin yksi mies tarvitaan neitien taloon...

Olen tässä kotona ollessani ruvennut ruokailemaan kunnolla. Tai siis säännöllisesti joka päivä. Siinä on vähän ajankulua, kun laittaa itselleen ruokaa ja sitten tiskaa. Ruokakaupassa on pakko käydä, mutta onneksi riittää pari kertaa viikossa.

Ruokakauppojen hyllyissä on ihmettelemistä. Huomasin esimerkiksi, että pakastealtaassa oli ranskalaisia perunoita seitsemää eri sorttia, saman verran tikkuperunoita, lohkoperunoita ja lisäksi useampaa eri sorttia perunasosetta. Siis pussien sisältö ei juuri poikennut toisistaan, vain pakkauskoko vaihteli ja valmistaja tietty. Kun osa asiakkaista käyttää multaperunoita, täytyy jonkun syödä todella runsaasti ranskalaisia. Älytöntä.
Metritolkulla pakastettua perunaa. Ihan jalat väsyy kun yrittää päästä niiden ohi sille puolentoista metrin pätkälle vihanneksia.

Monessa muussa tuotteessa on sama juttu. Limppua viidestä leipomosta, vattuhilloa neljältä eri tehtaalta. Nämä on jotenkin ymmärrettävissä, kun limpputaikinan voi tehdä useammallakin tavalla ja hillonkin maku voi vaihdella sokerin ja vadelmien määristä riippuen. Mutta perunaa. Huoh.

Mikä vika meihin on tullut? Vaikutammeko hienommilta tai tärkeämmiltä, kun emme millään voi syödä muuta kuin juuri sen yhden ainoan valmistajan pilkkomaa ja pussittamaa perunansuikaletta? Onko meillä pätemisen paikat hukassa, kun korvikkeeksi käy pakastettu juurimukula?
Muinainen vanhaemäntä oli ronkeli perunoistaan, ei syönyt kuin siinä tietyssä pellossa kasvanutta Tammiston aikaista, mutta hän olikin asiantuntija: oli vuosikymmeniä itse kasvattanut perunoitaan. Ei olisi syönyt pakastettuja, jos kukaan olisi kehdannut tarjotakaan.

Tämä tuli mieleeni kun näin, että kirkonkylän toinen ruokamarketti aikoo laajentua lähes kaksinkertaiseksi. Tuleeko sinne kenties laajempi valikoima elintarvikkeita, kengurunlihaa ja viiriäisiä ym. tarpeellista? Ehei, pelkäänpä että sinne raahataan lisää pakastealtaita ja -kaappeja uusille pakasteperunavariaatioille.

Kun se olisikin niin, että hyllymetrien lisääntyminen toisi pienten lähituottajien valmisteita myyntiin, eivät hehtaarimyymälät olisi niin vastenmielisiä. Mutta kun tietää jo etukäteen, että siellä on kuusi metriä juustoja, kahdeksan metriä leikkeleitä, kaksitoista metriä maitotuotteita ja parikymmentä metriä olutta ja muita juomia, niin on väsynyt jo ennen kuin pääsee ovesta sisään.

Tänään oli taas se aamu, jolloin tuli kaksi lehteä. Mikä määrä mainoksia niissä oli! Kokonaisia monen sivun mainoslehtiä lehden välissä. Huonekaluja, elektroniikkaa, päivittäistavaroita. Emme vissiin osaa enää ostaa banaaneja tai eteisen mattoa, ellei sitä mainosteta koko sivun ilmoituksella lehdessä. Lisäksi kahdenkymmenenkolmen sentin halvennus kilohinnassa saa banaaninhimomme yltymään siihen pisteeseen, että ryntäämme hamstraamaan tätä välttämättömyystarviketta pitkienkin matkojen takaa. Vai?

Mulla olisi vähän roinaa, joka pitäisi toimittaa kaatikselle. En uskalla lähteä itse viemään, pitää hankkia joku turtahermoinen kuljettaja. Pelkään nimittäin, etten ikinä enää voi nukkua, jos näen ne tavaramäärät, joita siellä on pakko olla, päätellen siitä krääsämäärästä, mikä joka vuosi kannetaan ulos tehtaista ja liikkeistä. Menkää askarteluliikeketjun paikallispuotiin, ellette usko. Kaikki se turha roina kannetaan koteihin pyörimään nurkissa kunnes kerätään muovikassiin ja lykätään roskikseen, pois silmistä ja mielestä. Pelkät markettien joulukoristekuutiot saavat hermoni järkkymään. Mulla on käytössä joulukoristeita vuodelta 1967. Ja pari vanhempaakin.

Odotan vain, koska huonekaluliikkeet lähtevät mukaan tähän "ota 3, maksa 2"-idiotismiin. Tai en juuri odota, vaan paremminkin näen painajaisia siitä.

No niin, riehaannuin taas. Tämänviikkoinen saarna lienee pidetty.

odottamaton ongelma

Epämiellyttävä yllätys, kun puhelimeni lopulta sanoutui irti palveluksesta ja hankin uuden: sim-kortilla ei ollutkaan kuin osa numeroista, ja menetin numeroiden lisäksi muutaman ystävän osoitteen sekä tärkeimpänä kaikista Taavin kuvan.

Hyvä esimerkki taas, miten sitä tuudittautuu luottamaan tekniikkaan, joka sitten kuitenkin jättää pulaan. Vanha kunnon osoitekirja tulee luotavaksi, ja siihen on vissiin syytä lisätä puhelinnumerotkin. Varmuuskopioita tarvitaan.

Uudella puhelimella voi soittaakin! Kokeilin nyt aamulla ja hyvin pelitti. Eilinen ilta meni sen salaisuuksiin tutustuessa, ja saunan lauteilla pukkasi mieleen, että vaikka se tekee monenlaista odottamatonta, en ollut lainkaan varma voiko sillä soittaa toiselle ihmiselle. Se nimittäin soittaa radiota ja tallennettua musiikkia, ottaa kuvia ja videoita, lähettää ja ottaa vastaan sähköposteja ja mitä vielä... kertoo senkin että olen eksyksissä (tää on pitkä juttu, kerron joskus).

Taskulamppu voi olla hyvinkin tarpeen mökin eukon puhelimessa. Partakonetta en ole vielä siitä löytänyt, se voisi olla hyvä Takkupäälle...

Torstaisin aamutoimet venyvät, kun posti tuo kaksi, joskus kolmekin aamulehteä. Niiden parissa menee pitkä tovi.
Lukiessani tänään lehtiä alkoi yhtäkkiä ärsyttää otsikointi: Jalankulkija jäi auton alle... Miten niin jäi? Aivan kuin tallustaja olisi kiusallaan tai muun telemisen puutteessa päättänyt hankkiutua liikkuvan ajoneuvon ruhjomaksi. Onko jutun kirjoittaja tutkinut, ettei kysymyksessä ollutkin tapaus Autoilija ajoi jalankulkijan päälle?
Samoin oli toisessa jutussa yritetty liikaa. Pienellä kirjoitetussa yläotsikossa (tällä lienee jokin nimi?) oli asia: "Vaatimus murhan yrityksestä tärkeä ennakkotapaus". Sen jälkeen käsittämätön pääotsake: "Korkein oikeus tutkii poliisia kohti pysäytysratsiassa kaahanneen jutun". ???

Tulee mieleen että sanomalehdet ovat itse syypäitä lukijakatoon. Kuka jaksaa aamukuudelta keskittyä jutun kaahaamiseen poliisiratsiassa?

No, näihin pitää suhtautua kuin elämään yleensä: Mielenkiintoista. Voin hyvin kuvitella ettei uutisten kokoonhaalijalla ole aina aikaa eikä silmää järkevien otsikoiden miettimiseen. Silti kaipaan selkeää, yksinkertaista otsikointia, mielellään oikein kirjoitettuna.

Koskapa lehdenlukua on tänään riittänyt, riittää myös havaintoja. Onko mielikuvani väärä, vai onko viime aikoina veden keittäminen lisääntynyt? Taas oli lehdessä juttu, että "Talousvettä ei enää tarvitse keittää Itä-Porissa". Mielestäni näitä juttuja on ollut useita kesän ja syksyn aikana.

Onko niin, että taannoinen Nokian jupakka aiheutti uutisointiherkistymistä, vai onko veden likaantuminen yleistynyt? Olemme tässä asiassa eläneet kuin pellossa, käyttäneet (edelleen käytämme) juomakelpoista vettä turhuuteen, likaamme edelleen vaikkemme aina jää kiinni ja taivastelemme turhaan kiinalaisia jotka pilaavat vesiään. Aloitetaan maailmanparannus tässäkin asiassa itsestämme.

Puhdas juomavesi on niin tärkeä asia, ettei sitä ylitä juuri mikään. Olen itse aivan mahdoton, en voi juoda vettä joka on värjäytynyt tai maístuu jollekin. Keitän kyllä sellaisesta vedestä teetä tai kahvia ja juon sitä, mutta kun juon pelkkää vettä, sen pitää olla hyvää.

Olemmeko nyt samassa tilanteessa kuin suurin osa maailman ihmisistä: juomavesi on aina keitettävä, suoraan hanasta ei voi juoda ja turvallisin vesi on pullovesi?

Jos Taavi kasvaa sellaiseen käytäntöön, hän ei sitä osaa surra, mutta fammunsa suree hänenkin puolestaan. Puhtaan veden juominen janoonsa suoraan lähteestä on nautinto. Sen soisi kaikille, myös tulevaisuuden eläjille.

Marmatuksen vastapainoksi lehdissä oli toki positiivistakin luettavaa: Lasse Pöysti tekee töitä 80-vuotiaana eikä tiedä vielä mitä tekee, kun jää eläkkeelle.
Ollapa yhtä onnekas kuin Pöysti. Hän on valinnut/löytänyt työn, jota jaksaa ja haluaa tehdä niin kauan kuin on kysyntää. Lisäksi työ on sellaista, jota muutkin arvostavat.

Oman työni arvostuksen kohottamiseksi siirryn nyt työmaan puolelle. Toivottavasti en kompastu työmatkalla kuorsaavaan koiraan.

kunnallista säätämistä

Meillä on Seurantalon naapurissa koulu. Ja sen vieressä Homekoulu. No, mukulathan sairastuu semmoisessa koulussa, joten nyt tarvitaan uusi rakennus.

Toisella puolella koulua, aivan seurantalon rajalla, on vanha opettajien asuntola, joka myös Impilinnana tunnetaan. Tyylikäs 50-luvulla rakennettu tukeva talo, jota ei ole remontoimalla pilattu, muttei myöskään pidetty priimakunnossa.

Homekoulua korjattiin muutama vuosi sitten, mutta osoittautui, että 70-luvulla on osattu tehdä niin eteviä homepesäkkeitä, ettei niin tämän vuosituhannen korjausyritykset pysty. Purkuun vaan.

Yhtäkkiä kesällä kaupunki tuli siihen tulokseen, että nyt on pantava hösseliksi, ja pani myös. Tilattiin kolme suunnitelmaa, ja niistä valittiin yksi, jota alettiin panna täytäntöön kenellekään puhumatta ja ketään kuulematta. Suunnitelman mukaan Impilinna puretaan, tie Seurantalolle muutetaaan mahdottomaksi vinkkeliksi ja koulun biologiantunneilla käyttämä kasvihuone hävitetään. Uudisrakennus tulee näkyvälle paikalle keskelle ehjää kokonaisuutta.

Maakuntamuseo oli siinä uskossa, että rakennus on suojeltu. Siinä on ollut suojelumerkintä kaavaa suunnitellessa, mutta hyväksymisvaiheessa merkintä on poistettu.

Koska näin suurta hanketta ei voi loputtomiin pitää piilossa, suunnitelma tuli julkiseksi pari viikkoa sitten. Osa kaupunkilaisista esitti heti vastalauseensa, ja he ovat saaneet tukea usealta taholta. Näyttää siltä, että asia käynnistää ison periaatteellisen keskustelun kaupungin kaavoitustavasta ja suhtautumisesta kaupunkilaisiin yleensä.

Tuuletusta tarvitaankin. Toisaalta kaupungin virkamiesten on hyvä ottaa huomioon, että kaupunki on sen asukkaita varten, eikä kaupunkilaiset ole yhtään sen tyhmempiä kuin he itsekään. Toisaalta kaupunkilaisten on hyvä huomata, että kaavoitus- ym. asioita pitää seurata tarkasti kun ne ovat vireillä, ja puuttua ajoissa suunnitelmiin, jotka ovat omituisia tai joista on tulossa susi. Varsinkin tässä tapauksessa, kun maakuntamuseokaan ei ole muutosta havainnut, olisi ollut tarpeen joku tarkkasilmäinen kuntalainen.

Itse olen eniten huolissani seurantalon kulkuyhteydestä. Jos mäelle nousevan tien alapää kääntyy suoraan sivulle, ei pelastus- ja huoltoajo enää ole mahdollista.
Olemme tehneet tuntikausia töitä rakennuksella, anoneet ja saaneet avustuksia talon kunnostamiseksi käyttöön ja nyt kunta aikoo tehdä tyhjäksi koko hankkeen.

Sen lisäksi haluaisin ehdottomasti Impilinnan säilyvän naapurinamme. Olisin itsekin halukas ostamaan asunnon sieltä, varmasti moni muukin.

Kaiken kaikkiaan en voi ymmärtää tämän Turun taudin leviämistä kuntaamme. Miksi joillekin ihmisille ainoa merkki nykyajasta on se, että entinen hävitetään? Näyttää vielä siltä, että näillä samaisilla ihmisillä on erehtymätön kyky löytää kohteeksi aina ne kaikkein kauneimmat rakennukset ja alueet. Vaikka niinhän sanotaan, että yhden kaunis ei ole kaikkien kaunis.

Vaatii todellista sitkeyttä ja halua vaikuttaa asioihin että jaksaa vastustaa tätä hanketta ensimmäisen purkupäivän aamuun asti. Onneksi näitäkin ihmisiä meiltä löytyy. He saavat täyden tukeni ja kaiken kunnioitukseni. Viimeisenä keinona on vissiin kahlehtia itsensä Impilinnan rapunkaiteisiin.... Sielläpä sitten tavataan.

työmatka

Nousin tänään vähän viiden jälkeen. Heräsin jo neljältä, mutta toivoin unen vielä jatkuvan. Lopulta luovutin.

Lehdenjakaja tuli vasta kun kahvi oli jo keitetty. Tuvassa on aamuvarhaisella aivan oma tunnelmansa. Sytytän aina kynttilän aamukahville, ja tänään laitoin hellaankin tulen heti noustuani.

Aamutoimista suoriuduttuani aloin värkätä tällaisia:

Kuva on otettu kun päivänvaloa alkoi olla, joskus kahdeksan aikaan. Miniläppäri ei ole paras kuvausalusta, mutten ruvennut tekemään suurempia järjestelyjä. Maljakko on Reutterin.

Kehittelin näiden kuvaamisen jälkeen vielä toisenmallisiakin kukkia ja lehtiä, mutten saanut niistä tämmöisiäkään kuvia. Kukat on väännetty ohuesta metallilangasta ja "emalointi" on tehty jämäkynsilakoilla. Jostain kirpparilta pitäisi löytää vähän sinistä lakkaa, niin saisi vielä sinisiä kukkia.

Olen tehnyt tänään myös töitä. Työmatka kulkee ympäri pöydän. Tällä puolella, nenä kohti tietä, teen nukkisteluja, syön ja luen. Kierrettyäni pöydän ympäri olen töissä, nenu kohti puutarhaa. "Töissä"-puolella odottaa myös ompelukone, sillä aion veivata kokoon muutaman päässäni muhineen teelmyksen.

Lorvikamariin en voi mennä, koska en jaksa siirtää töitä sinne mukanani. Kirkonkylään pitäisi yrittää, mutta en kykene tänään.

Vähäkoira on koulutusmatkalla ja me olemme Lillin kanssa kahden. Nautimme nyt hiljaiselosta, sillä kohta touhottaja tuodaan kotiin ja sitten taas tapahtuu. Ei silti, että täällä olisi liian vilkasta.

Vielä lopuksi äsken napattu kuva pelakuustani, joka haluaa kukkia marraskuussa vaikka sitten yksi teriö kerrallaan.

Valmista

Taavin housut valmistuivat illalla. Helpotus on suuri, nyt voin jo paneutua muihin projekteihin hyvällä omallatunnolla.

Miten voikin niin pienet vaatekappaleet olla niin työläitä. Aloitin samantien villasukat, niissä ei mene kuin hetki, ja vissiin pitää tehdä myös pienet tumput. Tai sopivankokoiset, toivottavasti.

Lupasin eilen kuvia syksyn ajalta. Nämä ovat kuukauden takaa, syyskuun lopulta. En ole sen jälkeen jaksanut kuvata, eikä puutarha ole sellaisessa kunnossakaan, että kehtaisin sitä esitellä.

Luumuja tuli tänä vuonna paljon. Suurin osa taisi joutua kompostiin, koirat ja linnut pistelivät niitä halukkaasti ja riitti niitä omaan ja työkavereidenkin suuhun. Lajike on ikivanha, voisin harkita jonkin toisenkin laijkkeen hankkimista.

Vanha uskollinen punakaneli ei ollenkaan pahastunut keväistä rankkaa leikkausta, vaan kasvatti suuria, kauniita hedelmiä. Pahastun aina sen puolesta, kun kuulen punakanelia mollattavan. Minusta sen hedelmät maistuvat hyviltä ja raikkailta.

Tuleva puisto on tästä kulmasta katsottuna hyvällä alulla. Totuus paljastuu vasta kun kävelee vähän pitemmälle. Mutta kunhan sinne istutetut puut ja pensaat kasvavat ja polut alkavat löytää paikkansa, siitä tulee viehättävä paikka Taavin leikkeihin.

Pieni reipas Pepi-päärynäpuu teki näin komean sadon heti toisena vuotena. Hedelmät olivat pieniä eivätkä kestäneet säilytystä lainkaan, mutta maku oli erinomainen. Toivottavasti se ei rasittunut moisesta ponnistuksesta liikaa, ja jaksaa kasvaa ja kukkia ensi vuonnakin.

Tämä erinomainen otos edustaa aamujani. Se on nimittäin napattu tuvan puutarhan puoleisesta ikkunasta. Isoisän omenapuussa asustelee kesäisin tiaisperhe, joka on nyt alkanut huomautella, että lintulauta tulisi jo laittaa esille.

Kuva on huono, koko näkymä on pelkkää vihreää kasvustoa, kun oikeasti sieltä näkyy laaja alue puutarhaa. Vielä viime viikolla näkymää koristi aroniapensaiden hehkuvanpunainen loisto, ja kesäisin tietysti kukkien värivariaatioita.

Puun alla kasvaa kaksi onnenpensasta, jotka siirrän muualle kunhan olen lapiointikunnossa. Ne eivät ole sopivassa paikassa. Lisäksi olen päättänyt karsia puuvanhuksen latvusta. Se on kasvattanut merkillisen lisän latvuksensa yläpuolelle, aivan kuin toinen, pienempi puu. Ja tottakai se saa aikaan kottikärrykaupalla pieniä, pahanmakuisia omenoita, jotka onneksi kelpaavat mustarastaille. Ja tulisi niistä hyvää hilloakin, elleivät olisi niin pieniä. Puulla on ikää yli sata vuotta, se on istutettu talon valmistumisen aikoihin edellisellä vuosisadalla.

Luonto on kyllä merkillinen. Luulisi, että liki yhdeksän pakkasastetta lannistaisi herkkinä pidetyt ruusut ja nujertaisi vähän orvokkienkin intoa, mutta kikankakat. New Dawn elpyi ja aikoo avata loputkin nuppunsa ja aamulla huomasin valkoisten orvokkien avanneen kukkia sinisten seuraksi. Ikkunan takana pyörii myös valtaisa parvi jotain hyttysen näköisiä ötököitä.

Itsellänikin on sietokyky parantunut: tuvassa on 18 astetta, eikä tunnu vielä kylmältä. Toki nyt on aika virittää tuli hellaan, muuten saa poltella koko illan.

Illalla sytyttelen pihalle kynttilöitä. Eilen kirkolla käydessäni hautuumaa oli täynnä palavia kynttilöitä, näytti että lähes joka haudalla paloi. Kaunista, mutta samalla tulee ajatelleksi, miten paljon siitä tulee muoviroskaa kaatopaikalle.

Pitäjässämme ei nimittäin ole jätteenpolttolaitosta, ja aika suruttomasti ihmiset tuntuvan roskaavan. Se on tehty helpoksi, kun ihan kunnan puolesta toimitetaan kaikki ikävä jäte pois silmistä, autolla tai puhtaan veden voimalla. Mulla on välillä niin huono omatunto jäteasioissa, että jätän jonkin hauskankin asian tekemättä, kun siitä tulee liikaa ympäristökuormitusta.

Vaikeaa kun pitää valita kahdesta pahasta pienempi.

ei olisi kannattanut

Jos joku löi vetoa pinkoodimiehen puolesta, niin hävisi. Kävin kirkolla ja tulin onnellisesti kotiin ilman, että kukaan otti yhteyttä. Soitin sitten itse ja kyselin pinkoodin perään, ja lopulta sain ohjeet luoda itse sen koodin.

No, se meni sitten hyvin ja sain vähän töitäkin tehtyä.

Tänään sitten posti toi tilaamani kamppeet ja siinä onkin sitten päivä vierähtänyt. En ole mikään osaaja, mutta aikani viriteltyäni piuhoja sain aikaiseksi jonkinlaisen sisäisen verkon, langattoman siis. Olen vähän epävarma sen toimivuudesta, mutta ehkä jälkikasvu ilmaantuu kahville ja tarkistaa vähän kytkentöjä.

Tässä on vielä lähdettävä kauppaan, en tietenkään älynnyt eilen ostaa koko viikolopun muonaa. Ja tarviin uudet kumihanskatkin :)

Tuossa viritellessäni johtoja ulkona on ollut varsin vaihteleva sää. Ensin paistoi aurinko, sitten satoi lunta ja hetken päästä vettä, ja nyt tuntuu taas pakastavan. Aamulla olikin liki yhdeksän pakkasastetta. Toivottavasti tiet eivät jäädy ennenkuin pääsen takaisin kotiin, mulla ei ole nastarenkaista tietoakaan. Jossain varastossa lienevät.

Oikein hyytävän hämärä pyhämiestenpäivän aattoilta, pitänee sytytellä ulkotulia jo tänään. Kesänaapuri näkyi olevan mökillään, ehkä kaupunkilaisetkin pääsevät paremmin tunnelmaan täällä sysipimeässä.

Tämä langaton kotiverkkoyhteys on sen verran nopeampi entistä, että saatan vielä iltasella tuupata näkösälle kuvia tältä syksyltä. Muistleuksia näin ttalven kynnyksellä.

uusia uskalluksia

Onpa ollut jännittävä aamu.
Heräsin ihan sika-aikaisin enkä saanut enää unta. Lopulta laitoin valon. Sitten nukahdin uudestaan. Koska valo on kirkas, täytyy sulkea silmät hetkeksi. Sitten uni tuleekin helposti.

Tämä muuten toimii oikein hyvin yölläkin, kun pitäisi nukkua muttei jostain syystä onnistu.
Mutta tänään siis se oli vahinko. Eikä yhtään jännittävää.

Nousin lopulta puoli kahdeksan aikaan ja aamutoimien jälkeen avasin sähköpostin. Keskimmäinen oli iltasella lähettänyt laitevinkkejä ja vähän rohkaisua, ja niinpä sitten tilasin tulostimen ja tukiaseman verkkokaupasta. Noin vain. Ei tuntunut missään, paitsi pankkitilillä :)

Kännykän haluan ostaa liikkeestä, koska siinä on tärkeää myös se, miltä se tuntuu kädessä. En osaa arvioida niiden ominaisuuksia saati vertailla niitä, mutta aion ostaa puhelimen samoin kuin auton: perstuntumalla. Paitsi että tällä kertaa tietenkin koura- tai kämmentuntumalla... periaate on sama.

Tällaiselle epäsosiaaliselle persoonalle kuin minä nettikauppa on pelottavan helppoa. Ei tarvitse olla yhdenkään ihmisen kanssa tekemisissä, vaan kaikki hoituu verkon välityksellä. Asiaan sisältyy vakava erakoitumisen vaara. Onneksi ruokakauppa sentään vaatii että ihminen tulee itse paikalle, samoin kirjastoon on mentävä (sinne toki menen mielelläni)

Toisaalta verkossa voin ostaa juuri haluamani tuotteen ilman, että myyjän persoona häiritsee kaupantekoa. Minun on nimittäin aivan mahdotonta ostaa mitään, vaikka kuinka tarpeellista, jos myyjä tekee epäluotettavan tai tylyn vaikutuksen. Myyntitilanteessa varsinkaan en kestä yhtään huonoa vitsiä, ylimielistä kommenttia tai mielistelyä. Marssin ulos kesken lauseen, jos on tarpeen. Yleensä otan mukaani Takkupään juuri siltä varalta, että säästyn juoksemasta monessa liikkeessä. Hän on huomattavan sosiaalinen ja niin paljon paremmin kasvatettu, että kykenee tekemään kauppaa vaikka minkälaisen asennerajoitteisen kanssa.

Äänestän jaloillani ihan pienistä: vuosia sitten marketin kassa heitti maitopurkin tomaattipussin päälle murskaten suurimman osan pussin sisällöstä. Kieltäydyin maksamasta pussitettua tomaattimurskaa enkä käynyt liikkeessä kymmeneen vuoteen. Kassa ei tietenkään pyytänyt anteeksi vaan ärtyi nipotuksestani, hyvä ettei meillä mennyt huutamiseksi.

Tiedän varsin hyvin, että vika on useimmiten minussa, mutta olen ollut asiakaspalvelussa niin paljon, että tiedän senkin, kuinka vähällä yrittämisellä asiakkaat ovat tyytyväisiä, siis suurin osa. Tervehtiminen ja hymy riittävät. Tosin huonot luonteenpiirteeni tulevat kyllä esiin asiakaspalvelussakin. En nimittäin ole ollenkaan sitä mieltä, että asiakas olisi aina oikeassa. Jos jollakulla on huono päivä ja pitää tapanaan käydä purkamassa sitä kaupan kassalla ilman todellista syytä, hänelle voi kyllä jättää hymyilemättä.

Puhuinko nyt itseni pussiin? Vissiin kai.

Tämän itsetilityksen jälkeen kerron lisää jännittäviä asioita: posti toi uuden modeemin, sorvaamosta saamani ei ollut ihan hengissä. Irroittelin pakkauksesta kaikki piuhat, boxin ja ohjekirjan, mutta en ole vielä uskaltanut kokeilla niiden kytkemistä läppäriin, koska yksi PIN-koodi puuttuu.
Kohta on pakko yrittää, kun sorvaamosta soitettiin sähköpostissa odottavista töistä. Huu!

Keitin päiväkahvit odotellessani, mutta pinkoodimies ei vain ole soittanut. Toivottavasti hän ei ole ollut niin fiksu, että on lähettänyt koodin työsähköpostiini, jota lukeakseni tarvitsen sen koodin...

Taidan käväistä kirkonkylällä vaihtamassa kirjaston kirjat ja hakemassa jääkaappiin täytettä. Siellä ei ole kuin valo ja hyllyt. Ennustan, että pinkoodimies soittaa, jos on soittaakseen, juuri kun olen kirjastossa/s-marketin kassalla. Lyödäänkö vetoa?

kehitystä

Eilisestä sukeutui lopulta mukava päivä. Tuskin olin tuupannut marmatukseni tänne, kun Keskimmäinen soitti ja sain kyseltyä tarvittavista laitehankinnoista. Oli muutenkin mukavaa jutella hänen kanssaan.

Sen jälkeen soitti lääkäri, ja lupasi kirjoittaa yksin tein kahden viikon sairasloman. Vastineeksi lupasin hätyyttää sairaalaa ja kiirehtiä korjausleikkausta. Säästyn ainakin yhdeltä sorvaamoreissulta.

Puhelinlaitoksen miehet ilmaantuivat vasta puoli kolmelta, ja vetivät vain narun alas pylväästä. Tulevat kohta uudestaan ja tuovat sen sisälle asti.

Iltasella istuimme lorvikamarissa projektin parissa. Työryhmäämme kuuluu lisäkseni Varma ja Runontekijä. Teimme pienen koerakennuksen, ja hyvä oli, sillä jouduimme kokeilemaan useampaa tapaa ennenkuin sopiva löytyi.
En rupea tässä esittelemään tarkemmin projektiamme, mutta pienikokoista rakentamista siihen liittyy. Mahdollisesti kerron joskus enemmän, miten se nyt alkaakin sujua.

Oli ehdottoman virkistävä ilta. Mulla oli tietysti mittava puhepatoutuma, joka purkautui illan mittaan. Viikko yksinäisyydessä aiheuttaa kyllä hirveän tarpeen puhua kaikesta ja koko ajan. Olen hyvin kiitollinen kanssakärsijöilleni, kun olivat niin pitkämielisiä.

Tuollainen yhdessä puuhaaminen on rattoisaa. Keitimme teetä Porin Matin päällä, ja meillä oli oikein kakkukestit: puolikas täytekakkua, eikä yhtään lautasta. Onneksi kakkulaatikko oli iso, jokainen lusikoi omalta kulmaltaan:)

Lupasin tehdä projektia varten tarvittavat laskutoimitukset ja miettiä tarvikehankintoja. Aivan pakko on hiukan kokeilla joitakin toteutustapoja, jotka tulivat mieleeni, kun yöllä kääntyilin vällyissä. Ei oikein löytynyt sopivaa kulmaa jotta olisi voinut nukkua.

Taavin housut eivät eilen edistyneet lainkaan. Jospa tänään osaisin rauhoittua hiukan niidenkin parissa.

syystunnelmia

Sade on lakannut. Pensaat ikkunan takana ovat täynnä hopeankirkkaita helmiä. Hellanpesässä napsahtelee hiipuva hiillos. Koirat tuhisevat pöydän alla.



Ja minä odotan. Se jos mikä kasvattaa luonnetta.



Odotan kutsua sairaalaan, lääkärin puhelua ja ennenkaikkea puhelinlaitoksen miehiä. Lupasivat tulla niin, että voin lähteä puolenpäivän aikaan asioille. Tosin mulla ei nyt olekaan asioita ennen puoli kolmea, mutta tällä menolla eivät ehdi valmiiksi siihenkään mennessä.



Odottaminen, kuten olen monasti maininnut, ei ollenkaan sovi minulle. Jos ikkunalasit kuluisivat uloskatsomisesta, mulla olisi jo aikaa sitten ollut reikä tienpuoleisessa lasissa.



Toisaalta odotus aiheuttaa levottomuutta, ja puran sitä järjestelemällä paikkoja. Olen jo siirtänyt roskapostin jätepaperiastiaan, vienyt kirjoja hyllyyn ja laittanut monta ajelehtinutta kapinetta pois näkyvistä.

Olen myös juonut päiväkahvit, lämmittänyt salissa ja tuvassa ja lukenut aamun aviisin kolme kertaa. Kirjoittanut useita sähköposteja.



Olin eilen sorvaamossa, ja sain mukaani koneen ja muut vekottimet. Luultavasti kaikki tarpeelliset kaapelitkin. Nyt kärsin sitten seurauksista, yöunet menivät tykkänään ja kävely on varmaan pari päivää tavallista tuskallisempaa.

Töitä oli kertynyt kaikenlaista, osan ehdin tehdäkin, josta syystä tulin olleeksi lähes koko päivän. Osan jätin tehtäväksi täältä kotoa.



Yritin tavoittaa Keskimmäistä, mutta kiireinen pääkaupunkilainen ei ehdi vastata maalaiseukon puheluihin:) Olisi ollut ihan asiallista asiaa: tarvitsen lisäpurkin saadakseni aikaan oman langattoman verkon ja lisäksi pitää hankkia tulostin. Hyh. Mihinkähän Munakunnan laatikkoon tai muuhun vastaavaan sen piilottaisi? Hankintoihin tarvitsen asiantuntija-apua, ja ajattelin alistaa Keskimmäisen tietämyksen omaan käyttööni. Nyt kun hän on jo iällisellä iällä, en syyllisty edes lapsityövoiman hyväksikäyttöön.



Ulkonakäydessäni havaitsin, että jonkinlaista orjatyövoimaa olisi hyvä hankkia myös puutarhatöihin. Vaahterat ja yllättäen myös tammet ovat varistaneet lehtensä lähes kokonaan, ja nurmikkoa peittää paksu lehtimatto. Tammihan pitää lehtensä usein tammikuulle asti, ne vain ruskistuvat ja irtoavat sitten lumimyrskyissä. Nyt on saunan edusta paksun keltaisen tammenlehtikerroksen peitossa.

luvassa korkeapainetta

Siis meidän tuvassa. Olemme koiran kanssa paremmalla mielellä molemmat. Koiran vatsa tai mikä lie on tervehtynyt ja entinen iloinen hännänheilutus on palannut.

Itseäni virkisti eilinen nukkiskurssi, ja sen jälkeen bongasin kylältä tutun, jonka kanssa kävimme syömässä erinomaisessa kiinalaisravintolassamme. Tuttu kertoi jonkun ihmetelleen, miksi kirkonkylään on avattu kiinalaisravintola, kun pitäjässä ei ole kiinalaisia kuin kourallinen :)

Kyllä oli hyvää. Vatsa täynnä oli mukavampi käydä kaupassa, tuli paljon halvemmaksi kuin ennen ruokailua.

Kotiin tultua piti tietenkin kantaa puita ja vettä, ja sitten olikin pakko taas istua koko ilta. No, telkkari oli auki ja kudoin vaihteeksi Taavin housuja. Ne eivät valmistu ikinä, kun koko ajan lisätään silmukoita. Tulee vissiin Onni-klovnin housut...

Ajattelin ottaa eilistä lääkettä ja mennä iltapäivällä Lukutuvalle konserttiin. Siinä menee tunnin verran, mutta jos vaikutus on eilisen kaltainen, voin illalla saada jotain muutakin aikaan kuin vaaleanvihreitä silmukoita. Vaikka kyllä niitäkin on tehtävä.

Kovasti nyt puhutaan leppoistamisesta ja downshifting on päivän sana. On mielenkiintoista nähdä, muuttuuko yhteiskunta siihen suuntaan, että rauhallisempi elämäntapa on mahdollinen, ja oppivatko ihmiset yhdistämään sen arkipäiväänsä.

En usko, että se vaatisi kovinkaan paljon uhrauksia, mutta hyvin suurta asennemuutosta kylläkin. Monella on pakkotilanne, kun elintaso ei salli suurta kulutusta. Kun olin työttömänä ja jälkikasvu asui vielä kotona, käytin paljon aikaa siihen, että sain rahat riittämään. En miettinyt juurikaan sitä, mistä jäimme paitsi, vaan enemmänkin keskityin järjestämään jokaiselle ne tärkeimmät asiat ruoan ja asunnon lisäksi.

Meillä elintason pudotus oli melkoinen, ja vieläkin on hiukan huono omatunto siitä, että annoin asioiden mennä niin pitkälle. Tiedän kyllä, että siihen olisi tultu jossain vaiheessa kuitenkin, mutta jälkiviisaus sanoo, että myöhemmin olisi ollut parempi.

Sen kuitenkin opin, miten vähällä tulee toimeen, vähillä tavaroilla ja vähällä kulutuksella. Olen erityisen ylpeä selviytymisestäni, koska minut on kasvatettu mittaamaan rakkautta tavara/lahjamäärillä.

Sekosin nyt alkuperäisestä ajatuksestani. Tarkoitukseni oli sanoa, että jos tämä leppoistaminen nyt tulee siinä määrin muotiin, että sitä ruvetaan esittelemään kaikissa naistenlehdissä, on vaarana että ajatuksesta tulee uusi "muuta maalle"-versio, jossa esitellään sieviä mummonmökkejä ja laituripiknikkejä, sen sijaan että puhuttaisiin asiaa.

Pelkistän yhteen esimerkkiin: työmatka bussissa. On suuri ero siinä, jos kiipeää bussiin ärtyneenä, istuu paikalleen ja tuijottaa apaattisena ulos tai vääntelehtii hermostuneena kun bussi matelee ruuhkassa ja siinä, kun sisään tullessaan silmäilee kanssamatkustajia, seuraa mielenkiinnolla tapahtumia sisällä bussissa ja ulkona kadulla, keskittyy olemaan matkalla hermoilematta perillepääsystä. Kun jättää arvostelun pois ja tarkastelee elämää ympärillään, näkee paljon mielenkiintoisia ilmiöitä. Ilmaista huvia.

Ihan joka paikassa voi vähän vetäytyä itseensä, asettua tapahtumien ulkopuolelle tarkkailemaan ja suojella itseään kiireen tunteelta. Ja jokainen voi miettiä kassalla, ovatko ostokseni todella tarpeellisia. Niin yksinkertaisista asioista syntyy koko liike, maallemuuttoa ei tarvita.

kaks sairasta

Koira on kipeä, sekin. Tai sitten vaan syvästi murheellinen. Olen yrittänyt tutkia, missä tauti esiintyy, muttei se osaa kertoa. On vaan, tuijottelee eteensä eikä innostu edes ruoasta.

Varasin maanantaiksi ajan lääkärille, jos se rupeaa ihan tosissaan kuoleentumaan. Toinen vaihtoehto on se, että kahden viikon oleskelu kanssani on masentanut sen tykkänään. Kun ei tehdä lenkkejä eikä touhuta puutarhassa, istutaan vaan. Koiraparka.

Mulla on itsellänikin varsin kohmettunut olo. Ihan konkreettisesti, kun en jaksa kantaa puita, että saisin lämmitettyä. Ja henkisesti, oltuani turhan panttina näin kauan.

Etätyömahdollisuus on askeleen lähempänä, mutta vaatii taloudellista panostusta. Hulluko olen, kun lupaan maksaa melkoisen summan saadakseni selvittää kollegoiden sotkuja sairaslomalla? Omissakin on tarpeeksi, eikä niistäkään haluaisi maksaa.

Olen yrittänyt saada puhelinyhtiöltä vastausta, miten kauan kestää saada laajakaistan narunpää tuvan seinään. Mitään ei ole kuulunut. Olen tietysti huono asiakas, kun tarvitsen vain sen narun, kaikki tarvittavat boxit ja virittimet tuodaan sorvaamosta.

Eivät ajattele, että hyvä ja nopea palvelu saa ottamaan uudelleen yhteyttä, kun jotakin tarvitsee. Mulla mm. puhelin vetelee viime henkosiaan. On samantekevää, mistä sen hankin, mutta taatusti en sieltä, mistä ei saa palvelua.

No, mun ostoillani ei ole mitään vaikutusta minkään firman tulokseen ja yhteydenoton viipymiseen voi olla montakin hyvää syytä. Kunhan marmatan, kun en kestä odottamista.

Puhelimen ostoa ei voi välttää. Entisen akussa pysyy lataus muutaman tunnin, ellei sitä käytä. Ei edes yön yli. Kun vaan tietäisi, minkälaisen hankkii tilalle.

Peurat ovat parhaillaan syömässä tuossa metsän reunassa, parinkymmenen metrin päässä. Vähän aikaisemmin ne olivat toisella suunnalla ja menossa poispäin, mutta ovat näköjään kiertäneet aika lenkin. Niiden suojaväritys on etevä, niitä ei oikein huomaa ennenkuin liikahtavat. Nämä ovat valkohäntäotuksia, onko ne nyt uuden järjestyksen mukaan valkohäntäkauriita? Sellaisia pieniä metsäkauriita näkyy myös joskus, kuin bambeja.

Nyt me murheelliset ja raskautetut siirrymme lorvikamarin puolelle, josko siellä vähän mieli virkistyisi koirillakin. Tai odotellaan nyt sen verran, että peura/kauris-ryhmä siirtyy muualle einehtimään.

Lasintakaista elämää

Ikkunan alla käy aika vilske. Räkättirastasparvi on tullut mustarastaiden kiusaksi omena-apajalle. Joukossa on joitakin pikkulintuja, joita en osaa tunnistaa, vaikka olen vahdannut ikkunan ääressä lintukirja kädessä. Mun lintuoppaani on melko viitteellinen, mutta tähän mennessä lajimääritykset ovat sentään onnistuneet. Mutta nyt on vaikeaa: joku sirkku se taitaa olla, mutta kun ei oikein vastaa pajusirkkua, eikä ihan vuorisirkkuakaan vaikkei paljon puutu.

Talitintit kuikuilevat ikkunaruudun reunassa, niiden mielestä pitäisi vissiin virittää lintulaudat ja aloittaa ruokinta. Turha toivo. Jos nyt aloittaisin, olisi mukana monta semmoista, joiden pitää kuitenkin lähteä etelään. Ihan pelkästään mustisten takia ruokintaa ei vielä voi aloittaa.

Lämmitin illalla saunan. Se kävi helposti, kun Takkupää oli kantanut puut ja vedet valmiiksi. Jostain syystä lorvikamariin tuli savua, kun saunan puolella oli tulet. Ei sitä kauan tullut, mutta oli kyllä sitten ikävä katku koko illan.

Saunoin kynttilänvalossa, makoilin lauteilla ja nautin. Oli hyvä päätös tehdä vähän leveämmät lauteet, mahtuu ojentelemaan tarvitsematta pelätä putoavansa.

Nukkisprojektit edistyivät, paitsi sohvan osat. En jaksa ryhtyä mittaamaan ja piirtämään. Haluaisin tehdä kauniin, siron sohvan, mutta sen sahaamiseen ei taitoni taida riittää.

Saunan jälkeen istuin puoleen yöhön kutomassa Taavin housuja. Olen niin toivottoman hidas, että poika ehtii kasvaa ulos housuistaan ennenkuin saan ne valmiiksi. Aamulla piti tehdä pari silmukkamerkkiä, jotta pääsin jatkamaan.

Kutoessa katselen (tai kuuntelen) elämään TV-ruudun takana. En muuten saata katsoa telkkaria, mutta kutoessa se ei tunnu niin ajanhaaskuulta. Tosin kutoessakin tuntuu siltä, että jotain tärkeämpää pitäisi tehdä.... miten paljon voi itseään syyllistää?

Tänään on taas puhelin soinut. Sorvaamosta ilmoitettiin, että kone on tullut, mutta tilauksessa on käynyt jokin fiba, ja siinä on mukana ADSL-purkki, kun piti olla mokkula. Mulla kun ei ole kaapeleita täällä korvessa. Sanoin, että tarviin sen koneen mukana sitten muutaman kansion huoneestani, miten hyvänsä toimitus sitten aiotaankin tehdä. Vissiin joudun itse hakemaan.

Tänään pitää vielä terästäytyä ja jaksaa paneutua yhdistyksen syyskokouksen valmisteluun. Talousarvio ja muuta viihdyttävää luvassa.

että voikin olla hiljaista

Aika on pysähtynyt. Ikkunasta näkyy puita, joista lehdet ovat lähteneet ja ruusupensaita, joista osa kukkii ja osa on lehdettömiä ja aurinko yrittää valaista kaikkea heikolla menestyksellä.

Mustarastaita lukuunottamatta ulkona ei liiku kukaan. Postiauto sentään kävi, oikein naapurissa asti. Merkittävä tapahtuma, onhan naapuri ollut tyhjillään jo kuukausia.

Puhelin on soinut kerran. Viisitoista minuuttia sain ohjeita aloittamaani projektiin. No, se on itse asiassa hyvä merkki.
Ei yhtään sähköpostia. Ei ole vielä etäyhteyttä töihin...

Pitää ottaa leipää pakkasesta. Ja sitten pitää - vaikka mitä. Kun vain pääsisi alkuun.

Ihmeellistä, miten sitä keksiikin tekemistä silloin, kun mihinkään ei ole aikaa. Aamuisin, kun lähden ajamaan kohti sorvaamoa, päässäni vilisee ideoita, joita heti ryhtyisin toteuttamaan, jos vaan ei olisi pakko lähteä. Missä ne ideat nyt ovat? Mikä estää nyt tekemästä?

Laiskuus? Yleinen vetelyys? Saamaton luonne?
Kaikkea ja vähän muuta lisäksi. Huoh.

Öisin olen kyllä ahkera. Muutama yönseutu on mennyt matkustaessa ja harhaillessa erilaisissa rakennuksissa. Viime yönä oli kuuma kohtaus kuin vanhasta romaanista, kiihkeä mutta säädyllinen.

Pitää varmaan aloittaa lorvikamarin verhoista. Istuimme illalla Runonkirjoittajan kanssa suunnittelemassa projektia kuin Anttilan näyteikkunassa. Ei kun vaikka Wiklundin. Tiedän aivan hyvin, ettei siellä pimeydessä ole muita tuijottajia kuin satunnainen peura tai ohikulkeva katti, mutta kodikkuuden lisäämiseksi laitan jotkut riepuviritelmät roikkumaan tienpuoleiseen suureen ikkunaan.

Koska kävely ja varsinkin kantaminen on kokonaan poissa laskuista, keskityn sellaiseen, jota voi näprätä istuallaan. Onneksi tykkään nukkistelusta ja muusta nyhertämisestä. Runontekijä lupasi käydä pääkaupungin erikoisliikkeessä katselemassa projektitarvikkeita, ja samassa vähän työkaluja mulle. Olisin mieluusti itsekin mennyt. liike on valikoimiltaan mahtava.

Jotain valmistakin sentään: Taavin nuttu on tehty, ja nappilaatikosta löytyi hassut siilinapit, jotka sopivat, vaikka ovat vähän painavat niin pieneen nuttuun. Housut aloitetaan tänään, eikä niissä ole niin paljon vähtiä, pyöröillä sileää suljettua, sitä nyt tekee vaikka talousarviota laatiessa.

Ulkona on edelleen hiljaista, aurinkokin jo luovutti. Taidan päästää koiraeläimet irti, niin tulee elämää tähänkin maailmankolkkaan.

Ensivaikutelma on tehty

puolin ja toisin. Tosin pikkumiestä vaan nauratti, eikä suostunut heräämään. Kakka housuissa lämmitti vissiin niin mukavasti, ettei kannattanut keskeyttää unia. Turha sanoakaan, että fammunsa oli aivan myyty, ihastunut ja onnessaan.
En muistanutkaan, että pikkuvauva on niin hento ja hauras. Pieni mytty, joka selvästi vielä totuttelee uuteen maailmaansa.

Harmi vain, että tapaamisemme oli niin lyhyt. Iltapäivällä töiden jälkeen kävimme vielä pikaisesti setämiehen luona, joten olimme kotona vasta puoli seitsemän jälkeen.

Rasitus oli tietysti liikaa, ja nyt konkkaan taas kotona ja toivon kutsukirjettä sairaalaan.

Ulkona on niin lokakuinen ilma. "Päivät pienet pilvelliset, yöt pitkät ja pimeät" lokakuussa. Puutarhassa on ruska parhaimmillaan, osa pensaista on toki vielä vihreitä, muutta suuri osa punaisia ja keltaisia. Tornionlaaksonruusu on tänä vuonna kauniin punainen, mutta York and Lancaster kukkii vielä, samoin Louise Odier ja löytöretkeilijät.

Kartanoruusu Minette on tehnyt kiulukan. En muista koskaan ennen nähneeni siinä kiulukoita. Kiiltoruusujen pyöreät kiulukat ovat kirkkaanpunaisia ja niitä on paljon. Carolina on kasvattanut versonsa korkealle omenapuuhun, ja sen kiulukat loistavat kolmen metrin korkeudesta omenapuun kellastuvien lehtien joukosta. Siellä on joulukoristeet valmiina:)

Lorvikamaria saatiin taas vähän valmiimmaksi. Nostin aamulla lehtisahan pöydälle ja sahailin tuolinjalkoja. Ei meinannut ensin onnistua, mutta sitkeästi yrittämällä sain aikaan kelvolliset jalat kahteen tuoliin. Voisin kokeilla Biedermaier-sohvan puuosia seuraavaksi.

Parempi kuitenkin istua enimmäkseen kutomassa niitä Taavin tamineita, siinä ei rasitu luntioomet ja niitä kohta tarvitaan, kun ukko lähtee ulkoilemaan ja ilmat kylmenee.

Lauantain nukkiskurssia varten pitää piirrellä verhojen kaavoja, sekään ei ole rasittavaa hommaa.

Illat ovat nyt ihanan pimeitä. Poltan kynttilöitä ja nautin.

verkkaista eloa

Istun ja kudon. Samalla kuuntelen äänikirjaa. Aika kuluu sillälailla sekä nopeasti että verkkaan. Vähäkoira kuunteli päivällä tarkasti Sherlock Holmes'n seikkailua, tykkäsi selvästi Lars Svedbergin äänestä.

Herlokki Solmunen ei ole ollenkaan lempparilukemistoani, mutta kirjastomme valikoima äänikirjojen suhteen ei ole suuren suuri. Iltasella aloitin Kyllikki Villan Vanhan naisen lokikirjan. Se on, jos mahdollista, vielä pitkästyttävämpi, mutta silti mielenkiintoinen. En takuulla lukisi sitä, mutta kutoessa sitä kyllä kuuntelee.

Toivottavasti nämä kirjallisuustylsyydet eivät tartu pikku-ukon nuttuun ja vaikuta häneen. Aion osaltani huolehtia siitä, että ukkeli saa kuullakseen ja myöhemmin luettavakseen mielenkiintoisia tarinoita, jotka eivät pitkästytä.

Jouduin jättäytymään pois seuran kokouksesta. En kertakaikkiaan jaksanut ajatellakaan lähteväni minnekään. Enkä varsinkaan jaksanut miettiä yhtään päätöstä, joita olisi ollut tehtävä. Pääni on niin täynnä kemikaaleja, ettei edes laskeminen neljään tahdo sujua. Teen jatkuvasti laskuvirheitä ja vauvannutussa on jo melko erikoinen kuosi.

En ole huolissani, vaikka nuttu tulee hiukan yksi risti kaksi. Pojan on syytä tottua siihen, että fammunsa käsistä tulee välillä erikoisuuksia. Skarppaan siihen mennessä, kun hän menee kouluun. Ehkä.

Vaikka tunnen välillä olevani kuin kuraan kuollut kuttu, yritän vielä sinnitellä täällä tuvassani ainakin siihen asti, kunnes näen, saako tohtori jänteitä katkomalla tuloksia aikaan. Osaksi siksi, että haluaisin vielä yrittää touhuta puutarhassa. Kun kymmenisen vuotta sitten sain talon haltuuni, puutarhaa ei ollut. Vain kainaloihin ulottuvaa heinää joka paikassa. En haluaisi luovuttaa nyt, kun olen saanut puutarhan hyvälle alulle.

Toinen syy täällä roikkumiselle on tietysti se, että nyt mulla on joku, jolle tarjota se mummola. Onhan ystävät jo kauan sanoneet, että kotini on kuin lapsuuden mummola (tai museo). Olisi mukavaa, jos vielä yksi sukupolvi voisi nauttia lapsuuden leikeistä täällä kuten minä ja lapseni olemme tehneet. Siksi. Se jo yksinään riittää syyksi.