torstai 21. marraskuuta 2013

sohjoista

Jee, nyt sitten on satanut lunta. Tai ihan loskaa se oli, vetelää roiskuvaa hyhmää.
Eli ei kovin kivaa.
Ei sentään ollut liukasta, mutta muuten ikävää.

Mistäpä muusta sitä valittaisi kuin säästä. Kaikki muu on kohdallaan.

Paitsi että hammaslääkäri on tilaamatta. En koskaan muista sitä silloin, kun ajan voisi varata. Muuna aikana se on jatkuvasti mielessä. Hampaastani lohkesi pala ja nyt kielenpää on ihan ruvella, kun sitä pitää pyörittää siellä hampaankolossa koko ajan. Pitää kohta kirjoittaa kämmenselkään, että muistaa.

Olen edelleen ihan koukussa Ruotsin miljunäärifrouviin. Se on ihan seinähullu ohjelma. Madamet on vähintäänkin erikoisia, ellei peräti vinksahtaneita. Maisemat on kyllä kauniita, autot komeita ja koirat sieviä. Mutta naiset siis melko sekopäisiä. Viimeisimmässä jaksossa yksi teki laulun toisesta joka tietty vetäisi herneen nenään. Hitonmoinen huuto puolin ja toisin. Eikä mulla ole parempaa tekemistä kuin tapittaa sitä. Niin että kuka se sekopää olikaan..?

No, huomenissa sentään sivistän itteäni korkeakulttuurin parissa ja menen oopperaan. Jotakin sentään.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

kuutamolla

Huomenta, melkein. Keitän kohta toiset aamukahvit.

Tuo hemmetin täyskuu valvotti koko yön, vasta aamulla kuuden jälkeen nukahdin. Ei auttanut lukeminen eikä varpaiden heiluttelu, aina vaan piti kääntää kylkeä ja tuli hiki. huoh.
Viikko hurahti taas ihan kainalosta enkä ole tehnyt muuta kuin töitä. Perjantaina olimme tj:n kanssa seminaarissa ja sen jälkeen I-kea-ssa. Työpaikkani on siitä mukava, että siellä sisustetaan huolella työtilat kaikkien mielen mukaisiksi.

Lukaisin muuten yhtenä iltana sitä auton käyttistä, ja kuinka ollakaan, osoittautui, että auton suunnittelijan ja käyttäjän mielikuvat symboleista ovat vastakkaiset: olin todellakin lämmittänyt takalasia, koska mielestäni sen symboli oli selvästi etulasin näköinen. Japanilaisten mielestä siis ei.
Samalla tulin nähneeksi tekstin, jossa kerrottiin valoista. Siinä pyydettiin huomioimaan, että xenon-valot kestävät pidempään, kun niitä sytytetään/sammutetaan mahdollisimman harvoin. Ei siis ole suotavaa sammuttaa valoja liikennevaloissa.  ...???!

Eilen oltiin siskon kanssa shoppailemassa, syskondag siis. Herranpieksut että se on raskas liikuntalaji. Kukkaro ei rasitu ollenkaan niin paljon kuin sen kantaja. Varsinkin kun päivän päätteeksi mentiin, yllätys yllätys, I-ke-aan. Siskon piti kasvattaa keittiön kaappirivistöä. Minähän en mitään tarvitse, ennenkuin olen ostanut toisen asunnon.
Eikä se liikkeessä kiertely niin aikaa vienyt, mutta jonotus oli pitkää ja toistuvaa. Ensin keittiöneuvontaan, sitten kassalle ja lopuksi tavarantoimitukseen. Onneksi talossa oli monenlaisia sohvia ja tuoleja, joita saattoi koeistua odotellessa. Paitsi tietty kassalla, mutta se olikin lyhyin tuokio.
Ilmeisesti kaikki muutkin maalaiset olivat olleet lauantaiostoksilla, koska trafiikki kotiinpäin oli kiivasta. Ei puhettakaan että olisi saanut rauhassa ja itsekseen ajella, koko ajan oli jonoa ja hillittömiä ohituksia.

Saa nähdä jaksanko ehtoolla katsoa Siltaa. Todennäköisesti kyllä, kuulla on tapana valvottaa useampana yönä. Jospa saunominen auttaisi saamaan edes vähän unenpäästä kiinni. Tai sitten siivoan tuvan kaappeja.

Nauttikaa aurinkoisesta sunnuntaista, kenellä semmoinen on. Ja hvyää työviikkoa niille, joilla on.

maanantai 11. marraskuuta 2013

muistiinmerkintä

Pitää oikein vastaisen varalle kirjata ylös: tämän huushollin imurointiin (päällisin puolin) menee aikaa puoli tuntia. Siinä ajassa saa jahdattua kaikki villakoiransukuiset ilmentymät nurkista.
Ei siis enää mitään tekosyytä olla siivoamatta.
Ja ihan vaan tiedoksi itselleni, että isonkin tiskin tiskaa vartissa, jos on kuumaa vettä. Ettei sitäkään puuhaa tarvi tolkuttomasti siirtää, varsinkin kun nyt on taas vettäkin yllinkyllin.
Viikottaisen pyykinkin pesee puolessa tunnissa  ja huussin tyhjennys vie kymmenen minuuttia, paitsi pakkasella enemmän.
Että mikä tässä talossa oikein mättää...? kysyy nimim. kellokalle.

Karvahaalariosasto ei yhtään tykkää siivoamisesta. Se on niiden mielestä henkilökohtainen loukkaus yksityisyyttä kohtaan ja suorastaan väkivallalla uhkailua. Siivouspäivänä täällä luimistelee kaksi erittäin närkästynyttä otusta, jotka vielä väsyvät touhusta niin, että nukkuvat sitten koko illan. Vaikka minä olen se, joka kävelyttää Testivoittajaa ympäriinsä ja heiluu rievun kanssa.
Viime viikolla tehtiin toimistolla vähän asennus- ja sisustustöitä ja niiden jälkeen piti imuroida. Sohvi vallan järkyttyi. Sen ei vissiin ollut tullut mieleenkään, että työpaikoillakin siivotaan.

Vielä kun ehtisi käyttää autoaan pesulassa. Syrjäkylän mummujen ei pitäisi ostella mustia autoja: niissä näkyy kaikki kurat. Ois pitänyt ottaa se valmiiksi kuran värinen vaan. Ja vielä: miten ihmeessä saan tuulilasin kirkastumaan? Se veti taas tänään huuruun kun piti lähteä kotiin (mulla ei ollut lämppärijohtoa mukana)
Auttaisko jos lukisi sitä käyttöohjekirjaa vaikka? Kun eihän se paljon auta, että kaikkien nappuloidenpaineluiden jälkeen kirkastuu TAKAlasi? Vai pitäiskö vaan tulla kotiin perä edellä? ihmettelee hän.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

vilkas viikko

Uusi työ vaatii aiempaa enemmän, sekä aikaa että paneutumista. Olen iltaisin niin väsy, etten juuri jaksa avata kotikonetta edes toisten blogien lukemiseksi, saati oman päivittämiseksi.

Viikko alkoi kurjasti, olin huonovointinen koko sunnuntain ja vielä maanantainakin. En uskaltanut edes syödä kunnolla kun koko ajan oli puklu olo.
Tiistai ja keskiviikko meni työmatkalla Hämeenlinnassa. Liekö ollut vatsataudin vaikutusta tai jotain, mutta en muista koska olisin viimeksi sekoillut yhtä paljon. Parkkiautomaattikin oli kuin toiselta planeetalta.
Myrskystä ei ole mitään havaintoa, olimme pahimman myräkän aikana tiiviisti sisällä ikkunattomassa auditoriossa.
Kotiin tullessa myrskyn jäljet olivat kyllä nähtävissä. Tienvarsilla näkyi kaatuneita puita ja kotitie oli pienten risujen ja muun roskan peitossa. Mitään suurempaa tuhoa ei kuitenkaan ollut syntynyt.
Sohvi oli luottohoidossa ja tuli iloisena vastaan kun menin hakemaan. Iso helpotus kun ei tarvitse murehtia sen viihtymistä matkojen aikana.
Loppuviikko meni toipuessa.
Eilen istuin koko päivän bussissa, siltä ainakin tuntui. Kävimme isolla porukalla kyläkaupassa, siinä suuressa. Tu-uri-ssa.
Voi hyvän tähen! Valtava halli täynnä tavaraa, ihan samaa kuin kotikaupoissakin ja samoilla hinnoilla. Hiukan nuhjuisempi ympäristö ja paljon isompi paikka, mutta ei mitenkään ihmeellinen. Kun laskee matkakustannukset mukaan, niin tuskin kukaan säästi ostoksissaan rahaa.
Mulla säästyi runsaasti, kun en ostanut kuin yhden asian, eikä sekään ollut mikään löytö.
Ostin nimittäin uuden aamutakin jota olen pitkään hakenut. Tämäkään ei ole ihan sellainen jota olin ajatellut, mutta tarpeeksi lähellä. Se täyttää monta vaatimusta: se on tarpeeksi pitkä, siinä on taskut, se on lämmin ja ennenkaikkea se on musta. Ei enää nokitahroja olkapäällä. Tai jos onkin, niin eivät näy.
Reissu kesti 14 tuntia. En enää ikinä vastaa puhelimeen vessajonossa.
Tänä aamuna lorvin uudessa morronrokissani puolille päivin. Sitten oli pakko tehdä vähän kotitöitä ennenkuin lähdin Kaukolan kartanon kamarikonserttiin. Sieltä tullessa iso parvi joutsenia lepäili ja ruokaili pellolla Alavierulla. Linnut oikein loistivat synkässä marraskuisessa iltamaisemassa.

Mukavaa työviikkoa!

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

jatkaisinko kuitenkin?

Olin jo päättänyt, että bloginpitäminen saa riittää, mutta juuri tänä marraskuun sunnuntaina tuntuu siltä, että voisin vielä yrittää.
Tosin mitään ihmeellistä blogattavaa ei ole, elämä jatkuu entiseen malliin.
Jonkinlainen tilannekatsaus lienee kuitenkin paikallaan, koskapa olen huomannut, että tämä toimii itselleni muistina ja se onkin tämän bloginpidon ykkösjuttu. Kakkosena tulee perikunnalle tiedottaminen ja jos näiden lisäksi viihdytän muitakin, niin se on sitten jo bonusta.
Kesä meni alavireessä, en muista koska olisin ollut niin masentunut, jos ikinä. Työttömyys oli pikkujuttu kaiken muun ohella.
Surullisin asia oli Lillin kuolema. Olemme kaivanneet pikku tursaketta joka päivä. Se jätti kotiin valtavan aukon ja sillä on edelleen oma paikkansa elämässämme, vaikkei siitä enää niin puhuta.
Sohvi lakkasi syömästä ja oli vallan surkea. Mulla alkoivat työt samaan syssyyn ja onneksi uusi työpaikkani sallii Sohvin olla mukana päivisin. Se kuorsaa työpöytäni alla koko päivän, mitä nyt välillä käy asiakkaiden ja työkavereiden rapsutettavana. Toimistokoira Sohvi on mainittu työpaikan kotisivuillakin.
Syksy on kuitenkin ollut parempaa aikaa, kun kesän kurjuudesta päästiin vihdoin yli. Kaivossakin on taas vähän kuraista vettä, joten ehkä sekin asia taas korjautuu.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu epätodelliselta, että kaikki on taas hyvin. Olo on kuin pitkän, rajun kuumetaudin jälkeen: kevyt ja puhdistunut. Vähän epäilyttää kaikki hyvä, joka tuntuu tulevan osakseni. Olenko tosiaan ansainnut kaiken?