maanantai 29. joulukuuta 2008

Paremmalla mielellä

Iltateen myötä mieli virkistyi. Köröttelin laina-autolla kotiin, ja matkalla kypsyi päätös: huomenna ja ensi viikolla käytetään lounastunnit autokauppoihin tutustumiseen. Nyt saa luvan loppua tämä kärvistely, taikka sitten jään kotiin.

Yleensä lasken ja suunnittelen tarkasti, mutta nyt aion noudattaa sisäistä tunnetta, joka sanoo, että nyt on oikea aika vaihtaa kulkuväline ehompaan. Hyvin palvellut relluni pääsee ansaittuun lepoon ja sen myötä elpyvät myös hermoni.

Tänään oli myös pieni merkkipäivä: Sohvi oli ensimmäisen kerran koko päivän Lillin kanssa, eikä häkissä kuten tähän asti. En jaksanut aamulla koota häkkiä, ja niin jätin ne tänne keskenään. Pahoin aavistuksin, sen myönnän. Illalla kotona odotti sitten kaksi varsin iloista ja hyvin käyttäytynyttä pikku koiraa, eikä edes matot olleet kasassa. Oliko vahinko vai onko opittu elämään sievästi, aika näyttää.

Uuden vuoden lupauksia kysytään joka puolella, mutta en ole semmoisilla itseäni tavannut kiusata. En tee sitä nytkään, mutta joistakin asioista suunnittelen luopuvani. Aika on muutoksille yhtä hyvä kuin joku toinenkin, eikä onnistuminenkaan seiso annakassa. Kun vain riittäisi rohkeus.

Synkkää

Eihän se auto sitten herännyt aamulla. Tulin taksilla ja bussilla, ja Ystävällinen Henkilö toi loppumatkan pysäkiltä sorvin ääreen.

Nyt ylläni majailee musta pilvi. Ja mielessä epätietoisuus. Miten yläkerran ukko on ajatellut tämän hoituvan? ja koska se selviää minulle?

Sen verran olin omatoiminen, että soitin sekä luottokorjaamoon että viimeksi käytettyyn. Kumpikaan ei ota vastaan ennenkuin loppiaisen jälkeen. Saan toki auton lainaksi, mutta mutta. Se ei vielä kirkasta oloa.

Mieliala on semmoinen, että on pakko vähän kiroilla ettei alkaisi itkeä. Kummastakaan ei ole hyötyä, joten yritän välttää ärräpäitäkin, ainakin julkisesti. Enkö voisi vain olla kotona piilossa?

Ilmapiiriä ei ollenkaan kohenna se, että valvoin kahteen asti lukien Karamellikengät loppuun, ja sitten nukuin ihan vähän ja huonosti aamuyöllä. Kirjalla oli vaikutusta, mutta autokin tuli uniin muiden harmitusten kanssa.

No, eipä tästä päivä voi kuin parantua. Ihan kaikki asiat eivät sentään ole pielessä. Vielä.

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

vuoden viimeiset

Koko lailla talvinen maisema, vai mitä? Eikä lunta ensinkään.


Tammenlehti on joulun kunniaksi aivan piparkakku-ukon kuosissa.

Koirat ulkoilevat mielellään, mutta eivät jää itsekseen pihalle. Miinus neljä astetta on karviaisille jo todellinen talvi, samoin kuin kuurainen kallio on riittävä hanki.



Kuura tekee maisemasta talvisen. Tämä voi hyvinkin olla talvisin kuvani tänä vuonna, ja vaikka koko talven ajalta.



Marjakuusen salat paljastuivat ilta-auringon viimeisten säteiden kadotessa. Syövätköhän linnut näitä, vai varisevatko ne keväällä maahan?
Sytytin juuri viimeiset kynttilät, huomenna pitää käydä hankkimassa uusia. Olen polttanut viimeisen viikon aikana yli kolmekymmentä kruunukynttilää ja useita tuikkuja.
Sillä on ollut seurauksensa. Pesin tänään ilmalämpöpumpun suodattimet, ja hyvä oli, että ryhdyin puuhaan. Ne olivat aivan nokiset, eivät oikeastaan pölyiset lainkaan kuten yleensä. Tämän huushollin peseminen on yleensäkin nokista hommaa, mutta joulukynttilät lisäävät noen määrää näköjään merkittävästi.
Olen iltapäivän aikana tehnyt monenlaista viikonloppuaskaretta. Pessyt pyykkiä, kantanut vesiä ja puita, ja järjestellyt. Huomasin tehdessäni, että moni asia tuli tehtyä viimeistä kertaa tänä vuonna. Seuraava pyykkipäivä on viikon päästä, ensi vuonna. Samoin suodattimien pesu tapahtuu vasta ensi vuonna seuraavan kerran. ja niin edelleen. Taianomaista aikaa tämä vuoden vaihde.
Ulkona on kaunis iltarusko. Vaikka taivas näytti pilvettömältä aivan hetki sitten, ilta-aurinko värjää vaaleanpunaiseksi vähäisen hattaran peltoaukean yläpuolella. Puut kuvastuvat taivasta vasten kuin tussipiirtimellä vedettyinä, ja metsänreuna on sysimusta. Kuurainen maa heijastaa vähäisen valon, ja näyttää missä tie katoaa metsän uumeniin.
Tuvassa on hiljaista. Tänään en ole juuri kuunnellut edes radiota, telkkari on ollut kiinni koko päivän. Olen lukenut viimeistä kirjaston kirjaa, Joanne Harrisin Karamellikengät. Sen parissa vietän illan, lukuunottamatta aikaa, jolloin katson päivän Hercule Poirot'n. Ihan koukussa, ollut jo monta vuotta. Minua ei kannata houkutella mihinkään kyläilemään, jos on luvassa Christien filmi. Ei vaikka olen lukenut joka kirjan kolmella kielellä ja useaan kertaan.
Vaikea riippuvuus ei ole selitettävissä, eikä näköjään parannettavissa. Siispä kärsin urhoollisesti ja keitän pannullisen teetä lämmikkeeksi.
Eilinen hullumainen telkkaripläjäys oli Bollywood-versio Austenin kirjasta Ylpeys ja ennakkoluulo. Jäin katsomaan sitä, vaikka olin vakaasti päättänyt mennä aikaisin vällyihin. Teksti toimi kohtalaisen hyvin, mutta kävi mielessä, oliko kysymys parodiasta vai tosissaan tehdystä hauskasta versiosta? Intialaisten sielunelämä on aivan vierasta.



koska meillä on joulu














Sitä sopii ihmetellä. Tänä vuonna nimittäin se on ja jatkuu aina vaan, eikä lopu ollenkaan.

Se alkoi jo viikko sitten, kun siivoilin ja järjestelin hiljalleen kotia. Jouluahdistusta ei ilmaantunut ollenkaan. Juhla ikäänkuin asettui huomaamatta sijoilleen ja on viipynyt ilman merkkiäkään muutosta.
















Olen istunut kynttilöiden valossa, kuunnellut radiota ja Lillin kuorsausta, syönyt kaikenlaisia pikkuherkkuja ja nauttinut. Levännyt. Virkistynyt.



Ainoa, joka kaihertaa mieltä, on autoparkani onneton tila. Se oli korjaamolla viikko sitten, sai uuden starttimoottorin ja tuli kotiin aivan kiltisti. Eikä ole sittemmin suostunut käynnistymään. Starttaa kyllä, muttei käynnisty. Huoh.



Kamerani sen sijaan koki ihmeparantumisen. Heitettyäni sen romunkeräykseen työkaveri oli pelastanut sen, kopistellut vähän pöydänkulmaan ja kas, kapine tuli tolkkuihinsa. Näyttö on vähän hämärä, eikä kaikki tarkennukset toimi aivan silläkään tasolla kuin ennen kylpyä, mutta kohtuullisia otoksia se toimittaa pyydettäessä nähtäväksi. Olen luopunut uuden hankkimisesta ja solminut yhteistyösopimuksen toistaiseksi, mielestäni tämä joulun ihme ansaitsee sen.



















Lilli ja Sohvi ovat olleet myös tyytyväisiä. Ovat päässeet ulos aina halutessaan, syliin myös, ja Tapaninpäivänä, kun perikunta oli syömässä, koiruuksia rapsutteli useampi ihminen ihan väsymättä. Oi onnea.

lauantai 13. joulukuuta 2008

Piilopikkujoulut

Eilinen ilta kartanossa oli onnistunut. Tunnelma oli juuri niin kodikas kuin olin toivonut. Ruokalista oli jotenkin kummallisesti muuttunut aivan toiseksi kuin olin tilannut, mutta ruoka oli tietysti hyvää. Keskustelu oli vilkasta ja vaikka jouduimme jakautumaan kolmeen pöytään, olivat kaikki toivottavasti tyytyväisiä.

Pakko sanoa toivottavasti, sillä en käynyt asiaa kyselemässä, kuten ehkä olisi pitänyt. Ruokailun jälkeen hajaannuimme ympäriinsä, ja kuinka ollakaan, kulttuuriseura päätyi kulmahuoneeseen, vahvistettuna muutamalla ystävällä. Juutuin sohvaan nauttimaan seurustelusta, enkä enää hetken päästä uskaltanut yrittääkään liikkua. Olin melko kivuttomassa tilassa istuessani paikallani, mutta pelkäsin, enkä aivan turhaan, että liikkeellelähtöni olisi aika kankeaa. En halunnut selitellä vieraille ihmisille klenkkaamiseni syitä, joten istuin kuin tatti koko illan.

Sohvi oli kotona yksin. Lilli lähti jo iltapäivällä näyttelyreissuun, ja tulee tänään kotiin, toivottavasti suurten pokaalien kera. Emme me Lillin kanssa niistä voitoista niin välitä, mutta kasvattajan kannalta on mukavaa jos Lilli menestyy. Minusta se tietysti on kerrassaan kaunis ja kultainen otus, muut olkoot mitä mieltä haluavat.
Sohvi on vähän hiljainen nyt kun emo on poissa. Annoin sille kirkolle lähtiessäni suuren luun, jota se nyt nakertelee tuvassa. Se käy säännöllisesti tarkistamassa, että istun edelleen täällä pöytäni vieressä, enkä ole haihtunut.

Pieni urhea autoni sai jonkun kohtauksen kirkonkylässä, eikä suostunut käynnistymään. Jouduin soittamaan Sankarilleni, joka kääntyi takaisin ja pyyhälsi apuun. Hän oli nimittäin jo matkalla Toiseen Elämään, josta oli tullut pikkujouluilemaan kanssani. Hän sai kuin saikin narrattuani autoni käyntiin, ja jäi vielä pitämään sille seuraa siksi aikaa, kun kävin kaupassa.
Nyt sitten jännitän, suostuuko auto illalla lähtemään, kun Lilli tulee ja pitää hakea kirkonkylältä. Ja huominen myyjäisreissu huolettaa myös, ei niinkään se, käynnistyykö se kotona, vaan se, lähteekö se kylällä käyntiin.

Loppujen lopuksi olen melko avuton ilman autoa. Siksi varmaan tunnen itseni epämääräisen uhatuksi, vaikka olen aina luottanut siihen kapistukseen kuin itseeni. Nyt pohdin, onko se jo tullut romuttamon portille, ja mistä saan tilalle yhtä sympaattisen ja kuuliaisen kuljettimen? Ihkauusi joskus houkuttelee, muttei siitäkään ole takeita, että se palvelee ongelmitta. Hyväkäytöksinen ja luonnikas vanhempi kulkuneuvo on enemmän imagooni sopiva. Hehhee. Pieni osa näytelmässä on varattu myös varallisuudelle, tai ehkä sen puutteelle.

Huomisiin myyjäisiin ollaan valmiina. Kannatustuotteet on tehty ja arpajaisvoitot koottu. En niinkään odota suurta myyntimenestystä kuin sitä, että olemme esillä ja ihmisten mielissä. Helpottaa toiminnan käynnistämistä vuodenvaihteen jälkeen, kun ihmiset tietävät odottaa ja muistavat, mikä on seuran tarkoitus. Samaan tähtää osallistuminen uudenvuodenyönä kaupungintalon tapahtumaan, jossa seura tarjoilee juhlijoille glögiä.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Kipeää

Eilen piti lähtemäni kirkonkylään ruokaostoksille ja samalla kulttuuriseuran myyjäistalkoisiin, mutten kyennytkään ajamaan autoa. Kaasupolkimen painaminen sai aikaan niin kovan kivun lonkkanivelessä, etten olisi uskonut sellaisen olevan mahdollista. Kun sentään pystyn kävelemään melko pienellä kivulla ja istumaan lyhyitä aikoja.
Oli pakko soittaa etten kykene tulemaan, ja nämä kultaiset seuralaiset tulivat hakemaan. Pääsin mukaan myyjäisvalmisteluihin ja illalla tuotiin takaisin kotiportille. Ihania ihmisiä.

Valmistelut etenivät seuran tyypilliseen tapaan: kaikessa rauhassa. Joimme teetä ja pohdimme puuhailun ohessa kaikenlaisia elämänilmiöitä. Vaikka touhu olisi ulkopuolisen silmissä varmasti näyttänyt melko päämäärättömältä, saimme valmista suurinpiirtein niin paljon kuin olimme suunnitelleetkin. Ja kuten aina, meillä oli mukavaa ja kotiin lähdimme hyvällä mielellä.

Tosin huomasin aamulla, että se kaupassakäynti jäi. Kaapissa on lähinnä valo ja hyllyt. Mutta illalla on pikkujoulut ja siellä saa hyvää ruokaa. Puurolla pärjää sinne asti.

Ulkona ei päivä oikein jaksa valjeta. Vesisade on vienyt kauniit lumikoristeet, vaikka lunta on maassa vielä paikoitellen. Säätiedotus lupasi vesisadetta koko päiväksi, joten on turhaa vääntää hiuksiin kiharoita illaksi. Ne suoristuvat vähemmässäkin kosteudessa.

Olen tehnyt pientä jouluun tähtäävää raivausoperaatiota sikäli kuin luntioomet antaa myöden. Se on tavanomaisen hankalaa, kun en omista käteviä komeroita joihin lykätä tavarat piiloon. Tosin en ole koskaan ollut komeroonpiilottajatyyppiä, silloinkaan kun komeroita oli. Ja siihenhän sitten menee aikaa, kun pitää yrittää keksiä, mihin järkevään paikkaan sijoitan tämän tai tuon, vai onko se lopulta tarpeeton ja laitetaanko se siinä tapauksessa roskiin vai voisiko joku muu tarvita sitä? Kaikella lailla ihminen itseään kiusaa.

Annan konkreettisen esimerkin: vanhaa saunaa purettaessa se tyhjennettiin, ja sieltä tuotiin kaikenlaista rompetta porstuaan ensihätään. Siellä on nyt mm. neljän puolen kilon pakettia mäntysuopaa ja ainakin yhtä monta juuriharjaa. Kuka tarvitsee? Täältä voi tulla hakemaan. Juuriharjat toki voi polttaakin, mutta suopa mahtaa palaa huonosti.
Kyllä minä pesen mattoja, jos joku sitä ihmetteli. Mutta se käy nestemäisen suovan ja painepesurin avulla ja on siten tehtynä mukavaa. En ymmärrä kuka on hamstrannut palasaippuaa tuollaisen määrän?

torstai 11. joulukuuta 2008

Puolen hehtaarin päivä

Olo on kuin Nalle Puhilla: epämääräinen olotila josta ei tiedä, haluaako hinajaa vai kaipaako Nasua. Varmaan molempia.

Hinajan sijasta laitan ruokaa. Nasua en tähän nyt loihdi, kutsun koirat sisälle korvikkeiksi. Ulkona sataa lunta, ja on kaunista ainakin vielä. Haluamatta sortua pessimismiin nautin kauniista lumisesta maisemasta. Ihailen sitä joka ikkunasta ja käyn välillä pihallakin patsastelemassa aivan tuon kaiken valkoisuuden takia.
Se katoaa huomenna, tai tänään, mutta juuri nyt se on ja siitä pitää nauttia. Yläkerran ukko, johon omaan erinomaiset välit, on varmasti taas tahtonut ilahduttaa kemikaalien painamaa mieltäni ja järjestänyt puolen päivän mittaisen talven. Kaikki mikä menee siitä yli on bonusta.

Harmi vaan että kamera puuttuu edelleen varusteistani. Vakuutusyhtiö otti ikävän kannan kameroiden kylvettämiseen maidossa eikä siis korvaa kokeiluani. Tarpeeksi ikävää on jo se, että joudun pähkäilemään millaiset ominaisuudet tarvitsen ja saan, kun rahoitus on huomattavan paljon pienempi kuin tarpeet. Vaikken olekaan ammattikuvaaja, en kuitenkaan tykännyt edesmenneen kamerani nuhapumppumaisista ominaisuuksista. Mutta se olikin lahjaheppa, jonka suuhun oli kyllä katsominen toisenkin kerran. Rauha sille, elektroniikkajätteen keräysastiassa.
Saatan kaivella muistikorttia blogini piristykseksi. Jollain aasinsillalla tyrkkään tänne kuvan tai pari, kunhan luntioomet antavat istua tarpeeksi pitkään. Nuhapumppuominaisuudet nimittäin vaivaavat myös nettiyhteysiä täällä syrjäkylällä.

Hiljaiseloa

Jouduin alistumaan ja jäämään sairaslomalle loppuviikoksi. En vaan kestänyt jatkuvaa särkyä, johon eivät tehoa särkylääkkeet, ainakaan sallituissa määrin nautittuna. Enempää ei ole halua niitä napsia.
Jouduin tietysti ajamaan yksin kotiin, joka oli jo melkein liikaa. Ajoin sinnikkäänä suoraan arkeologiakeskukseen, jossa olin luvannut auttaa joulupuuron tarjoilussa. Siellä ei tarvinnut/ehtinyt istua, joten särky hellitti ja mielikin piristyi. Kyläläiset viihtyivät glögin ja puuron voimalla, ja jutut olivat hauskoja. Muutamia en ollut tavannutkaan kuin viime vuoden puuroillassa, joten juttua riitti. Pääsimme lähtemään vasta kahdeksalta, kun siivoukseenkin meni vähän aikaa.

Koirat odottivat kintut ristissä kotona, mutta ovat kyllä siitä ihania, ettei mitään mielenosoitusta seurannut tavallista pidemmästä päivästä. Nyt ne ovat aivan onnessaan, kun tajusivat, etten ole lähdössä minnekään. Lilli kuorsaa jaloissani, ja Sohvikin salin kynnysmatolla, vaikkei oikeastaan saisi olla salin puolella ollenkaan. Sali on isojen tyttöjen huone, jossa pitää osata käyttäytyä.

Nyt saa istuminen riittää, sanovat nivelet. Eli palaan asiaan kun taas kykenen.

tiistai 9. joulukuuta 2008

Ahdistusta ja helpotusta

Kamalaa kun vanhemmiten tulee niin sopuisaksi, että ahdistuu pelkästään siitä, että pitää kiinni mielipiteistään. Nuorempana ei tämmöisiä turhanaikaisia esteitä ollut.

Jouduin eilen illalla kokouksessa pitämään puoleni tavallista tiukemmin. Tai siis pidin niin kauan, kunnes yhtäkkiä tajusin, että mitä väliä. Loppujen lopuksi asia oli niin pieni, ettei sen takia kannata käydä kenenkään tukkaan. Näin käy yhä useammin, että huomaan luopuvani ja annan asioiden edetä omalla painollaan. Hyväksyn sen, että toisten näkökulma tai vaatimus on yhtä oikeutettu kuin minun, ja annan mennä. Tulos on sitten erilainen kuin olisin halunnut, muttei aina ollenkaan huonompi.

Eilinen ahdistus kyllä jatkui vielä yölläkin. Se on nyt jotakin muuta kuin yhdestä tietystä, voimakas- ja pahantahtoisesta ihmisestä johtuvaa. Se saa hakeutumaan hiljaisuuteen ja omaan seuraan, mikä on tietysti tervetullutta näin joulun lähestyessä. Yhdistyksen pikkujoulu on perjantaina ja sen jälkeen on kuukauden loma siitä yhteisöstä. Ei siis ole kysymyksessä mikään Yhtäköyttä-yhdistys.

Seura sen sijaan on toista maata. Sen parissa viihdytään ja sieltä tullessa on aina hyvä mieli. Kuvaavaa toiminnalle on, että olemme osallistumassa joulumyyjäistapahtumaan sunnuntaina, eikä kukaan vielä tässä vaiheessa stressaa asiasta. Teemme sen minkä mukavasti ehdimme ja mikä tuntuu kivalta, ja loput voidaan jättää odottamaan tulevia tapahtumia.

Ajellessani töihin vesisateessa tulin ajatelleeksi, että joulutunnelmani ei koskaan ole kiinni ilmasta, esim. siitä, onko lunta vai ei. Yleensähän sitä ei ole. Joulu on tullut enemmänkin lahjojen tekemisestä, suunnittelusta ja paketoinnista. Ja viimeistään se tulee kodin koristelusta. Saa nähdä miten tänä vuonna käy joulumielen, kun en lahjo ketään muuta kuin Sankariani ja korkeintaan vähän itseäni. Ja Perikuntaa sen verran, ettei tule paha mieli itselle.

Muut kumminkaimat saavat tulla toimeen omillaan. Tällä kertaa.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Nihkeää maanantaita

Miten voikin viikko käynnistyä näin hankalasti. Huoh.

Aamulla pieni lumisade hyydytti kanssa-autoilijat ajamaan kuuttakymppiä. Taisi taas talvi yllättää autoilijat. Keli oli kyllä aivan normaali talvikeli, ja joinakin aamuina on paljon huonommissa olosuhteissa päästelty kuin viimeistä päivää. Mutta tänään siis hipsuvarpaat liikkeellä.

Postitin kummitytölle nimpparikortin. Toivottavasti se lähtee normaalivauhdilla ja on huomenna perillä. Tein kerrankin aivan aihepiiriltään poikkeavan kortin, enkä sotkenut nimipäivää jouluaiheilla.

Koirat lähtivät eilen aamupäivällä frisööriin, so. trimmattavaksi. Vanhempi menee ensi lauantaina näyttelyyn. Pääsimme siis jouluostoksille ilman huonoa omaatuntoa. Lähikaupunkiin on avattu aivan ihana eläintarvikeliike, oli tavaraa ja valikoimia kahdessa kerroksessa. Sinne palataan vielä ennen joulua.
Tietenkään en voinut ohittaa lemppariliikettäni, ja sain sieltä joululahjan ennakkoon. Uusi syötävän ihana alusasusetti ilahduttaa itseni lisäksi myös lahjan antajaa. Sydänlämpöiset kiitokset vielä kerran :)
Kuten tavallista, sovittelu vei ihan kamalasti aikaa. Olen jotenkin kummallisesti kokoonlaitettu, ja vissiin vielä oikein kronkeli, kun joudun sovittamaan lähes puolet liikkeen valikoimasta ennenkuin löydän sopivaa käytettävää. Sankarini on oikein kärsivällinen, mutta itselläni välillä alkaa keittää. Ja myyjäparat, toisaalta ostan aina kalliimmasta päästä, toisaalta olen hankalan valikoiva ja työtä teettävä asiakas. Eivät kyllä näytä väsymystään, jos sitä jolloinkin esiintyy.

Kävimme kaikenlaisissa pikkuliikkeissä ihailemassa kauniita tavaroita, mutta eipä paljon kertynyt mukaan. Kahvilla piti käydä lempparikahvilassa, ilman ei voi kertakaikkiaan lähteä kotiin.

Illalla tuotiin kaksi sievästi trimmattua koiraa. Pikkukoira trimmattiin ensimmäisen kerran, ja kolmannes koirasta katosi reissussa. Nyt se näyttää taas pentukoiralta ja on kerrassaan siisti ja sievä. Oli osannut käyttäytyä hienosti, aivan kuten emonsakin. Kelpaa niitä nyt näyttää, vaikka kävisi kirkonkylän raitilla kävelyllä.

lauantai 6. joulukuuta 2008

Lähes kuuraista

Semmoista tuolla ulkona on. Pikkupakkanen on tehnyt puutarhaan hopeiset ääriviivat. Marjakuuset ja tuijat ovat kuin hopealla puuteroidut, ja ruusunlehdissä on hopeareunus. Harmi että kamerani on vieläkin maidon hapannuttama, enkä ole hankkinut uutta.

Koirat tykkäävät pikkupakkasesta. Selvästi näkyy, että hajut ovat selkeämpiä, mutta ennenkaikkea: tassut eivät kastu. Hienohelmat eivät ehdottomasti tykkää sateesta, vaikka tänä syksynä on ollut pakko sopeutua.

Eilinen konsertti oli miellyttävä yllätys. En ole ikinä ennen ollut mieskuoron konsertissa, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Väkeä oli lähes salintäysi. Kuoron kuusikymmenvuotispäivän kunniaksi oli sävelletty Eino Leinon runoja ja niiden kantaesitys kuultiin siis eilen. Virkistävän erilainen esitys kaikkien vesamattien jälkeen. Konsertin lopuksi oli tietysti isänmaallinen osio Finlandioineen.
Väliajalla kahvin jonotus sai epäsosiaalisen puoleni esiin. Ajattelematta tarkemmin kapusin alas katsomosta ja jouduin keskelle kahvinhimoista yleisöä, joka tungeksi kohti pöytää. Pitopalvelun tyttä yritti huudella, että jono keskelle ja siitä kahvin ja pullan kanssa sivukautta pois, mutta eihän se kuulunut. Vieressäni seisova mies lopulta huomasi: "kyl olis paljo järkevämpppä ko kaik jonotaissiva keskell ja tulisiva täält sivult kaffen kans pois" En saanut kysytyksi, miksi ihmeessä hän sitten seisoi kahden metrin päässä sivussa. Siinä vaiheessa en itsekään päässyt minnekään.

Väliajalla kuulin myös hauskan keskustelun. Takanani kaksi pariskuntaa varoittelivat toisiaan pitämään koiransa kiinni, kun edellispäivänä kolme sutta oli käynyt kiinni koiraan jonkun pihalla. Hetken kuluttua selvisi, ettei kummallakaan parilla ollut koiraa, eikä muutenkaan ollut susista vaaraa.

En pidä susia uhkana itselleni tai koirilleni, vaikka asunkin täällä syrjäkylän takalaidalla. Pikemminkin huolestun joskus maakotkan kiinnostuksesta älyttömänä räksyttävään pikkukoiraan, jolla on identiteettihäiriö. Tai niin luulin kunnes tajusin, ettei koira pieneltä maavaraltaan oikein näekään muita kuin lintuja, ja haukkuu niitä kuin lintukoira konsanaan.

Maakotka käy selvästi silloin tällöin tarkistamassa koirien elopainoa. Se leijailee yläpuolella ja tiirailee alas laskien luultavasti kalorimääriä ja sitä, onko ihmisen ruokkima otus kulinaarinen riski.

Tänään on itsenäisyyspäivä. Mietin, miten ihmiset oikestaan viettävät sitä? Muuten kuin katsomalla illalla linnan juhlien pukuja ja sitä, kuka kenenkin kanssa tulee. Kuinkahan suuri osa enää oikeasti juhlistaa päivää kotonaan?

Heti vaan tunnustuksia kehiin: minulla menee tämä päivä enimmäkseen samoin kuin kaikki talviset lauantait. Pitää lämmittää uunit, täyttää lintulaudat, kantaa vedet saunaan ja puut sekä sisälle että saunaan. Touhuta koirien kanssa ulkona ja, valitettavasti, myös vähän siivota. Tätä jälkimmäistä vähän hävettää tunnustaa, sillä olisin torstai-iltana voinut korttiaskartelun sijasta suorittaa siistimistoimenpiteitä.

Mutta kortti- ym askartelu on ohjelmassa joka päivä, poislukien jouluaatto ja-päivä. Nukkekotikurssin valmistelu vaatii vielä monia kokeiluja ja siinä sivussa valmistuu yhtä ja toista omaan projektiin. Kehrääminen värttinällä vaatii vielä kovasti harjoittelua, tavoitteena olisikin tuskailla sen kanssa vähintään kerran viikossa. Ja jossain välissä pitää kunnostaa rukkia, jotta sitä lankaakin joskus tulisi. Vanha sanonta "laiska töitään luettelee" lienee kaikille tuttu ja ikävästi oikeaan osuva.

Viettäkäähän oman näköistä itsenäisyyspäivää hyvällä omalla tunnolla. Kuten eilinen juhlapuhuja osuvasti sanoi, juuri itsenäisyyden vuoksi se on mahdollista, eikä tärkeintä ole muoto vaan ajatus.

perjantai 5. joulukuuta 2008

Outoja ilmiöitä

Onkohan liikenteessä muoteja tai trendejä? Vai mistä ihmeestä on kysymys, kun säkkipimeällä tiellä liikkuu autoja aivan ilman valoja? Eikä ole kysymys yksittäisestä tapauksesta, tänä aamuna tuli vastaan jo neljäs täysin valoton auto parin viikon sisällä. Tykkääkö ihmiset elää NIIN vaarallisesti?
Edellä ajavaa ei oikein usko valottomaksi ennenkuin ohitettuaan näkee taustapeilistä ettei siinä todellakaan ole valoja. Vastaantulevaa ei edes näe ennen kuin on kohdalla ja sitten on myöhäistä vilkutella. Voiko tämä olla sattumaa vai ilmiö vai yrittääkö joku tuntematon taho viestittää, että olen muuttumassa näkymättömäksi?

Outo ilmiö on myös se, että olen vihdoin kyennyt saamaan itsestäni irti tämän blogin vaatiman energian. Voidaan myös epäillä, onko se sen arvoista. Tuskin, mutta niin kauan kuin itselläni on hauskaa, aion jatkaa.

Illalla olen menossa mieskuoron konserttiin naapurikaupunkiin. Sitten pysyttelenkin tiiviisti kotona sunnuntaihin asti. Muuten pienikokoiset koiraeläimeni unohtavat minut ja joudun kesyttämään ne uudestaan. Vietettyäni koiruuselämää koko lauantain voin kohtuullisen hyvällä omallatunnolla livahtaa joulukonserttiin sunnuntaina.