Kamalaa kun vanhemmiten tulee niin sopuisaksi, että ahdistuu pelkästään siitä, että pitää kiinni mielipiteistään. Nuorempana ei tämmöisiä turhanaikaisia esteitä ollut.
Jouduin eilen illalla kokouksessa pitämään puoleni tavallista tiukemmin. Tai siis pidin niin kauan, kunnes yhtäkkiä tajusin, että mitä väliä. Loppujen lopuksi asia oli niin pieni, ettei sen takia kannata käydä kenenkään tukkaan. Näin käy yhä useammin, että huomaan luopuvani ja annan asioiden edetä omalla painollaan. Hyväksyn sen, että toisten näkökulma tai vaatimus on yhtä oikeutettu kuin minun, ja annan mennä. Tulos on sitten erilainen kuin olisin halunnut, muttei aina ollenkaan huonompi.
Eilinen ahdistus kyllä jatkui vielä yölläkin. Se on nyt jotakin muuta kuin yhdestä tietystä, voimakas- ja pahantahtoisesta ihmisestä johtuvaa. Se saa hakeutumaan hiljaisuuteen ja omaan seuraan, mikä on tietysti tervetullutta näin joulun lähestyessä. Yhdistyksen pikkujoulu on perjantaina ja sen jälkeen on kuukauden loma siitä yhteisöstä. Ei siis ole kysymyksessä mikään Yhtäköyttä-yhdistys.
Seura sen sijaan on toista maata. Sen parissa viihdytään ja sieltä tullessa on aina hyvä mieli. Kuvaavaa toiminnalle on, että olemme osallistumassa joulumyyjäistapahtumaan sunnuntaina, eikä kukaan vielä tässä vaiheessa stressaa asiasta. Teemme sen minkä mukavasti ehdimme ja mikä tuntuu kivalta, ja loput voidaan jättää odottamaan tulevia tapahtumia.
Ajellessani töihin vesisateessa tulin ajatelleeksi, että joulutunnelmani ei koskaan ole kiinni ilmasta, esim. siitä, onko lunta vai ei. Yleensähän sitä ei ole. Joulu on tullut enemmänkin lahjojen tekemisestä, suunnittelusta ja paketoinnista. Ja viimeistään se tulee kodin koristelusta. Saa nähdä miten tänä vuonna käy joulumielen, kun en lahjo ketään muuta kuin Sankariani ja korkeintaan vähän itseäni. Ja Perikuntaa sen verran, ettei tule paha mieli itselle.
Muut kumminkaimat saavat tulla toimeen omillaan. Tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti