Semmoista tuolla ulkona on. Pikkupakkanen on tehnyt puutarhaan hopeiset ääriviivat. Marjakuuset ja tuijat ovat kuin hopealla puuteroidut, ja ruusunlehdissä on hopeareunus. Harmi että kamerani on vieläkin maidon hapannuttama, enkä ole hankkinut uutta.
Koirat tykkäävät pikkupakkasesta. Selvästi näkyy, että hajut ovat selkeämpiä, mutta ennenkaikkea: tassut eivät kastu. Hienohelmat eivät ehdottomasti tykkää sateesta, vaikka tänä syksynä on ollut pakko sopeutua.
Eilinen konsertti oli miellyttävä yllätys. En ole ikinä ennen ollut mieskuoron konsertissa, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Väkeä oli lähes salintäysi. Kuoron kuusikymmenvuotispäivän kunniaksi oli sävelletty Eino Leinon runoja ja niiden kantaesitys kuultiin siis eilen. Virkistävän erilainen esitys kaikkien vesamattien jälkeen. Konsertin lopuksi oli tietysti isänmaallinen osio Finlandioineen.
Väliajalla kahvin jonotus sai epäsosiaalisen puoleni esiin. Ajattelematta tarkemmin kapusin alas katsomosta ja jouduin keskelle kahvinhimoista yleisöä, joka tungeksi kohti pöytää. Pitopalvelun tyttä yritti huudella, että jono keskelle ja siitä kahvin ja pullan kanssa sivukautta pois, mutta eihän se kuulunut. Vieressäni seisova mies lopulta huomasi: "kyl olis paljo järkevämpppä ko kaik jonotaissiva keskell ja tulisiva täält sivult kaffen kans pois" En saanut kysytyksi, miksi ihmeessä hän sitten seisoi kahden metrin päässä sivussa. Siinä vaiheessa en itsekään päässyt minnekään.
Väliajalla kuulin myös hauskan keskustelun. Takanani kaksi pariskuntaa varoittelivat toisiaan pitämään koiransa kiinni, kun edellispäivänä kolme sutta oli käynyt kiinni koiraan jonkun pihalla. Hetken kuluttua selvisi, ettei kummallakaan parilla ollut koiraa, eikä muutenkaan ollut susista vaaraa.
En pidä susia uhkana itselleni tai koirilleni, vaikka asunkin täällä syrjäkylän takalaidalla. Pikemminkin huolestun joskus maakotkan kiinnostuksesta älyttömänä räksyttävään pikkukoiraan, jolla on identiteettihäiriö. Tai niin luulin kunnes tajusin, ettei koira pieneltä maavaraltaan oikein näekään muita kuin lintuja, ja haukkuu niitä kuin lintukoira konsanaan.
Maakotka käy selvästi silloin tällöin tarkistamassa koirien elopainoa. Se leijailee yläpuolella ja tiirailee alas laskien luultavasti kalorimääriä ja sitä, onko ihmisen ruokkima otus kulinaarinen riski.
Tänään on itsenäisyyspäivä. Mietin, miten ihmiset oikestaan viettävät sitä? Muuten kuin katsomalla illalla linnan juhlien pukuja ja sitä, kuka kenenkin kanssa tulee. Kuinkahan suuri osa enää oikeasti juhlistaa päivää kotonaan?
Heti vaan tunnustuksia kehiin: minulla menee tämä päivä enimmäkseen samoin kuin kaikki talviset lauantait. Pitää lämmittää uunit, täyttää lintulaudat, kantaa vedet saunaan ja puut sekä sisälle että saunaan. Touhuta koirien kanssa ulkona ja, valitettavasti, myös vähän siivota. Tätä jälkimmäistä vähän hävettää tunnustaa, sillä olisin torstai-iltana voinut korttiaskartelun sijasta suorittaa siistimistoimenpiteitä.
Mutta kortti- ym askartelu on ohjelmassa joka päivä, poislukien jouluaatto ja-päivä. Nukkekotikurssin valmistelu vaatii vielä monia kokeiluja ja siinä sivussa valmistuu yhtä ja toista omaan projektiin. Kehrääminen värttinällä vaatii vielä kovasti harjoittelua, tavoitteena olisikin tuskailla sen kanssa vähintään kerran viikossa. Ja jossain välissä pitää kunnostaa rukkia, jotta sitä lankaakin joskus tulisi. Vanha sanonta "laiska töitään luettelee" lienee kaikille tuttu ja ikävästi oikeaan osuva.
Viettäkäähän oman näköistä itsenäisyyspäivää hyvällä omalla tunnolla. Kuten eilinen juhlapuhuja osuvasti sanoi, juuri itsenäisyyden vuoksi se on mahdollista, eikä tärkeintä ole muoto vaan ajatus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti