tiistai 29. syyskuuta 2020

kalle armas

 Nivelrikko aiheuttaa kantajalleen monenlaista vaivaa ja vastusta. Kipujen lisäksi ja niiden seurauksena nukkuminen on hankalaa. Ei oikein löydy sopivaa asentoa jossa voisi rentoutua.

Tiedän mistä puhun, sillä olen sairastanut nivelrikkoa 25 vuotta. Aluksi oli vain lievää rajoitusta liikeradoissa, mutta aika pian vaiva eteni liikuntaa rajoittavaksi.

Yöunien menetys huononsi tilannetta aina ratkasevasti. Koska en halunnut turvautua lääkkeisiin enempää kuin välttämätöntä, piti keksiä muita keinoja.

Yksi parhaimmaksi osoittautunut on Kalle Armas. Hänen avullaan olen saanut nukutuksi sekä ennen että jälkeen tekonivelleikkauksen. Hän on yhä edelleen mukava vuodetoveri, vaikka nyt jo pärjäisin ilmankin.

Kalle Armas on puolitoistametrinen, tukeva ja lämmin tyyny.


Sen avulla saan nukkumisasentoni sellaiseksi, että voin rentoutua myös kyljelläni.

Kaiken lisäksi huomasin, että se on mukava myös selän takana, kun ei ole puolisoa, joka siellä lämmittäisi. Ja mikä parasta, Kalle ei kuorsaa.

Kalle sopii myös kaveriksi yin-joogaharjoituksiin, vaikka onkin hieman pitkä sellaiseen. Kertakaikkiaan mainio kaveri :)

Iloinen uutinen on se, että Yle Areenassa voi kuunnella Volter Kilven teoksen Alastalon salissa äänikirjana. Viime kesän kirjallisuustapahtuma Kustavissa peruutettiin koronan vuoksi. Toivottavasti se voidaan taas tulevana kesänä toteuttaa.


maanantai 28. syyskuuta 2020

sieniä saalistamassa

 

Olemme käyneet sunnuntaisin metsäretkillä entisillä kotikulmilla. Kaikki lapsuuden metsät alkavat olla sen ikäisiä, että isännät hakkauttavat ne nurin. 

Hakkuut tekevät kamalaa jälkeä eikä niiden jälkeen osaa enää suunnistaa. Vaikka on koko ikänsä käynyt poimimassa mustikkansa ja puolukkansa samoilta mättäiltä ja kiipeillyt kivillä ja kannoilla, ei harvesterin käynnin jälkeen enää ymmärrä, mihin suunta pitäisi mennä.

Paitsi sen, että pois ja pian.

Siksi me nyt yritämme nauttia vähistä jäljellä olevista kuusikoista ja männiköistä. Keräämme kypsät puolukat ja vähän sieniäkin, kun niitä nyt sateiden jälkeen on alkanut nousta.


Aivan uusi tuttavuus oli männynsuomuorakas, joka osoittautui oikein kelpo sieneksi. 

Aamulenkillä havaitsimme pari aivan toisenlaista esiintymää, joiden lajimääritys jääköön. Vaikutuksen teki määrä, ei laatu.



Luulin tuota alemman kuvan läjää ensin lehmän pudottamaksi, mutta kyllä ne ovat sieniä...

Ja niin, perjantai-iltana ukkosti jossain todella lujaa. Iltataivas leiskui valkoisena ja sinisenä, vaikka mitään ei kuulunut. Odottelin josko olisi tullut lähemmäksi ja puolenyön jälkeen todella kuului pari kertaa vaimeaa jyrinää. Mutta ei sen enempää. Taitaa olla tältä vuodelta toiveet menneet.



torstai 24. syyskuuta 2020

nopeaa toimintaa

 Viime kesäkuun helteillä olohuoneen iso ikkuna oli poreella kun tulin töistä. Seuraavana päivänä samaan aikaan kuului heikkoa ritinää ja pieni helähdys. Totesin poreen laajenneen ja ulottuvan reunasta reunaan. Koko klasi halki siis.


Ilmoitin oitis asiasta isännöitsijälle, sillä ikkunat vaihdettiin taloyhtiössä juuri pari vuotta sitten.

Heinäkuussa sain ikkunanvalmistajalta tekstiviestin, että reklamaationi on vastaanotettu.

Maanantaina taloyhtiön hallituksen kokouksessa tulin maininneeksi, että ikkuna on vielä vaihtamatta. Isännöitsijä lähetti saman tien kyselyn ikkunantoimittajalle ja tiistaiaamuna soitti mies ja kertoi heidän olevan tulossa parinkymmenen minuutin päästä ikkuna mukanaan.


No, meilläpäin on hieman lyhyemmät minuutit, mutta todentotta kaksi miestä koputteli iltapäivällä ovelle. Sanoivat koiralle päivää, minulle ei juuri mitään mutta vaihtoivat ikkunan. 

Ilmatieteenlaitoksella ei liene velvollisuutta olla oikeassa säiden suhteen. Muuten tekisin jo rikosilmoituksen, sillä koko kesänä ei tänne ole ilmaantunut yhtäkään luvattua ukonilmaa. Tämän aamun ennusteessa oli luvassa ukkosta koko päiväksi. Varustauduin kirjoilla, suklaalla ja villasukilla, jotta nautinto olisi maksimaalinen, mutta kikankakat: ei edes kolissut.

Pilvianimaatiosta näkyi, että ukkonen on mennyt etelän puolelta ohi. 

Hemmetti sentään.



keskiviikko 23. syyskuuta 2020

huijauksia

 

Huomasin, ettei lähitulevaisuudessa taida olla tarpeen tehdä mitään hankintoja. 

Huusholli on varmaan liiankin varustettu, jos käy niinkuin olen suunnitellut ja muutan pienempään asuntoon.

Vaatteita on yli oman tarpeen, useaksi vuodeksi ellei mitat muutu.

Harrastukset on myös varusteltu, eikä uusia oikein voi aloittaa ennenkuin uudet kuviot on selvillä. 


On tavallaan hyvin rauhoittavaa, että kaikkea on eikä mitään tarvitse. Ruokaostoksetkin ovat vähentyneet. Toki olisi mukavaa lähteä shoppailemaan siskon kanssa, mutta aikaa voi viettää muutenkin yhdessä. Vaikka lykkäämällä pientä Tyyneä pitkin kujia, kuten viime viikonloppuna. 


Viime päivinä on tullut puheluita ulkomailta tai ulkomaalaisilta. Viimeisin Romaniasta, huonolla englannilla.

Huolimattomuuttani olen muutamiin vastannut. Kun on asunto myynnissä niin yrittää vastailla tuntemattomillekin. Nyt taidan vihdoin siirtää myynnin välittäjälle, jotta pääsen rauhaan.



tiistai 22. syyskuuta 2020

vihreä invaasio

 

Olen pitänyt tavaramäärää kurissa karsimalla säännöllisesti kertyvää rompetta. Miten ihmeessä se  harkiten ja tarpeeseen hankittu esine muuttuukin yhtäkkiä turhaksi roinaksi?


Yhden asian kanssa olen pääsemättömissä. Kasvit.

Ne eivät ollenkaan kukoista, mutta eivät kyllä kuolekaan. Kituuttavat kiusakseni, kun tietävät että tarvitaan erityisen runsas kellastuminen ja kaljuuntuminen ennen kuin komposti kutsuu.


Töiden loppumisen myötä jengi kasvoi usealla yksilöllä, kun toin toimistolta lähes kaikki viherkasvit kotiin.

Lisäksi piti ottaa terassilta sisälle verenpisara, joka alkoi pukata tusinoittain nuppuja juuri myrskyn alla. Ruukku tai muovipurkki oikeastaan on kokolias eikä kasvi itsekään ole varsinaisesti pieni.


Elvytin tuossa vielä ulkokrysanteemiakin pari päivää, kun oli päässyt kuivahtamaan ja kasvissa oli pelkkiä ruskeita kukintoja. Kun siistin ne pois, paljastui tästäkin kasvista nuppuja vaikka millä mitalla. Vein ruukun takaisin ulos. Ellei kuki niin olkoon sitten vain vihreä.

Iankaikkisen vanha fiikukseni on tehnyt kuolemaa jo pitkään, ja valmistauduin jo kiikuttamaan sen Molokin kitaan, viimeistään muuttopäivänä.

Eikö mitä, se on vääntänyt näkyville kaksi uutta lehteä. Jokin mielenhäiriö sille on tullut, sillä se ei moneen vuoteen ole kyennyt muuhun kuin lehtien pudotteluun.

Enkä ole edes uhkaillut sitä.


maanantai 21. syyskuuta 2020

koskaan ei voi tietää

 

Kaatumisen seuraamukset ovat jo ohi. Lauantaina ja vielä sunnuntainakin lihakset olivat jäykät ja lonkan leikkausarpi turvoksissa, mutta varovainen venyttely on auttanut. Mustelmat tulevat vasta jälkijunassa.


Sunnuntaina metsäretkellä oli jo ihan vaivatonta kävellä, ainoastaan autoon istahtaminen kävi kipeästi.

Saaliiksi saatiin puolukoita, sieniä ja hyvää mieltä. 

Oltuani jo viikon toimettomana on alkanut hirvittää. Miten maailmassa saan aikani kulumaan? Jos käy oikein huono tuuri ja elän isäni ikäiseksi, edessä on vielä yli kolmekymmentäviisi vuotta. 

Odotin että nauttisin joutilaista päivistä, mutta ehkä nautinto olikin siinä, että ne olivat niin harvinaista herkkua. Nyt on jotenkin epärehellinen olo, aivan kuin lintsaisi koulusta. 

No, on ehkä liian aikaista ruveta moisia murehtimaan. Totuttelua tämä varmasti vaatii, niin kuin kaikki uusi.



perjantai 18. syyskuuta 2020

tämäkin vielä

 Eilinen myrsky oli vaikuttava. Puita katkesi ihan silmien edessä ja kolmemetrinen oksa rysähti suoraan eteen pyörätielle, jonka jälkeen totesimme, että aamulenkki jää nyt tekemättä. Loppupäivä kului lueskellessa, Sohvilla tietty torkkumalla.


Tänään sattui jotain odottamatonta: kaaduin ihan tyhjällä ja sileällä asfaltilla. En tiedä mitä tapahtui, yht'äkkiä vain maa tuli vastaan. Kellahdin tyylikäästi (?) oikealle kyljelleni enkä juuri satuttanut itseäni. Toki viime syksynä leikattu lonkka pahastui osumasta ja siihen tulee varmasti iso mustelma ensi viikon aikana, mutta muuten ei käynyt kuinkaan.

En kiirehtinyt ylösnousua enkä edes vilkuillut ympärilleni, näkikö kukaan.

Mutta järkytyin kyllä kovasti. Seuraavat pari kilometriä meni melkein itkua nieleskellen. Kaatuminen on niin harvinaista että menin vähän pois itsestäni.

Sohvin reaktio tapahtumaan oli lähinnä "en tunne tuota hoopoa.." ja loppumatkan se seurasi perässä kuin olisi epäillyt että rymähdän taas.

Loppupäivän ohjelmassa on ystävän siunaustilaisuus ja sitten lähden käymään siskon luona. 



keskiviikko 16. syyskuuta 2020

lokeroissa

 

Aamun lehdessä ollut artikkeli Hyvän vanhenemisen jäljillä (Turun Sanomat) sai ajattelemaan tätä jatkuvaa ihmisten lokerointia. Tuntuu että on ihan hukassa, ellei osaa suoralta kädeltä sijoittaa itseään ja kanssaihmisiä sopiviin lokeroihin.

Viime viikolla olin työikäinen, työssäkäyvä aikuinen, tällä viikolla eläkeläinen. Mikä siinä välissä muuttui? En ole huomannut vielä mitään eroa. Saattaa tosin olla, että todellisuus iskee viimeistään seuraavana tilipäivänä...

Eikö esimerkiksi ympäristön esteettömyys ole tarpeen kaikille ikäryhmille? Miksi  se olisi tärkeämpää vanhenevalle kuin esimerkiksi pienten lasten vanhemmille? Tai liikuntarajoitteiselle teini-ikäiselle?

Toinen outo asia, johon törmää jatkuvasti on se käsitys, että sähköinen asiointi olisi vaikeaa myös tulevaisuudessa ikääntyville. Haloo, nyt on siirtymässä eläkkeelle sukupolvi, jonka työuran aikana koko tietoyhteiskunnan kehitys on tapahtunut. Ei me muututa fossiileiksi vaikka ikää tuleekin. 

Kokemukseni mukaan tälläkin hetkellä on kaikissa ikäryhmissä niitä, joilta ei sähköinen asiointi suju ilman apua. 


Puuh. Minäkö en muka oireile elämänmuutosta? Hui hai, höyryän siinä kuin ennenkin.

Maanantaina lähdimme Sohvin kanssa metsäretkelle. Saaliiksi saimme hyvää mieltä ja märät käpälät.

 

Kotimatkalla kettu kykki tiellä väijymässä jotakuta onnetonta jyrsijää eikä antanut lähestyvän auton häiritä metsästystään. Jäin odottelemaan kohteliaan matkan päähän ja hetken keskityttyään repolainen loikkasi komeassa kaaressa tienvarren heinikkoon.

Päivän ohjelmassa on varautumista huomiseen myrskyyn eli käynti kirjastossa sekä mahdollisesti pyykin silitystä.

maanantai 14. syyskuuta 2020

uneton yö

 

Miksi maanantain vastaisena yönä on vaikea saada unta? Aiemmin ajattelin sen johtuvan siitä, että tuleva työviikko painoi mieltä, mutta ehkä kyse onkin tottumuksesta. Aika näyttää. Ainakaan siitä ei ole suurempaa haittaa, otan tirsat jos alkaa nukuttaa.

Kun ei nukkuminen sujunut, lueskelin koko yön. Ensin Haruki Murakamin Tanssi, tanssi, tanssi loppuun. Murakamin kirjat ovat koukuttavia ja tunnelmaltaan rauhoittavia, vaikka niissä kyllä sattuu ja tapahtuu. 


Kun uni ei sitten Murakamin päälle vielä tullut, luin Åsa Larssonin Uhrilahjan aamuyön tunteina. Larssonin kirjoista pidän myös kovasti, tämänkin olin jo lukenut joskus aiemmin.

Välillä on vaikea muistaa, onko kirja jo kertaalleen luettu. Olisikin mukava palvelu, jos voisi kirjaston ohjelmasta tarkistaa, mitä teoksia on vuosien varrella tullut luetuksi. 

Tein viime viikolla myös kaksi hankintaa, vaikka pääasiassa käytänkin kirjaston palveluita. 


Jouni Hallikaisen kirjan Yin-jooga, Olemisen taito lainasin heti sen ilmestyttyä ja tykästyin kovasti. Yin-jooga sopii kaltaiselleni nivelvaivaiselle ja Hallikaisen kokonaisvaltainen lähestymistapa sopii muutenkin minulle.

Nyt kun on aikaa (!!!) otan pitkät joogatuokiot kokeiluun. Ensimmäisten yritysten perusteella voin jo sanoa, että faskiat venyvät, mutta vastentahtoisesti.

Toinen hankinta tuli vähän kuin kylkiäisenä. 

Heli Laaksonen on ennestään tuttu ja olinkin varsin iloinen kun tätä pienoisromaania tarjottiin kaupanpäälliseksi Kirjan päivien kunniaksi. Tämän lukemisen säästän johonkin tulevaan synkkään hetkeen ikäänkuin lääkkeeksi.

Unettomankin yön jälkeen näyttäisi tulevan kaunis päivä. Pyykkikone raksuttaa ja Sohvi esittää vienosti, että olisi aika päästä ulos. 

Kirjastokäynti on myös ohjelmassa tänään. Eihän sitä tiedä, tuleeko uni ensi yönäkään. 

lauantai 12. syyskuuta 2020

Odotan

 

Nyt se on alkanut, loppuelämä. On mielenkiintoista nähdä, mihin se johtaa. En voi sanoa, että jännittäisi, lähinnä olen hämmentynyt. 


Olin odottanut, että haikeus tulee vielä viime metreillä, mutta ei. Kaikki menee hienosti. 

Pitääkö olla huolissaan?


Olen nyt istunut tässä kahvikupin ääressä miettimässä oloani ja eloani. Sohvi tuossa vieressä yrittää kertoa, että nyt riittää ja pitää lähteä lenkille. Sen elämässä ei ole eläkepäiviä eikä muitakaan murheita. Olenkin pyrkinyt ottamaan oppia koirastani. Sen mielenkiinto riittää juuri ja juuri seuraavaan tienmutkaan.


Nyt on saavutettu eräänlainen suvantovaihe. Toivon, että löydän sellaista sisältöä elämääni, joka tuottaa iloa. Toivon palaavani joogan, maalaamisen ja patikkaretkien maailmaan, puutarhanhoito olisi jo luksusta. Lähetän tämän vienon toiveeni yläkerran ukolle, jolla on tapana muistaa lapsensa toivomukset, vaikka niiden toteutuminen saattaakin poiketa toivojan kuvitelmista. 



torstai 10. syyskuuta 2020

Viimein


 Olen joutunut pitämään taukoa, sillä läppäri jäikin eläkkeelle jo perjantaina. Tässä on ihmetelty ja pohdittu, miten viimeinen viikko ja työtehtävät hoidetaan kunnialla. Vaan nyt se on lähes tehty.

Odotin että päällimmäinen tunne olisi haikeus, mutta kyllä se lopultakin on helpotus. Ei tarvitse enää ottaa kantaa tulevan ohjelmakauden suunnitelmiin, voi kehottaa asiakasta kääntymän kollegan puoleen ja keskittyä tyhjentämään työhuonetta. 

Olen vihdoin oppinut elämään hetkessä enkä juurikaan mieti tulevaisuutta, saati menneitä aikoja. 


Olen siis lähdössä viimeisen kerran toimistolle. Tosin ensin pitää lähteä tuonne kaatosateeseen vastahakoisen koiran kanssa. Sohvi on vakaasti sitä mieltä, että sade on mamman vika ja suunnattu yksinomaan häntä vastaan. Vaan pieni lenkki tehdään, vaikka sitten kuinka hitaasti. 


Huomenna on vielä ulkoilupäivä yhdessä työkavereiden kanssa ja sitten, - saas nähdä. Jotain kuitenkin. 

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

päivä 9

Kun ilmoitin jääväni eläkkeelle, pyysin ettei asiasta tehtäisi numeroa.

Taisi olla liikaa vaadittu. Puhelin on alkanut soida ja asiakkaat päivittelevät ja pahoittelevat päätöstäni, jos kohta kiittelevätkin kuluneita vuosia. Harmitus luultavasti kuuluu äänestäni, vaikka yritän pinnistellä, ettei syntyisi myrskyjä vesilasissa.


En ole kokenut olevani erityisen tärkeä jäsen työyhteisössäni eikä se ole minua vaivannut. Nyt kuitenkin tuntuu, että tämä toivomukseni ohittaminen on melkein ylivoimaista. Soittelijat tarkoittavat hyvää, mutta tulevat liian lähelle.

Luulin jo, etten oireilisi eläkkeelle jäämistä millään tavalla, ja nyt kuitenkin sain itseni kiinni moisesta kiukuttelusta. Toivottavasti kukaan ei tunnusta juorunneensa.

Samaistun niin tähän Kamala luonto-sarjan majavaan: