keskiviikko 23. joulukuuta 2020

omassa kuplassa

Kaikenlaista nousee mieleen tutkimuksia odotellessa. Olen ihmetellyt, mitä oikein olen mahtanut toivoa, kun se toteutuu näin? Kokemukseni mukaan saan yleensä kaiken mitä toivon tai tarvitsen, mutta en aina ollenkaan siinä muodossa kuin olen ajatellut.

Onko tarkoitus karistaa elämästäni myös turha murehtiminen, jota olen tehnyt koko ikäni. Tämä välitila on tehnyt elämääni jonkinlaisen tyhjiön, jossa ei ole eilistä eikä huomista. Merkillisellä tavalla tärkeä on vain juuri tämä hetki.


Tämä on luonnollisesti vaikeuttanut tulevan viikonlopun valmisteluja. On ollut vaikea keskittyä ruokaostoksiin, jotka koskevat monen päivän päästä tapahtuvaa ruokailua. Niinpä tänä vuonna mennään vanhalla rutiinilla eikä panosteta yhtään enempää.

Olen kuitenkin luottavaisella mielellä ja vähän uteliaskin. Elämä on mielenkiintoista vaikkei olisikaan aina niin kivaa.

tiistai 22. joulukuuta 2020

nyt ei nukuta

 Me möykyn kanssa voimme hyvin. Möykky tietysti liiankin hyvin, minulla alkaa olla vaikeuksia nukkua.

TYKSin kutsukirje tuli eilen postissa, ei siis mitään soittoa vaan kirje potilastietolomakkeineen ja labralähetteineen. 

Olimme koko päivän siskon kanssa jouluostoksilla ja olin aika väsynyt. Avattuani kirjeen tuntui, etten jaksa enää yhtään, mutta tietty oli lähdettävä Sohvin kanssa lenkille ja sen jälkeenkin vielä kauppaan hakemaan kalaa.

Ei tässä nyt enää voi mitään mahda, kaikki menee omalla painollaan. Tutkimusaika on heti ekana arkipäivänä uuden vuoden jälkeen ja potilastietolomakkeen ja -kyselyn perusteella leikkauspäiväkin tulee melko pian.

Harmittaa Sohvin takia, sille tulee olemaan kurjaa kun joutuu taas hoitoon. Se tuntuu jo aavistavan ettei kaikki ole kunnossa ja hakeutuu lähelleni aivan eri tavalla kuin ennen. Tiirailee ilmeitäni ja yrittää selvästi piristää, vaikka onkin ilmeisen hämmentynyt siitä, että maailma on käynyt niin hiljaiseksi.

Pohdin edelleen, koska kerron muille, mitä on tapahtumassa. En nyt vielä tällä viikolla enkä varmaan seuraavallakaan. Ehkä hyvä aika on sitten, kun tutkimukset on tehty ja tulokset selvillä.

Yritän keksiä jotakin tekemistä loppuyöksi. Aamulla on saatava jostain labra-aika, paikallisessa terveyskeskuksessa ei niitä ole.

torstai 17. joulukuuta 2020

luokituksia

 Tänään on mukava ulkoilupäivä. Teimme vähän pidemmän lenkin aamulla, vaikka Sohvia ei olisi niin huvittanut. Eiliseen sateeseen verrattuna oli sentään paljon siedettävämpää.

Tyksistä ei ole kuulunut mitään. Huomasin OmaKannasta, että lähetteen luokitus oli muuttunut kiireellisestä 1-7 päivää kiireelliseksi 8-21 päivää, joten saanen olla rauhassa ensi vuoteen asti.

Olisin kyllä toivonut, että asiaan olisi saatu jokin selvyys nyt heti. Minulle ei oikein sovi tällainen epätietoisuudessa odottelu, koska en kykene keskittymään muuhun kuin odottamiseen.

Vähäinen juhlamieli ja-tunnelma on mennyt. En haluaisi edes tavata ketään ennenkuin tiedän, mitä möykkyni on miehiään. Tekee vain mieli rullata itsensä peittoon ja maata sohvalla kunnes joulu on ohi.

Sohvi on tajunnut että asiat eivät ole ennallaan ja pyrkii koko ajan lähelleni. Se tarkastelee ilmeitäni hyvin tarkkaan ja asettuu nukkumaan lähituntumaan. Jos se herää liikkumiseeni, se seuraa perässäni. Aina se ei onneksi herää.



keskiviikko 16. joulukuuta 2020

odotusta

 


 Elämäni näyttää kääntyvän jälleen uuteen suuntaan. Juuri kun ajattelin sen asettuvan tyyneen eläkesuvantoon, se heittääkin kaiken ympäri.

Pari viikkoa sitten makoilin tyytyväisenä saunan lauteilla. Jostain syystä tunnustelin vatsaani ja huomasin siellä ylimääräisen möykyn.

Viime maanantaina huomasin että möykky oli kasvanut melkoisesti parissa viikossa. Kävin eilen lääkärissä ja toden totta, möykkyni on suuri ja epäilyttävä. Lääkäri vaikutti säikähtäneemmältä kuin minä. Sanoi laittavansa kiireellisen lähetteen TYKSiin ja kehoitti keskustelemaan asiasta jonkun kanssa, koska möykky voi olla myös pahantahtoista lajia.


 

Olen nyt odotellut sairaalan yhteydenottoa ja miettinyt, kenen joulu minun nyt pitäisi pilata kertomalla möykystä.

Monenlaista pyörii mielessä eikä uni ollut yöllä aivan priimaa. 

Todennäköisesti möykky on jokin pullisteleva rakkula, mutta muut vaihtoehdot ovat ikäviä. Joka tapauksessa möykky sekoittaa elämää lähiaikoina ja laittaa aivan toisenlaiset raamit olemiselleni.

Onpahan jotain erilaista odotusta ensi viikoksi. Eikä ohjelmakaan taida olla ihan perinteinen kaikilta osin.

torstai 10. joulukuuta 2020

hymyttömän päivän varalle

 Viime päivät ovat olleet mukavia, pikkupakkasessa on hyvä kävellä pieniä lenkkejä.

Pitkiin lenkkeihin ei meistä nyt ole, välillä Sohvi kieltäytyy lähtemästä ollenkaan. Sen ruokahalu on myös aika ajoin kadoksissa. Olenkin miettinyt, mahtaako se olla dementoitumassa, kun kuulokin on jo melkein mennyt.

Tinka-koirani kuuroutui 14-vuotiaana ja dementoitui sen jälkeen nopeasti. Se unohti syödä ja juoda eikä aina tunnistanut kotiovea. Vasta kun sain sen raahattua sisälle, se tunnisti tutut hajut ja rauhoittui.

Itselläni on vaivannut  sekä polvi että lonkka, mutta olen sitkeästi käynyt sekä lenkillä että kaupassa. Ei tässä auta jäädä istuksimaan vaikka vähän kolottaa.

En ole koskaan ollut mikään päivänsäde enkä kaipaa jatkuvaa kanssakäymistä, varsinkaan vieraitten ihmisten kanssa. Lähinnä kiusaannun jos on pakko pysähtyä juttelemaan esimerkiksi toisten koiranomistajien kanssa.

Muutettuani tänne itäisempään kaupunkiin olen jostain syystä alkanut tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Ja jutella naapureiden kanssa. Olen myös taipunut odottamaan kun Sohvi kohteliaasti seurustelee vastaantulevien mummujen kanssa, vaikken juuri osallistukaan. Jostain syystä myös Sohvi ottaa kontaktia aiempaa useammin.

Olemme siis sivistyneet tässä suhteessa. Tiedän, että vielä tulee aamuja, joina   kumpikaan meistä ei jaksa olla ystävällinen kenellekään. Toivon että nyt talletetut hymyt ja tervehdykset kattavat myös tulevat hymyvajeet. Useinhan on niin, että toisen hymyyn ja tervehdykseen on helpompi vastata, vaikka oma mieli olisikin mustana. Joskus se auttaa myös pääsemään yli synkkyydestä.

Hymy on hyvä sijoitus.

torstai 3. joulukuuta 2020

jotakin vanhaa

 Asuessani torpassa yksi suurimpia nautinnon lähteitä olivat saunaillat. Erityisesti istuminen löylyjen välissä pihasaunan ulkorappusilla, oli sää mikä tahansa.

Kuulostaa tietysti oudolta, mutta vaikka taivaalta satoi räntää, istuin ulkona ja nautin. Samoin kovalla pakkasella. Sitten palasin taas ottamaan kunnon löylyt.

Kirkonkylän rivarissa ei tähän ollut mahdollisuutta, kun terassi oli siinä kaikkien näkyvillä. Nautinto ei ollut minkäänmoinen edes kesällä.

Siksi on ollutkin yllättävää havaita, että pääsen lähes vanhaan tunnelmaan tuolla parvekkeella. En toki käy siellä nakuna patsastelemassa löylyjen välissä, mutta saunan jälkeen istun siellä mielelläni. 

Ei haittaa vaikka naapuritalo on tuossa ihan lähellä. Parvekkeella on jotenkin mukava tunnelma varsinkin nyt, kun varustin sen valoilla ja kynttilälyhdyillä. 

Istun muutenkin paljon parvekkeella iltaisin. Otan paksun villashaalin ja istun glögimukin kanssa kuuntelemassa äänikirjaa. Raikas ilma ja kynttilöiden valo tuovat hyvän mielen.

Tänään on leipomispäivä ja sitä varten pitää lähteä vielä kauppaan. Olemme tehneet tänään jo kuuden kilometrin aamulenkin, joten ihan äkkiä ei tarvitse lähteä uudelleen. Ehtii rauhassa leipoa.





tiistai 1. joulukuuta 2020

laiskottaa

 Olen koko aamun vältellyt ajatusta, että pitää lähteä ulos. Ulkona sataa ja juuri nyt se tuntuu tympeältä.

Koti on melko jo hyvässä järjestyksessä ja siivottukin kertaalleen. Valohärpäkkeitä on asennettu sekä ikkunoihin että parvekkeelle. Kynttilöitä poltan joka ilta, väliin päivälläkin.

Silti tuntuu että kaamosaika lamauttaa eikä oikein pääse vauhtiin. Sekin on epäselvää mihin sitä  vauhtia tarvittaisiin, mutta jotenkin tuntuu vaan tahmealta.

Uudella paikkakunnalla ja koronan riivatessa ei oikein ole sellaisia tapahtumiakaan, joihin on tottunut.

Turha syyttää syksyn harmautta, koska pidän tästä ajasta. Turha syyttää koronaa, sillä olen mielelläni omissa oloissani.

Syyllinen löytyy korvien välistä. Tuntuu että päivä on mennyt hukkaan, ellen ole tehnyt mitään "hyödyllistä". 

Hyödyllisyyden määritelmä tietysti vaihtelee, mutta jotain pitäisi saada "aikaan". Tämä on siis edelleen vain sopeutumisvaikeuksia.

Koirat, joita on tällä hetkellä taas kaksi, onneksi sopeutuvat hyvin laiskuuteeni. Eivät nekään juuri sadeilmoja rakasta, joten riittää kun käymme pienen lenkin ja jatkamme laiskottelua.



keskiviikko 25. marraskuuta 2020

talouskoulun opeilla

 Kävin nuoruudessani Marttojen talouskoulun Turussa. Nykyisessä hotelli Parkissa opimme puunaamaan lattioita, silittämään pyyheliinat ja tekemään kalamureketta. Muun muassa.

Löysin muuton yhteydessä vanhan kansioni, jonka sisäkanteen olen kopioinut kodinhoidon oppikirjasta siivouskalenterin. Muistan noudattaneeni sitä lasten ollessa pieniä, epäilemättä soveltuvin osin.

Olen aina tehnyt työlistoja ja -suunnitelmia ja tuollainen järjestelmällinen systeemi on vastustamaton. Tulee sellainen tunne että maailma on turvallinen ja elämä vakaata.

Sillä onhan tuo työjärjestys laadittu kotiäitiä varten aikana, jolloin kotiäitiys oli ammatti sekin. Rakastin sitä kodinhoidon kirjaa, siitä löytyi ohjeet kaikkeen kotiin liittyvään saunan lämmitystä myöten. 

Muistan hämmästelleeni tuossa eniten sitä, että siihen on merkitty päivittäin lepoaikaa. En ollut ikinä kuullut kenenkään aikuisen sanovan, että kotiäiti tarvitsisi päivälepoa, se olisi ollut sopimatonta ja laiskan ihmisen merkki. Ja tuohon se on oikein printattu!

Nyt tuntuu että lepotaukoja joutuu pitämään alvariinsa, eikä saa päivän aikana enää mitään aikaiseksi. Pitäisikö ottaa taas vanhat opit käyttöön?


tiistai 24. marraskuuta 2020

tavaratuska juuri joulun alla

 Muutto paljasti taas, kuinka paljon epämääräistä tavaraa ajelehtii nurkissa. Tai pöydillä ja laatikoissa.

Koska tilaa on vähemmän, tuntuu ahtaalta. Kaappitilat on huonosti suunniteltu ja niissä on runsaasti hukkatilaa: kymmenen senttiä syviä lankakoreja kolmenkymmenen sentin välein. 

Joudun siis hankkimaan pari laatikostoa, joihin saan sijoitettua mm. alusvaatteet ja toiseen maalaustarvikkeita.


Suurin vaiva on sijoittaa kaikenlainen pikkusälä, joka on kuitenkin tarpeellista. Tai ainakin sellaista, jota saattaa joskus tarvita, kuten tulitikut tai paristot. Täällä ei ole yhtään sopivaa laatikkoa johon voisin tyrkätä tuollaiset tavarat.

Kirpputorikaan ei tuo pelastusta, siellä ei kierrä mikään. Käyn vielä tänään maksamassa toisen viikon, mutta sitten ne tavarat menevät kaatikselle tai lajittelukeskukseen, mihin nyt tavaroita voi hävittää. 

Entisen keittiön pöydän ja tuolit vien kierrätyskeskukseen ja samaan paikkaan tarjoan kaikki ylimääräiset johdot, vanhan tietokoneeni ja jonkin radiontapaisen, joka on ilmaantunut ties mistä. 

Eli kun tässä nyt on joulu tulossa, niin pahus sentään, jos ostan kenellekään mitään. Enkä totisesti toivo myöskään saavani mitään. Vaikka pidänkin lahjoista ja ne ehdottomasti kuuluvat jouluun, niin nyt on harkittava todella tarkkaan lahjomisia.

Parasta olisi, jos lahjukset olisi käytetty loppiaiseen mennessä eikä mitään säilytettävää jäisi. Tai ne olisivat käytössä joka päivä ja sitten helposti kierrätettäviä tai vaikka helposti maatuvia.

Tämä aika on viemässä ilon vähän kaikesta juuri siksi, että aina tulee huono omatunto ja ympäristöahdistus. Pitäisi opetella uusia tapoja ilahduttaa läheisiä (ja osata myös ilahtua itse), uusia tapoja harrastaa (miten sujuu neulominen tai akvarellimaalaus virtuaalisesti?) jotta voisi hyvällä omallatunnolla elellä jättämättä lapsenlapsilleen perinnöksi enää lisää ongelmia.

Nyt taitaa olla parasta lähteä ulkoilemaan. Se on toistaiseksi vielä hyväksyttävä harrastus.



maanantai 23. marraskuuta 2020

en pääse irti

 Entinen elämä tuntuu pitävän kiinni, vaikka kaikin tavoin yritän jättää sen taakseni.

En olisi luullut, että vaatimaton panokseni pienen paikkakunnan yhdistystoimintaan nousisi niin suureen arvoon, että edellytetään osallistumista vielä liki sadan kilometrin päästä.



Kuulostan omissakin korvissani hieman omahyväiseltä, mutta siitä ei ole kysymys. Tosiasia on, että yhdistystoiminta on jonkinlaisessa muutoskriisissä. Aktiivit toimijat ikääntyvät eikä nuoria kiinnosta perinteinen yhdistystoiminta, johon pitäisi sitoutua.

Tehtävät keskittyvät samoille henkilöille ja kun he sitten joutuvat tai haluaisivat luopua ja jäädä rivijäseniksi, ei ole ketään tulossa tilalle. Tämä aika ei myöskään ole kovin otollista yhteisöllisyydelle sellaisena toimintana, jota olemme tottuneet harrastamaan ennen koronaa.


Niinpä olen kovetan itseni ja kieltäydyn osallistumasta enää kokouksiin, joissa kuitenkin on tarkoitus valita tilalleni uusi henkilö. Eihän se tunnu mukavalta kieltäytyä, mutta loppu mikä loppu. Olenkohan viimeinkin oppinut sanomaan Ei...?

Kynnys osallistua mihinkään täällä uudella paikkakunnalla on todella korkea. En millään ehdolla suostu enää ottamaan vastuulleni mitään yhteistä, se on liian stressaavaa. Tässä on muutenkin kaikenlaista murehdittavaa vielä ennenkuin voin oikein asettua olemaan.


Olen silti käyttänyt tämänkin aamun hoitamalla taakse jääneiden yhteisöjen asioita. Haluan jättää asiat selvinä ja hoidettuina ilman mitään sotkuja.

Marinat sikseen. On tulossa kaunis päivä ja aiomme Sohvin kanssa mennä pitkälle lenkille, pestä pyykkiä ja kehystää kaikki grafiikanlehdet, joita on kertynyt. Jospa tässä kodissa olisi esillä myös omia töitä.



keskiviikko 18. marraskuuta 2020

uusissa maisemissa

 

Muutto on ohi. Ollaan lenkkeilty ihan uusilla poluilla jo runsas viikko.

Marraskuun päivät ovat lyhyitä ja sumuisia, joten tavaroiden lopullinen järjestely vie aikaa. Päiväsaikaan pitää yrittää ulkoilla mahdollisimman pitkään, että tulee edes vähän pirteämmäksi. Iltaisin tekee mieli makeaa, kun väsyttää eikä oikein osaa vielä rentoutua uudessa kodissa.


Muutto meni hyvin ja nopeasti, eikä vahinkoja tapahtunut. Ainoastaan WCn puhdistusaine on hukassa, en ymmärrä mihin olen sen piilottanut. Eiköhän tuo löydy ajan mittaan, eipähän ainakaan ole hapantuvaa sorttia.

Jouluvaloja pitää suunnitella, toisilla on jo parvekkeet valaistuna. Tai kausivaloiksi niitä nykyisin kutsutaan. Minä olen toistaiseksi tyytynyt polttamaan kynttilää.

Aamulla vein kassillisen tavaraa kirpputorille. Luulin saavani kootuksi ison määrän myytävää, mutta ei sitä tullut kuin kaksi kassillista, jotka näyttivät säälittäviltä isossa loosissa. Kunhan nyt kelpaisivat jollekin.


 Kirppiskamoja kootessani löysin laatikosta vanhoja päiväkirjojani ja naureskelin 14-vuotiaan vuodatuksia. Sisko ja serkku olivat käyneet huoneessani ja repineet seiniltä kaikki Suosikki-kuvat ja piirtäneet niihin. Mokomat, aion ottaa siskon uudestaan tilille tästä koiruudesta.

Lisäksi olin kirjoittanut seikkaperäisen kuvauksen ensimmäisestä Ruisrockista, jossa olimme kaikki kolme päivää. Joku Hannu oli NIIN ihana....

Tällä menolla en saa näitä tavaroita järjestykseen ennen joulua.


torstai 5. marraskuuta 2020

tuskastuttavaa

 Vein eilen ensimmäisen kuorman uuteen asuntoon. Muuttoapuni olisi tullut jo huomenna hakemaan loput, mutta oli pakko sanoa, etten ole pakannut vielä kaikkea.

Hyvä, että sanoin. En ole vieläkään päässyt alkua pidemmälle.

Ensin piti aamulla tehdä sähkösopimus ja siirtää vakuutukset. Oli myös muutama muu asia jotka piti hoitaa ja joihin meni yllättävästi aikaa.

Sitten luottamustoimiin liittyviä asioita ilmaantui sekä tälle että huomiselle päivälle ja välittäjäkin soitti.

Mutta pahinta tässä on, etten oikein saa jatkettua pakkaamista. Inhoan kaikkea pientä sälää jota löytyy milloin mistäkin kolosta ja jonka kohtalosta pitää päättää. Koska pyrin olemaan vastuullinen kansalainen, haluaisin löytää jonkin järkevän loppusijoituspaikan joka nippelille ja se vasta on työlästä.

Isot kokonaisuudet kuten vaatteet, astiat tai vaikka siivouskaapin sisältö ovat helppoja, mutta kun laatikon pohjalla on klemmareita, kävelysauvojen tassut ja kertakäyttösadetakki, menee hermot.

Minä perun kaikki puheeni siitä, että minulla on vähän tavaraa. Sitä on aivan liikaa enkä tiedä miten päästä siitä eroon.

Jos jättäisin sen tänne ja vain lähtisin...?



tiistai 3. marraskuuta 2020

hyvällä mielellä

 Polvi ei niin vain parantunutkaan, vaan sen toipumisessa meni koko viikonloppu. Sain silti pakattua työhuoneen kaappien sisällön, myös kirjat.

Eilen kuuntelin äänikirjaa ja pakkasin liinavaatekaapista mukaan lähes kaiken, vaikken luultavasti tule koskaan tarvitsemaan kahdeksaa aluslakanaa. 

Hämmästelin lakanoiden määrää, mutta sitten mieleeni palautui syy: entisessä kodissa minulla ei ollut pesukonetta, vaan käytin lakanapyykin pesulassa. Piti olla vähän enemmän lakanoita, ettei tarvinnut ajaa niin usein kaupunkiin, jossa oli lähin pesula.

Odotan jo innolla muuttoa ja kaiken uuden suunnittelua. Vaikka nämä lenkkipolut ja -reitit ovat olleet ilahduttavia, uudessa ympäristössä vaikuttaisi olevan aivan yhtä mukavia mahdollisuuksia. Jokirantakin on helpomman matkan varrella.

Olen silti pystynyt nauttimaan näistä hauskoista syyspäivistä kauniissa kodissani. Jollain ihmeen opilla pysyttelen tyytyväisenä nykyhetkeen samalla kun odotan iloisena tulevaa.


Teen silti tietoisesti myös irtiottoa nykyisestä elämästäni. En enää lue kaupunginhallituksen esityslistaa enkä seuraa alueen tulevaisuudensuunnitelmia. Muutan niin kauas, että täällä tapahtuvat asiat eivät enää kosketa elämääni.

Luulen kyllä seuraavani näitä asioita taas sitten, kun muutto on ohi ja olen asettunut uuteen kotiin. Silloin ainakin paikallislehden seuraaminen voi taas olla mielenkiintoista. Mutta siihen asti yritän päästää irti kaikesta.

Tänään on välipäivä pakkaamisessa, kun välittäjä on sopinut näytön iltapäiväksi. Vien osan valmiista pakkauksista autoon huomista varten ja sitten siivoan taas jotta tätä voi vieraalle näyttää. Vähän työlästä pitää koti näyttökunnossa ja pakata samalla, mutta sitähän ei kestä kauan.






lauantai 31. lokakuuta 2020

tasapainossa

Elämä ja asiat menevät kuin juna vuoristoradalla. Kun toisessa päässä kiivetään ylös, tekee toinen pää syöksyn alas. Tai toisin päin.

No joo, latteudet sikseen. 

Eilen kävin katsastamassa uudelleen asuntoa, jota jo kerran himoitsin ja luulin sen menneen. Se olikin vielä saatavissa ja hämmästyksekseni myös sain sen.

Olin jo aamulla hyvällä mielellä ja tiesin, että tulee hyvä päivä. Sumuiset päivät ovat ihan parhaita.

Ajelin siis aamupäivällä itään päin toiveikkaalla mielellä. Sohvi oli mukana ja nukkui tietty koko matkan. Paitsi tietyömaan kohdalla, jossa piti kurvailla moneen suuntaan. Pyöreähkö ruumiin muoto vaikeuttaa nukkumista tiukassa kurvissa...


Asunnossa on kaikki tarvittava: sauna, iso parveke ja keskeinen sijainti. Siskon perhe asuu muutaman kilometrin päässä ja pappa ihan naapurissa. Oma perikunta ja Takkupää parinkymmenen minuutin matkan päässä.

Taloyhtiö on rauhallinen ja piha-alue hienosti hoidettu, kuten nykyisessäkin.

Kävin kotimatkalla hakemassa muuttolaatikoita. Aloitan pakkaamisen saman tien, ja vien jo keskiviikkona ensimmäiset pakaasit, kun saan avaimet. 

Tänä aamulla oli sitten se syöksyosuus: polveni on niin hemmetin kipeä, etten tiedä miten kykenen viemään Sohvin lenkille. Laitoin eilen jalkaan kävelykengät, joissa on vähän korkoa, kun lempilenkkareissani on reikä pohjassa. Polvi pahus ärtyi eikä nyt oikein suostu antamaan anteeksi.

On vain hyväksyttävä tosiasia, että korkkarit ovat mennyttä aikaa. Kaikki kauniit avokkaat joutavat nyt kierrätykseen ja on hankittava tilalle mukavammat jalkineet.

En anna asian vaivata. Eihän minulla ole jatkossa kovin paljon käyttöä juhla/sisäkengille. Otin tukevan annoksen kipulääkettä ja kohta taas mennään.

Kohti uusia kaarteita.



torstai 29. lokakuuta 2020

vilkasta elämää

 Joinakin päivinä asiat kasaantuvat ja tuntuu kiireiseltä kuin ennen töissä ollessa.

Vaikka elämä on hidastunut, nämä sumapäivät tuovat siihen vähän vipinää.

Aamulla pesin koneellisen lakanapyykkiä kun näytti että sen voisi kuivattaa ulkona. Päivä on ollut poutainen, joten oletan riepujen olevan melko kuivia kun haen ne narulta.

Sitten lähti työ/vierashuoneen sohva uuteen kotiin. Nyt sen saattoi jo luovuttaa, kun välittäjä kävi kuvaamassa huoneet myynti-ilmoitusta varten. Aloitin myös pakkaamisen, sohvan paikalle työhuoneeseen mahtuu monta laatikkoa siististi.

Illalla on kaksi kokousta peräjälkeen. Toivon totisesti että nämä alkavat olla viimeiset laatuaan.

Tässä välissä ehti käydä sähkömies korjaamassa lämminvesivaraajan ja eläinlääkäri soitti Sohvin hammashoidosta. Näin paljon ei ole tapahtunut koko kuukaudessa kuin nyt tämän päivän aikana.

Lokakuu on mukava kuukausi, värikäs ja usein lauhakin. Pidän kovasti myös marraskuusta, sillä silloin tulevat esiin hienot keltaisen ja ruskean sävyt. Vasta marraskuussa monet tien varren heinät kellastuvat ja näyttävät kauniilta ruskeita pajun- ja koivunvarpuja vasten.

Ja välillä näkyy yllättäviä väripilkkuja ihan pyörätien  reunassa.


Sohvi pääsi trimmauspöydälle viime viikolla. Ensin pestiin ja kuivattiin ja sen jälkeen ajeltiin turkki siistiksi. Koko hommaan meni puolitoista tuntia.


Sohvin ikäistä koiraa ei tällainen amatööri voi kerralla tehdä valmiiksi, vaan pesun, kuivatuksen ja trimmauksen välissä pitää olla pieni lepotauko.



Siitä huolimatta vanha rouva oli rättipoikki operaation jälkeen. Ruoka ei maistunut enää illalla, piti vain saada nukkua.

Viikonlopun metsälenkillä sitä ei enää vaivannut mikään.






torstai 22. lokakuuta 2020

vaikea ihminen

 Sain vihdoin aikaiseksi antaa asunnon myynti välittäjälle. Ajattelin, että se käy helposti kun ilmoitus on jo valmiina, kaikki tiedot selvillä ja kuvatkin otettu.

Väärin ajateltu. 

Välittäjä haluaa otattaa ammattikuvaajalla uudet kuvat, tekee uuden ilmoituksen ja aikoi pyytää uudet paperit isännöitsijältä. Ja minä maksan tietysti tämän kaiken. Huoh.

Papereista eli isännöitsijäntodistuksesta, tilinpäätöksestä ja energiatodistuksesta en suostunut maksamaan toista kertaa ja pienen vääntämisen jälkeen sain pudotettua siitä summasta pois melkein puolet.

Kuvaaja tulee ensi viikolla ja lupasin siihen mennessä siivota nuukasti. 

Sitten olisi pitänyt kertoa, paljonko minulla on asuntolainaa ja missä pankissa. Mukavana ihmisenä kerroin kyllä pankkini, mutta sitten kieltäydyin kertomasta laina- tai muistakaan raha-asioistani, kun en ymmärtänyt, miten se liittyy asunnon myymiseen.

Tunnelma hieman hyytyi, mutta siitä päästiin lopulta eteenpäin. Vähän kovalta välityspalkkio tuntui, mutta allekirjoitin sopimuksen yhtäkaikki. Laitoin ehdoksi että ennen joulua pitää päästä muuttamaan, mutta se ei tietystikään ole pelkästään välittäjästä kiinni. Saas nähdä, kuin käy.

Sohvi pitäisi pestä ja trimmata. Se on homma, jossa ryhtymisrajoitteisuuteni ilmenee voimakkaimmin. Karvanaama kyllä on tottunut eikä pistä hanttiin, mutta siihen menee ihan mahdottomasti aikaa ja huusholli on hetken ihan mullin mallin.

Pitää hakea trimmauspöytä varastosta, varustaa sen vierelle tarvikkeet ja pestä ensiksi koko eläin. Sen kuivaamiseen menee tunti, kun se ei yhtään tykkää kuivaajasta. Ja kun sitten ruvetaan trimmaamaan, ollaan jo molemmat ihan poikki eikä Sohvi jaksa enää seistä. Joudun nostamaan sitä takapuolesta että saan peräpeilin ajeltua.

Mutta ei auta, kyllä siihen on nyt ryhdyttävä. Saan muutakin ajateltavaa kuin ruoka. Muistan nyt, miksi tuo ruokapäiväkirja aika nopeasti jää pois käytöstä.

Sen täyttäminen pitää ajatukset koko ajan ruoassa ja syömisessä, mikä on sekä tylsää että raskasta. Vaikkakin erittäin terveellistä, hetken aikaa.

Minäkö trimmauksen tarpeessa?



keskiviikko 21. lokakuuta 2020

terveellistä

 Pitää ihan ensiksi korjata edellisessä postauksessa ollut kirjoitusvirhe: Seitsemän veljestä ilmestyi tietysti 150 vuotta sitten, eikä sata niinkuin olin naputellut. Omalle tekstilleen on joskus sokea.


Kärsin koko viime viikon jonkinlaisesta suolistotulehduksesta tai vatsahaavan alusta. Joka aterian jälkeen tuli huono olo, jota kesti pari tuntia ja välillä olo oli todella kurja.

Tehdäkseni asialle jotain aloin pitää ruokapäiväkirjaa. Olen sitä ennenkin harrastanut mutta aina se jää jossain vaiheessa, kun elämään tulee muuta sisältöä.

Ruokapäiväkirjan hyöty on tällaiselle yksineläjälle siinä, että kiinnittää paremmin huomiota siihen, mitä oikein suuhunsa mättää. Kaapista napostelu jää vähemmälle, kun semmoisten kirjaaminen luo henkistä tuskaa :)

Vatsa on rauhoittunut jo muutamassa päivässä ja kirjaamani ruoka on ihan kelvollista ja suositusten mukaista, paitsi suola. Sitä tulee päivittäin liikaa, vaikka en sitä lisää mihinkään.

Käytän kirjaamiseen Finelin laskuria, joka on melko kätevä ja ilmainen. Se näyttää syödyt kalorit ja ravintoaineet ja vertaa niitä suositettuihin määriin.


Aterioideni kalorimäärät taas hieman yllättivät, Olen laittanut ihan normaaleja annoksia, kun en ole laihduttamassa, ja kertyvät kalorit jäävät silti koko ajan alle suositusten. Aloin jopa punnita joitakin asioita, mm. juustoa aamuleivällä, kun näytti etten millään saa niin paljon energiaa kuin olisi tarpeen.

No, juuston punnitus kyllä kannatti. Se oli tuplasti niin painavaa kuin olin arvioinut. Mutta muuten arviot ja määrät vastasivat, ja vatsa on täynnä.

Nyt ikävät vatsakivut ovat jäämässä pois. En tiedä mikä ne aiheutti, tuskin se oli kiinni ruokavaliosta. Se hyöty tästä kuitenkin on ollut, että palasin taas säännölliseen, oikeaa ruokaa sisältävään ateriointiin. Ja jos nuo kalorimäärät (1500-1800 kcal) pitävät paikkansa, painonkin pitäisi hiljalleen pudota.

 Toinenkin hyöty tästä on koitunut: ruoan valmistaminen pakottaa nousemaan koneen äärestä muutaman kerran päivässä. Sukututkimuksen parissa kun menee helposti useampi tunti kerrallaan, eikä ole hyvä istua niin pitkiä aikoja. Kun ei enää ole pakko.

maanantai 19. lokakuuta 2020

hiljaista


Joinakin aamuina meillä on pitkät varjot. Jos olemme liikkeellä aikaisin, tarvitaan jo heijastin kummallekin.

Tänä aamuna kahlasimme sohjossa, kun räntää satoi suurina riekaleina. Maa on vieläkin valkoinen ja edessä taitaa olla syksyn ensimmäiset liukkaat.

Eläkeläisen kiireet on sellainen perusolettamus. Että eläkkeellä on niin paljon kaikenlaista puuhaa, ettei oikein mihinkään ehdi.

Huihai, sanon minä. Jos joka paikkaan lupaa mennä eikä osaa mistään luopua, ei kannata puhua kiireestä sellaisena ulkopuolelta tulevana ilmiönä, jolle ei mitään mahda.

Olen tietysti vielä vähän jäävi puhumaan eläkkeellä olosta, kun sitä on takana knafti parikymmentä päivää, josta siitäkin olen ollut töissä neljä päivää. 

 

Kulttuuriseuralla oli viikonloppuna pienimuotoinen tapahtuma Seitsemän veljeksen 100 v juhlavuoden kunniaksi. Viimeinen kahvitus seuran puheenjohtajana, vielä syyskokous ja sitten voin luopua vastuusta.

Sen jälkeen on vielä kaksi yhteisöä, joiden luottamustehtävistä on päästävä eroon. Ikinä en enää ota vastuulleni minkään yhteisön toimintaa. Olen sillä saralla osuuteni tehnyt.

Muutto ei ole yhtään lähempänä kuin viime viikollakaan. Kaksi ostajaehdokasta on käynyt, joista toisen pitää myydä ensin talonsa ja toisen neuvotella pankin kanssa. Ellei mitään ala kuulua, laitan homman välittäjän murheeksi.

Mutta ei tässä toisaalta mikään varsinainen kiirekään ole. Parhaita päiviä on sellaiset, joina ei tapahdu mitään. Niitä on valitettavan vähän :)

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

niin siinä kävi

 ...että ensimmäisenä virallisena eläkepäivänä palasin töihin. Olin luvannut että jatkan perehdyttämistä vielä sen aikaa, kun asun paikkakunnalla. Tulivat sitten heti pyytämään päiväksi.


Sohvi ei oikein tykännyt, kun joutui taas olemaan yksin. Nyt se vahtii ja kulkee perässäni. Olin nimittäin eilen jo toisenkin päivän toimistolla.

Pitäisi vihdoin panostaa kunnolla tämän asunnon myyntiin, että pääsisi tästä välitilasta.


En itsekään oikein ollut innostunut työhön paluusta. Silloin syyskuussa ajatus tuntui hyvältä, mutta huomasin nyt, että mieluummin olisin jo jättänyt työasiat sikseen. Päätinkin eilen, että rajaan tehtävät pelkästään perehdytykseen. Ei ole edes järkevää ottaa uusia asioita kontolleen, kun ne joutuu kuitenkin jättämään kesken.

Pääsin eilen jatkamaan sukututkimusprojektiani. Sain Keskimmäiseltä vanhan läppärin, jossa on Linus-käyttöjärjestelmä eikä aiemmin käyttämäni sukututkimusohjelma pelittänyt siinä ollenkaan. Eilen löysin sattumalta ohjelman, joka toimii.

Kaiken hyvän lisäksi jo keräämäni tiedot voi siirtää tähän Omat juuret-ohjelmaan, joten kaikki tekemäni työ ei mene hukkaan.

On vain sellaista hommaa tuo kirkonkirjojen ja muiden arkistojen kaivelu, että tulee helposti istuttua neljäkin tuntia kerrallaan. En edes huomannut, vaikka ranneke huomautti usean kertaan, että olisi aika liikkua. 



tiistai 29. syyskuuta 2020

kalle armas

 Nivelrikko aiheuttaa kantajalleen monenlaista vaivaa ja vastusta. Kipujen lisäksi ja niiden seurauksena nukkuminen on hankalaa. Ei oikein löydy sopivaa asentoa jossa voisi rentoutua.

Tiedän mistä puhun, sillä olen sairastanut nivelrikkoa 25 vuotta. Aluksi oli vain lievää rajoitusta liikeradoissa, mutta aika pian vaiva eteni liikuntaa rajoittavaksi.

Yöunien menetys huononsi tilannetta aina ratkasevasti. Koska en halunnut turvautua lääkkeisiin enempää kuin välttämätöntä, piti keksiä muita keinoja.

Yksi parhaimmaksi osoittautunut on Kalle Armas. Hänen avullaan olen saanut nukutuksi sekä ennen että jälkeen tekonivelleikkauksen. Hän on yhä edelleen mukava vuodetoveri, vaikka nyt jo pärjäisin ilmankin.

Kalle Armas on puolitoistametrinen, tukeva ja lämmin tyyny.


Sen avulla saan nukkumisasentoni sellaiseksi, että voin rentoutua myös kyljelläni.

Kaiken lisäksi huomasin, että se on mukava myös selän takana, kun ei ole puolisoa, joka siellä lämmittäisi. Ja mikä parasta, Kalle ei kuorsaa.

Kalle sopii myös kaveriksi yin-joogaharjoituksiin, vaikka onkin hieman pitkä sellaiseen. Kertakaikkiaan mainio kaveri :)

Iloinen uutinen on se, että Yle Areenassa voi kuunnella Volter Kilven teoksen Alastalon salissa äänikirjana. Viime kesän kirjallisuustapahtuma Kustavissa peruutettiin koronan vuoksi. Toivottavasti se voidaan taas tulevana kesänä toteuttaa.


maanantai 28. syyskuuta 2020

sieniä saalistamassa

 

Olemme käyneet sunnuntaisin metsäretkillä entisillä kotikulmilla. Kaikki lapsuuden metsät alkavat olla sen ikäisiä, että isännät hakkauttavat ne nurin. 

Hakkuut tekevät kamalaa jälkeä eikä niiden jälkeen osaa enää suunnistaa. Vaikka on koko ikänsä käynyt poimimassa mustikkansa ja puolukkansa samoilta mättäiltä ja kiipeillyt kivillä ja kannoilla, ei harvesterin käynnin jälkeen enää ymmärrä, mihin suunta pitäisi mennä.

Paitsi sen, että pois ja pian.

Siksi me nyt yritämme nauttia vähistä jäljellä olevista kuusikoista ja männiköistä. Keräämme kypsät puolukat ja vähän sieniäkin, kun niitä nyt sateiden jälkeen on alkanut nousta.


Aivan uusi tuttavuus oli männynsuomuorakas, joka osoittautui oikein kelpo sieneksi. 

Aamulenkillä havaitsimme pari aivan toisenlaista esiintymää, joiden lajimääritys jääköön. Vaikutuksen teki määrä, ei laatu.



Luulin tuota alemman kuvan läjää ensin lehmän pudottamaksi, mutta kyllä ne ovat sieniä...

Ja niin, perjantai-iltana ukkosti jossain todella lujaa. Iltataivas leiskui valkoisena ja sinisenä, vaikka mitään ei kuulunut. Odottelin josko olisi tullut lähemmäksi ja puolenyön jälkeen todella kuului pari kertaa vaimeaa jyrinää. Mutta ei sen enempää. Taitaa olla tältä vuodelta toiveet menneet.