maanantai 3. toukokuuta 2021

yöelämää

 

Olen viime viikkoina katsellut runsaasti unia. Siinä ei liene sinänsä mitään outoa, mutta minusta tuntuu, että katson samaa unta joka yö kuin televisiosarjaa. Uni jatkuu yöstä toiseen, tunnelma on sama ja kaikki liittyy aiempiin uniin. 

Minulle on myös tyypillistä, että luen sanomalehteä tai kirjaa unessani. Myös nämä unet ovat jatkumoita, luen siis samaa kirjaa eteenpäin useana yönä. 

Kirjan tai lehden sisällöstä ei jää mitään käsitystä, tiedän vain että tätä on aiemminkin luettu ja onpa kummallista. Samoin tuo viimeaikainen dekkari jossa seikkailen joka yö. Ei mitään täsmällistä muistikuvaa siitä, mitä tapahtuu mutta juoni kuitenkin etenee ja kummastelen sitä unessani. Että miten tässä nyt on näin käymässä...

Unilla ei ole minulle mitään erityistä merkitystä. On kuitenkin mielenkiintoista miten aivot pyörittävät asioita joista itsellä ei ole päiväsaikaan mitään havaintoa. Johtuuko uniseikkailut siitä, että elämä on päivällä niin tylsää? Luenko öisin kun en ole puoleen vuoteen käynyt kirjastossa enkä siis lukenut muuta kuin digilehtiä? 

Ranneke seuraa unirytmiäni ja kertoo, että REM-unen määrä on yleensä ihan normaali. En siis katsele unia erityisen runsaasti, oletan. Painajaisia en näe koskaan. 

No, on sentään hyvä että edes yöllä on mielenkiintoista kun päivät ovat jokseenkin hengettömiä.

torstai 29. huhtikuuta 2021

lopultakin

 

Tänään on hieno kevätpäivä. Aamulenkillä oli juuri meille sopiva ilma, aurinkoinen ja tyyni eikä kovin lämmin, ehkä neljä astetta plussaa. Kävelimme kolmisen kilometriä ja Sohvi olisi varmaan tepsuttanut vielä lisääkin, mutta mielestäni se riitti  yhdelle kerralle. Mennään päivällä uudestaan.

Päivä alkoi siis mukavasti ja parani äsken merkittävästi: sain vihdoin kirjallisen tarjouksen rivitalo-osakkeestani. Vieläpä melko edullisen. 

Kaikenlaista muutakin on tällä viikolla tapahtunut. Sain leikkausajan kesäkuun lopulle, kun kävin kontrollissa Tyksissä ja "möykky" oli kasvanut reippaasti. Se on ollut ikävä seuralainen, jonka olemassaolo tuntuu aina vain enemmän.

Eilen kävin rokotettavana. Nyt käsivarsi on vähän jäykkä ja aristaa, mutta muita seurauksia ei ole tullut. 

Mukavaa että asiat lopulta näyttävät järjestyvän. Nyt ei juuri haittaa että vietän taas vapun(kin) yksikseni. Jos iltapäivä on lämmin, pystytän maalaustelineen parvekkeelle ja viimeistelen jonkin syksyllä kesken jääneen työn. Sisällä en ole viitsinyt käyttää öljyvärejä, tärpätinhaju leviäisi rappukäytävään asti.

Vielä kun saisi gluteenittomia tippaleipiä...




perjantai 23. huhtikuuta 2021

mielen mukainen päivä




Kevätmasis alkaa olla selätetty tältä vuodelta. Vaikka hyvin tietää mistä on kyse niin asiaa ei voi auttaa: se hiipii ja taklaa joka vuosi.

Kevät on toisaalta myös herkullista aikaa, kun luonto herää ja joka päivä lenkillä huomaa uusia asioita kuin pieniä lahjoja. Ensin pajunkissat, sitten lumikellot jonkun pensaan alla, sinivuokot koivikossa ja nyt vihdoin kaikki tuhannet pikkuiset sipulikukat joka pihassa.

Paitsi tänään. Taivaalta tulee lunta, on tullut jo kaksi tuntia ja maisema on vitivalkoinen. Olisi juuri sopiva päivä vain istua ja maalata, mutta onhan tuonne työnnyttävä, sakeaan pyryyn.

Sohvi on onneksi unelias eikä kovin innokas lähtemään minnekään edes aamuisin, mutta ei auta. Tiedän, miten siinä taas käy: vanha rouva taapertaa juuri niin kauan että saa asiansa tehtyä, jonka jälkeen vauhti hiipuu nollaan ja sade alkaa ottaa päähän. Sen mielestä sade on kokonaan minun vikani eikä se ymmärrä, että hidastelemalla meidän molempien olo vain kurjistuu. Huoh.

Olen taas kärvistellyt ja manannut muutamankin äänikirjavalintani takia kirjoittajien ja kääntäjien huonoa tai joskus jopa olematonta yleisivistystä ja tietämättömyyttä sekä lukijoiden ala-arvoisia suorituksia. Muutaman kirjan olen hylännyt kesken kuuntelun ihan vain siksi, että lukijalla on tekstin rytmitys ja painotus ollut sietämättömästi pielessä.

Mutta on poikkeuksiakin. Kerrassaan loistelias kokemus oli Anneli Kannon Rottien pyhimys, jonka kuuntelin lähes yhdellä istumalla. Siinä oli kaikki kohdallaan. Rikas kieli, mainio juoni, huolellinen taustatyö ja ekstraplussaa erinomainen lukija Erja Manto. Suosittelen lämpimästi.

                                 Rottien pyhimys

maanantai 8. maaliskuuta 2021

kyttäys kunniaan

 

Näinä aikoina pitää olla kiitollinen monesta asiasta, mutta kyttääminen ei tule ensimmäiseksi mieleen. Kannattaisi kyllä.

En ole juuri kiinnostunut kenenkään asioista, mutta kun elämä on käynyt niin tapahtumaköyhäksi että jopa kaltaiseni ihmisiä vieroksuva vähän kyllääntyy, alkaa seurata ikkunantakaisia asioita.

Kerrostalo on siitä mainio asuinpaikka, että aina on joku liikkeellä. Edellisessä rivitaloyhteisössä oli hiljaista tähän verrattuna.

En nyt puhu mistään heippa-lappujen liimailusta tai sen kaltaisista toisten asioihin puuttumisista, vaan ihan vaan asioiden seuraamisesta. Uutena asukkaana minulla on ollut opettelemista jotta tunnistan naapurini ja heidän menopelinsä, tapansa ja aikataulunsa. En tietenkään ole ainoa, vaan olemme koko talon asukkaat samalla asialla. 

Viime viikolla oli jännittävää ihan monta päivää, kun taloon muutti uusi asukas, vieläpä juuri minun seinänaapurikseni. Piti ihan työkseen seurata kun hän toi useana iltana tavaroitaan pikkuruisella autollaan. En ole koskaan ennen nähnyt kenenkään muuttavan pelkän pompannapin avulla, mutta näkyi se käyvän.

Ja taas kävi samoin kuin silloin, kun minä muutin: muutama yläkerran asukas ilmestyi istuskelemaan ala-aulaan seuraamaan muuttoa. Ylhäältä ei varmaan näe kunnolla oven eteen...

Kaikki tapahtuu aivan ystävällisessä hengessä, enkä ole kuullut kenenkään puhuvan toisten asioista saati että ketään haukuttaisiin. Pihaparlamentti täälläkin on, mutta suhtautuminen kanssaihmisiin hyväksyvä.

Kaikenlainen liikehdintä pihapiirissä saa kaikkien jakamattoman huomion. Kovien pakkasten aikana monen ulkoilu jäi vähäiseksi ja elämä entistä tylsemmäksi. Silloin jopa huoltomiehen hiekoitus tuli nuukasti tarkastelluksi, puhumattakaan kun aurauskalusto siirteli yön aikana kertyneet lumet ensin parkkipaikan nurkkaan ja siitä edelleen auton lavalle.

Nyt päivät pitenevät ja ilma on lauhtunut, joten ulkoilu on taas useimpien päiväohjelmassa. Silti on hyvä, kun ikkunan takana tapahtuu jotain jota seurata. 

torstai 25. helmikuuta 2021

sävelten siivin

 Sisko toi pianonsa minulle evakkoon lattiaremontin tieltä. Saan pitää sen nyt epämääräisen ajan lainassa.

Olen aina haaveillut, että voisin opetella soittamaan pianoa. Taidolle olisi ollut käyttöä monta kertaa vuosien varrella.

No, haaveet ja todellisuus ovat tietysti kaksi eri asiaa. Vaan yrittänyttä ei laiteta eikä minulla ole kotiväkeä, jonka hermot pitäisi ottaa lukuun. Koska kysymyksessä on sähköinen soitin, siihen olisi mahdollista kytkeä kuulokkeet ja silloin ei tarvitsisi pelätä häiritsevänsä naapureitakaan.

Kuulokkeita ei vielä ole, joten käytän kaikkein pienimpää äänenvoimakkuutta tapaillessani tuttuja melodioita. Sekin on kyllä kivaa, mutta sitten päätin, että turhanaikaisen pimputtelun sijaan voin yhtä hyvin yrittää perehtyä asiaan vakavammin.

Uskon näet koko homman tekevän hyvää aivoille ja se on ykköskannustimeni, ei niinkään se, että osaisin soittaa.

Siispä teen nyt sormiharjoituksia aamuin illoin. Ja siinä välissä. Toki välillä yritän saada aikaan Nalle Puhin sadelaulun sävelmää, mutta siis pääpaino on sormiharjoituksissa. 

Ymmärrän nyt, miksi niinkin yksinkertainen harjoitus on hyvää nimenomaan aivotoiminnalle, vaikka totuuden nimessä, tuntuu se sormissakin. Minulla on pienet kädet ja lyhyet sormet pianon soittoon.

Mutta siis kun yrittää keskittyä painelemaan koskettimia molemmilla käsillä ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan ja oikeassa järjestyksessä, se on vaativaa. Toiseen suuntaan sujuu jo hiukan, mutta palaaminen tuottaa vaikeuksia. Jotenkin sormet tekevät omiaan ja menevät sekaisin ja sitten pitää alkaa alusta. Huoh.

Olen varmasti aivan liian vanha oppimaan ja ellen hanki pian niitä kuulokkeita, naapurini alkavat mutista. Sohvista ei ole huolta, se n puolesta saan pimputella sydämeni kyllyydestä. Kaikesta huolimatta harkitsen soittimen hankkimista kun sisko hakee omansa pois. Turhempaakin varmaan tulee tehtyä eikä sitä tiedä, vaikka joskus saisin sormeni tottelemaan. Elämässä on hyvä olla sekä haaveita että tavoitteita.


maanantai 22. helmikuuta 2021

talvista eloa

 Helmikuun viimeinen viikko, vaikka vasta äsken oli joulu. Tuntuu ettei päivistä saa pidettyä kiinni, ne lipsuvat sormien välistä ja katoavat.

Hyytävän kylmä talvi on eristänyt tehokkaasti kaikesta sosiaalisuudesta, sillä lenkkeilykavereita on ollut harvassa.

Paitsi tietysti Sohvi.


Olen aina vain kuluttanut aikaani kutomalla ja kuuntelemalla äänikirjoja. Joudun välillä hylkäämään kirjan ihan lukijan vuoksi. Jotkut lukijat omaavat niin oudon puhe- tai pitäisikö sanoa lukunuotin, että sitä ei kestä kuunnella. On rasittavaa keskittyä juonen seuraamisen sijaan sen ymmärtämiseen, mitä lukija sanoo. Eikö kukaan kuuntele tulosta ennen äänikirjan julkaisemista?

Toinen hieman huvittava asia tuli ilmi Ann-Christin Antellin teoksessa Puuvillatehtaan varjossa, jonka tapahtumat sijoittuvat Turkuun. Lukija Sanna Majuri luki kaikki murteelliset osat puhtaalla Porin murteella, ja se aiheutti alkuun sekä hämmennystä että tahattomia tirskahduksia. Toisaalta, ehdottomasti parempi ratkaisu on käyttää murretta, jonka kunnolla osaa. Lounaismurteiden pahoinpitelyä on jo kuultu tarpeeksi.

Välillä, kun en kuuntele kirjaa, kaivan Yle Areenasta vanhoja kuunnelmia. On kuin palaisi lapsuuden iltoihin. Kuunnelmat olivat suurinta huvia ennen television yleistymistä. Lauantai-iltaisin kuunneltiin Kankkulan kaivolla-hupailuja. Niitäkin löytyy vielä muutama jakso Areenasta. Neulasen Manta ja Pumppuveikot kumppaneineen.

Lisää nostalgiasia muistoja herättää tänään alkava uusi sarja, joka perustuu L.M Montgomeryn Anna-sarjaan. Odotan sitä suurella mielenkiinnolla sillä pidin varsin paljon edellisestä tulkinnasta, vaikka sen loppujakso poikkesikin kirjoista.


perjantai 5. helmikuuta 2021

molempi pahempi

Elämä ei ole enää yksinkertaista ja helppoa, vaikka olisi kuinka mukavaa. Kaikesta on tullut/tehty niin monimutkaista ja asioilla on niin monta puolta, että tuppaa menemään ilo koko touhusta.


Sain islantilaisneuleeni valmiiksi ihan aikataulun puitteissa ja tulos oli ensikertalaisen työksi ihan hyvä. Ohjeen kokotaulukko vain oli sen verran pielessä, että paita on pari numeroa liian suuri. Mietin tässä, puranko sen ja kudon uudestaan, vai pesenkö sen verran kuumassa vedessä, että huopuu sopivammaksi. 

Mutta näitä sattuu, eikä se ole nyt suurin tuska. Isompi asia on langan alkuperä ja kaikki siihen liittyvät näkökohdat. Kaikkea pitäisi miettiä juurta jaksain, ennenkuin edes aloittaa neuleen. En aio enää kiusata itseäni tuolla jo tehdyn pukineen ympäristövaikutuksella, mutta jatkossa pitänee miettiä tarkemmin.

En ole enää aikoihin ostanut keinokuitua sisältäviä lankoja muihin kuin sukkiin. Luonnonkuidut yksinään eivät oikein kestä sukkien kulutusta. Mutta tekokuitujen välttäminen on vain yksi asia. 

Asiasta kertoo Ylen artikkeli.

Villan alkuperä ja sen tuotanto on iso ongelma. Kotimaisesta lampaanvillasta menee hukkaan (jätteeksi) suuri osa vaikka  suomenlampaan villa olisi erityisen käyttökelpoista. Sen käsittelykapasiteetti on kotimaassa riittämätön ja kun villa viedään muualle pestäväksi sen ympäristövaikutukset kasvavat.

Villantuotanto on myös kovin erilaista eri puolilla maailmaa. Kun suomalaisen lampaankasvattajan katraat ovat enimmillään satoja lampaita, maailmalla laumoissa on tuhansia lampaita eikä niiden hyvinvointia voi enää valvoa riittävasti. Myös eläinten käsittelytavat voivat olla varsin raadollisia.

Värjääminen on sitten oma lukunsa, ja siinä on vaikeaa olla ympäristöystävällinen vaikka sen tekisi itse. Olen kokeillut.

Kaikenkaikkiaan näyttää siltä, että kun ryhtyy johonkin hommaan, on parasta että joko ottaa asioista selvää perusteellisesti ja toimia sitten, jos vielä kykenee elämään toimiensa vaikutusten kanssa tai tekee vain parhaansa eikä murehdi seurauksia. Perikunta hoitaa ne aikanaan.