lauantai 28. marraskuuta 2009

hamsteri

Se on vissiin mun sukulaiseni.

Olin paikallisessa askarteluliikkeessä kiusaamassa itseäni. Myyjä Kuule Kato oli vuorossa, ja multa oli mennä hermot. Ihmettelen miten siellä riittää asiakkaita, kun jokaisen ostokset luetellaan ja arvostellaan kassalla suureen ääneen (joo, tää on hyvä, kiilteleekin niin nätisti), tyrkytetään lisää(näitä sais nyt kolme vitosella, kannattaa ostaa vaikkei tarttiskaan) ja tuputetaan mukaan mainoslehteä/ohjevihkoa/muovikassia. Mrrr. Asiakaskortti olisi välttämättä pitänyt ottaa, vaikka tässä kuussa pitäisi saada kokoon viisi leimaa á 10 rahaa. Ensi kuussa riittävästi leimattu kortti olisi sitten 5 rahan arvoinen...

Sadannen kerran päätin, että jatkossa ajan naapurikaupunkiin näitä ostoksia tekemään. Kohta kuitenkin ajattelen yltiöoptimistisesti että ehkä siellä on joku muu myyjä. Turha luulo, mun tuurilla se on aina Kuule Kato. (nimitys tulee hokemasta "....kuule kato ne on tarjouksessa.."

Mutta siis olen tod.näk. hamsterille sukua, koska rojua kerääntyy, vaikka todistettavasti kannan sitä kassikaupalla ulos. Nyt olen sentään saanut jotain näennäistä tulosta aikaan, mutta pelkään sen olevan pelkkää pintasilausta. Vähän kun raapaisee, esiin pullahtaa rojua.

Posti toi eilen kulttuuriseuralle tilatut myyjäismateriaalit. Paketti oli harvinainen ja tyylikäs: kääritty ruskeaan voimapaperiin ja ympärille oli solmittu ruskea hamppunaru. Otin siitä teille kuvan.
Ja se onkin sitten jo toinen tarina: mulla on täällä torpassa yhtäkkiä kolme toimivaa läppäriä (rojua kertyy...) joista vain yhdessä on kortinlukija. Olen kirjautuneena toiselle niistä, jossa ei ole ko. lukijaa. Koska olen aivan varma, että kamerani mukana tuli kuvien siirtoon sopiva kaapeli, lähdin sitä noutamaan. Noin vain. Enkä löytänyt, en millään.
Löysin kuusi osoitteenmuutoskorttia, joiden lähettäjät ovat kaikki jo muuttaneet uudelleen, työehtosopimuksen, jonka voimassaolo lakkasi v. 2007, puolikkaan lehtiön, kolme kaapelia joista en tiedä, mihin ne kuuluvat ja mp3-soittimeni, jota en muistanut omistavani, mutten pahus vieköön sitä oikeaa kaapelia.
Joten sen seurauksena ette nyt näe kuvaa hienosta paketista, tai Taavista, tai punaisista ruusunlehdistä. Mieleeni hiipii epäilys, että olen kantanut roskiin juuri SEN kaapelin, tai sitten se on aineellistunut johonkin toiseen ulottuvuuteen. Koska asustelen enimmäkseen yksin, ei ole mahdollista että joku olisi OTTANUT sen. Jos alan esittää sen suuntaisia epäilyksiä, on aika ruveta varaamaan paikkaa Kaukola-kodista. Luuleminen on nimittäin pettämätön dementian merkki.

Vähäkoira on missikisoissa. Huomenna vasta on koitos, mutta kun pitää saada frisööri kuntoon, niin se lähti jo eilen. Meillä on nyt leppoisaa hiljaiseloa vanhanrouvan kanssa, ollaan ihan hissuksiin.

Nukkiskurssilla tehtiin tänään vähän joulukoristeita. Osa ryhmästä teki iloisesti kaikki mitä ehdotin, osa taas teki ihan omiaan. Kaikilla taisi kuitenkin olla mukavaa. Ensi lauantaina on viimeinen kerta, kuvataan boxit ja pidetään pienet pikkujoulujuhlat.

Pimeät aamut ja illat saavat päivän tuntumaan pitkältä. Nytkin on sellainen olo, että on jo vaikka kuinka myöhä, vaikka kello on vasta viisi. Ulkona on säkkipimeää ja tuulista. Lähden tästä nyt joulusiivousta aloittamaan. Aion nimittäin pestä saunan, viimeisen kerran tänä vuonna. Oikeastaan se pitäisi pestä juur jouluksi, että joulusaunanautinto olisi paras mahdollinen, mutta hyvä siitä nytkin tulee.

torstai 26. marraskuuta 2009

kurvit suoriksi

Tänään on taas pienoismalliprojekti liikahtanut eteenpäin. Teimme jälleen kerran materiaalikokeiluja mutta myös valmista: tasoitimme pohjan muotoiluja Oivalla. Pienen suttaamisen jälkeen homma sujui ja tulos oli lorvikamarin ovea sulkiessa oivallinen.

Tilanne voi tietysti muuttua kun tasoite kuivuu ja pahvialusta asettuu muotoonsa. Mutta aina voi kuitenkin tehdä jotain, ihan hukkaan työ ei mene.

Jälleen kerran pohdimme mittakaavan muutosta. Ehkä kuitenkin tekisimme puolet pienemmän, 1:200? Se olisi mukavamman kokoinen käsitellä ja kaikkea. Lopulta kuitenkin päätimme pysyä aloittamassamme koossa. On hyvä, jos pienoismallin ympärille mahtuu riittävästi ihmisiä, kun suurin tarve sille on silloin, kun museossa on iso opastettava ryhmä. Ihan pienen levyn ympärille mahtuu vain muutama ihminen, loput saisivat katsella toisten olkien yli.

Jaoimme myös nettikaupasta tilatut nauhat ja silmäilimme vähän nukkistarvikkeita. Nyt on sellainen olo että pitää ehdottomasti tehdä jotain boxin suhteen. Mulla on siinä jokin ajatusvirhe, en ole mitannut huolellisesti enkä saakaan siihen mahtumaan kaikkea mitä ajattelin. Hyvä siitä tulee silti, erilainen vain kuin olin ajatellut.

Sain sievän kynttelikön pikkujoululahjaksi, se on nyt Neitien förmaakin pöydällä. Otan kuvan kunhan valoa joskus on riittävästi. Nukkis on huushollin pimeimmässä kohdassa, joten kuvaaminen ei ole ihan helppoa.

Yölläkin vaivasi nukkekotimurhe. Sain nimittäin kesken unien sellaisen vakaumuksen, että Neitien on saatava kunnollisen kokoinen talo, ja nykyisestä tehdään koti ihan tavalliselle pienperheelle tai modernille, hyvätuloiselle pariskunnalle. Nykyisinhän on tapana rakentaa talo, jossa on iso olohuone ja paljon pieniä koppeja nukkumiseen, ruoanlaittoon ja sen sellaiseen. Juuri kuten Neitien talo.

Mihin helkkariin sellaisen ison kartanon sitten sijoitan? Sinne vissiin, kun tänne ei mahdu. Sellainen kaappi kuin Varmalla olisi hieno. Sellaiselle juuri ja juuri saisin raivattua tilaa. Ehkä.
Tai jos löytyisi sellainen kaunis, hyvänmallinen talo, joka mahtuisi saliin palmun alle, niin ehkä sellainen edes...

Pienet projektitkin tuottavat vielä tuskaa. Johonkin nekin on sijoitettava, roomboxit ja muut pienet interiöörit. Lorvikamariin voisi laittaa hyllyn ylös seinän rajaan? Tai miksei yhtä hyvin tupaan ja saliin esim. oven yläpuolelle?
Kaikki valmistuu mielessä paljon nopeammin kuin todellisuudessa. Tänään puhuimme kahvilla siitä, miten paljon enemmän nyt vanhempana elää juuri tässä ajassa, eikä enää odottaen tulevaa. Tämä nukkekotielämä taitaa olla siinä asiassa poikkeus. En millään saa aikaan niin paljon valmista kuin mieli tekisi. Vaatii kuitenkin jonkinlaisen rupeaman että ehtii keskittyä, etsiä kaikki tarvittavat kamat ja useimmiten, kun ei ole valmista ohjetta, aikaa menee silkkaan pähkäilyyn melkoisesti.

Jospa huomenna olisi jotain kuvattavaa, niin laitan sitten tännekin näytille.

tiistai 24. marraskuuta 2009

täyskäännös

Nyt en sitten olekaan enää saikkella. Ainakaan toistaiseksi. Olen vaihteeksi etätyöntekijä. Etätoimihenkilö. Etäassistentti. Tuntuu enimmäkseen lähieläkeläiseltä.

Mutta siis sairasloma keskeytettiin, se tuntui turhalta kun kuitenkin teen 90% työstä kotona. Nyt riippuu työnanajan suhtautumisesta, jatketaanko sairaslomaa vai muutetaanko työnkuvaa. Huomenna käyn neuvottelemassa asiasta samalla kun käyn hammaslääkärillä.

En kyllä jaksaisi, kun tämä päivä oli melko raskas. Sairaalassa oltiin yli tunti myöhässä, vaan enpäs saanut parkkisakkoja sen vuoksi.

Magneettikuvaus ei ole ihan kamalaa, jos siihen putkeen ei tarvi työntää päätään. Jossakin vaiheessa vaivuin melkein uneen, kun kuulokkeista tuli jotain lullulauluja ja väsytti niin. Toki jytinää ja pauketta riitti, mutta kuten sanottu, se ei tuolla takamuksen kohdalla ole niin rasittavaa.

Kävin samalla reissulla katsomassa Taavia. Vein kastemekon ja ihastelin pikku-ukkoa hetken aikaa. Hän ei nyt ollenkaan jaksanut herätä tervehtimään fammuaan, vaan katseli unia mieluummin. On vieläkin kuulemma yökyöpeli eikä juuri nuku iltayhdeksän ja aamu kolmen välillä.

Nykyisin pikkuvauvoilta voidaan verikokeen perusteella kartoittaa mahdollisuus sairastua erilaisiin sairauksiin, kuten 1-tyypin diabetes. Sitä rasitetta Taavilla kuulemma ei ole, muut vastaukset tulevat myöhemmin.

Ex-miehen uusi rouva on ollut huolissaan, voiko hän osallistua ristiäisiin. Vaivautuuko joku, aiheuttaako hankaluuksia? En minä vaan tiedä. Yhtään en tiedä, miltä tuntuu nähdä entinen miehensä uuden naisen kanssa. Ei ole kokemusta. Mutta ymmärtääkseni tulen senkin pian tietämään ja kokemaan.

Täällä tuvassa on vähän kylmä, kun olen ollut koko päivän poissa. Varsinkin kun joka paikassa missä kävin oli vaikka kuinka lämmintä. Jossain näin lämpömittarin, joka näytti 23,9 astetta. Ei ihme jos nyt tuntuu 20 astetta kylmältä.

Täksi illaksi olisi ollut kokousmeno, mutten jaksa. Samoin olisi kotimatkalla pitänyt käydä luovuttamassa verta, mutten jaksanut sitäkään. Menen, kunhan saan lääkkeiden määrää vähän vähemmäksi.

Muuten tuollainen ihmisten ilmoilla pistäytyminen on virkistävää. Oli mukava huomata, että maailma on mallillaan, vaikken olekaan sitä vahtinut. Ja ettei mikään ole niin paljon muuttunut, etteikö siihen voisi hypätä mukaan suuremmin harjoittelematta.

Ja koska olen ollut niiiiin reipas, saan avata pienen suklaalevyn ja ahmaista sen samantien. Jos vaan haluan.

lauantai 21. marraskuuta 2009

något helt annat

Aamulla satoi reippaasti. Jalkinekato aiheuttaa lieviä hankaluuksia: on uskomattoman vaivalloista nostaa jalkaansa niin paljon että saa sen tungettua saappaanvarteen. Lisäksi saappaat painavat niin paljon, että kipeytyneen nivelen toipuminen on tyyten lakannut. Huussin tyhjennys ei ole nivelrikkoisen voimailulaji.

Joo, siis nukkiskurssille lähteissä satoi, mutta parituntisen kurssin aikana kirkastui, ja kotia tullessa paistoi jo aurinko.

Sen sijaan, että olisin nauttinut kirkkaasta päivästä ja tehnyt jotain näkyvää jälkeä, keitin kahvit ja avasin nettikaupan. Tilasin kurssilaisille nauhoja ja muita tarvikkeita, ja siinä meni sekä aikaa että rahaa. Kun omatkin varastot tarvitsivat täytettä. Muka.

Kylläpäs näinkin ihan lööppiunen aamulla. Unessani ajelin autollani sinne tänne, ja yhtäkkiä edelläni ajoi iso rekka ja tien reunassa pyöräili pieni poika. Rekka kääntyi oikealle, teki tiukan käännöksen pojan eteen ja vaikka tämä yritti väistää, hän jäi rekan alle. Pysäytin tien toiseen reunaan ja ryntäsin katsomaan voihkien itsekseni Voi ei voi ei voi ei. Poika pyörineen oli rutussa rekan alla, verivana juoksi tiellä eikä kellään ollut aikomusta kaivaa häntä sieltä pois. Yritin soittaa ambulanssin mutta puhelut menivät omituisiin paikkoihin, jonkun kanslerin sihteerille mm. Sillä aikaa kuljettaja oli tehnyt pojalle pahvista kauniin jättikortin, jolla hän yritti peittää ruumiin, joka siinä vaiheessa oli auton vieressä. Minusta näytti että poika oli melkein kunnossa, mutta kuitenkin vähän kuollut. Kortissa oli pojan kuva kultapaperista leikattuna.

Eipähän tarvitse tänään katsoa elokuvia. Enkä aio mennä saunaankaan, lämmitän sen vasta huomenna. Mieli tekisi mennä tänään, muttei kaikkia mielitekoja tarvitse noudattaa.

Lähes kaikkia mielitekoja olen noudattanut tänä syksynä. Sellaisia, jotka ovat mahdollisuuksieni rajoissa. Olen hyödyntänyt pakollista paikallaanoloa ja yrittänyt kääntää sen edukseni. Vaikka valittelen täällä vähän väliä, totuus on myös se, että osaan kyllä nauttia pelkästä istumisestakin. Omalla tavallaan on hyvinkin vapauttavaa vain olla ihan luvan kanssa. Syyllisyyskin hellittää, kun muistuttaa itselleen, ettei tässä nyt ole lupa häärätä ympäriinsä.

Koiraeläimet saivat luita kaluttavakseen ja siitähän oli tulla ilmiriita. Vanha rouva tehopureskelijana silppusi oman poronkylkirivinsä salamana ja kävi sitten vähäkoiran kimpuun ottaakseen siltä herkut pois. Piti oikein isommilla äänenpainoilla mennä väliin, kun neitikoira oli menettää koko saaliinsa. Todennäköisesti näin kävikin sillä aikaa kun olin kirkolla. Nyt on lattialla ikäviä luunsiruja joiden päälle ei ole hyvä astua.

Oli muuten tyhmää laittaa mattoja lattialle. Nyt ne pitäisi ravistella enkä pahus vie oikein kykenisi siihen. Ne keräävät tehokkaasti koirankarvat ja luunsirut, mutta painavat mokomat sen verran, etten saa niitä kurmotettua. Kohta olen pakotettu tilaamaan siivoojan.

Paitsi että vähäkoira on jyrsinyt tuvan maton niin reikäiseksi, ettei sitä auta ruveta puistelemaan, se hajoaa ihan hapsuiksi siinä hommassa. Onneksi multa ei matot lopu.

perjantai 20. marraskuuta 2009

Sivutuuleen

Olen saanut käännettyä kylkeni pahimmalle myräkälle. Paljon auttaa, kun säilyttää huumorintajunsa eikä suostu suuttumaan.

Luulen että suurimmat kriisit on tältä erää ohitettu. Illalla vierähti pitkä tovi keskustelussa, jossa ruodittiin kuka sanoi mitä ja missä sävyssä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ilmeisesti näitä asioita pitää saada purkaa silloin tällöin. Mitään rakentavaa sellaisesta turinasta ei synny, mutta paineet putoavat vähäksi aikaa.

Yöunet kyllä menivät. Kuuntelin koko yön Takkupään tuhinaa ja yritin olla häiritsemättä vaikka pyörin vähän väliä.

Suuri menetys kohtasi minua eilen, kun totesin uskollisten Birkenstokkien ratkenneen halki pohjastaan. Ihmettelin, miksi sukkani oli vähän väliä märkä, kun en ollut roiskinut vettä koko aamuna. Sitten surukseni totesin mukavat jalkineet menetetyiksi.

Jalkinekato oli laajempi, kuten sitten osoittautui. Pesin nimittäin muun pyykin jatkoksi rakkaat Ainoni, ja kuinka ollakaan, myös niiden pohjat vetelevät viimeisiään. Kymmenen vuoden käytön jälkeen! Edelliset, Saimi-tädiltä perityt, aidot nokialaiset kestivät neljäkymmentä vuotta. Muistan kun täti sai ne joululahjaksi, ja niissä oli isot keltaiset tupsut, jotka koira söi vissiin jo aattona. Loput tossuista palvelivat suhteellisen kokonaisina ensin Saimi-tätiä ja sitten minua, kunnes niissä oli niin suuret reiät, etteivät pysyneet enää jalassa. Eikä niiden jalassapitämisestä myöskään ollut suurempaa hyötyä.

Nämä nykyiset, lahoamassa olevat Ainot siirtyvät lorvikamarikäyttöön, kunhan joulupukki tuo minulle uudet. Joulupukit ovat luotettavia. Ne tuovat aina käytännöllisiä paketteja, joista paljastuu suuria yllätyksiä kuten filttitossut.

Tänään on toimeentarttumaton päivä. Olen ollut hereillä ja pukineissa lähes ennen sian pieremää (onko tälle jokin täsmällinen aika?) mutten ole tehnyt muuta kuin vähän työ-töitä. Maksanut joitakin laskuja ja tiiraillut ikkunasta sadepäivän ankeutta.

Peuralauma paarusti melko tympiintyneen oloisena tien yli metsään. Ei mahda olla erityisen riemukasta olla metsänelävä juuri tänään. Jos nyt sitten panevat painoa sellaiselle vakioilmiölle kuin sää. Saatoin saada virheellisen vaikutelman.

Multa on leipä loppu tykkänään, ja pohdin tässä lähteäkö kauppaan pelkästään sen vuoksi. Saanko aamulla silmäni auki puuron voimalla, kun en millään viitsisi vaivautua ostoksille. Vai olisinko peräti aloitteellinen ja leipoisin aamuksi pienen käntyn? Mulla on lievästi ikääntyneitä jauhoja kaapissa, tuskin ovat kovin toukkaantuneita vielä.

En kyllä millään viitsisi sotkea käsiäni, ei nyppää yhtään. Mutta ilmankaan ei oikein leipää synny. Kyllä pitää olla kamalaa, ei viittis sitä eikä tätä ja syödä kuitenkin pitäis.

Osaltaan tämä viitsimättömyys johtuu siitä, että eilinen huussintyhjennysoperaatio ei tietenkään tehnyt hyvää luntioomille. Ei kärsi liikkua, eikä oikein istuakaan, mutten ihan periaattesta sentäs päivällä makoile. En muuta kuin kovassa kuumeessa, silloin sänky on ainoa järkevä paikka.

Edelliskeväänä sairastin melkoisen flunssan. Olin monta päivää kuumeessa. Silloin sattui tapaus, josta en vieläkään tiedä, oliko kuumehouretta vai ei.

Makasin näet kovassa kuumeessa reporankana kamarissani, kun kuulen, että koirat kovasti vilkastuivat ja tervehtivät jotakuta. En kuitenkaan jaksanut reagoida asiaan enempää, vaikka kuulin koirien touhun lisäksi etäistä mutinaa. Sitten yhtäkkiä tunsin poskellani henkäisyn ja joku kysyi kovalla äänellä: Nukutteks te? Vaivoin sain raoitettua toista silmääni sen verran, että näin sänkyni vieressä kaksi talon kokoista poliisia. Toinen tuntui puhuvan jotain, mutten millään jaksanut ymmärtää enkä saanut pidettyä silmiänikään auki. Kuulin uudelleen jotain mutinaa ja sitten olen sammunut.
Illalla heräsin kun oli jo ihan pimeää. Nousin juomaan ja silloin näin, että tuvan matot olivat aivan kasassa, joten jotain ylimääräistä aktiviteettia koirilla oli ollut. Poliiseja ei kuitenkaan näkynyt enää missään, eikä ole näkynyt sen koommin. Olisin halunnut tietää, mitä he etsivät...

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

pikatauti

Sairastinkohan eilen flunssan? Ainakin olin viluinen, huonovointinen ja väsynyt. Jäseniä särki muualtakin kuin parista nivelestä enkä olisi jaksanut muuta kuin nukkua. Päätä särki iltaan asti, ei se lakannut kirkonkylällä kuten toivoin.

Toimittelin asioita ja eksyin vauvanvaatekauppaan ostoksille. Tai oikeastaan olisin ostanut itselleni säädyllisemmän takin, mutta kun en löytänyt, tulin ostaneeksi Taaville vähän kampetta. Nyt pitää toimittaa ne nopeasti herralle itselleen, ennenkuin käyvät pieniksi.

Kirjakaupassa oli väkeä allekirjoittamassa kuntalaisaloitetta asuntolan puolesta. Eli siinä asiassa ei ole vielä viimeistä sanaa sanottu.

Kotiin tultua alkoi sitten sairastus. Erinomaisen ikävä "kohta iskee täysillä" -olo kesti ihan iltamyöhäiseen asti. Join kannullisen teetä ja haudoin hartioitani lämmitetyllä kaurapussilla. Lämmitin sen vielä uudestaan nukkumaan mennessä, ja pyörittelin sitä peiton alla kunnes jätin jalkopäähän jääkylmien varpaideni lohduksi.

Onneksi voin lämmittää kaurapussin mikrossa, ettei tarvitse puuhata hiilipannujen tai kuumien kivien kanssa. Flunssaoireet tuskin helpottuisivat varpeiden palamisesta, puhumattakaan jos sänkyvaatteet alkaisivat kyteä.

Aamulla oli olo ihan hyvä. Täytin aamukahvia juodessani Treffi-liitteen ristikon ja sen jälkeen seurustelin jonkin aikaa siskon kanssa. Nyt olen kahden vaiheilla, mennäkö hetkeksi lorvikamariin nukkistelemaan vai istuksiako tuvassa kutomassa. Vai olisinko yltiöpäinen ja yrittäisin vähän siivoilla?

Illalla on kaupungintalolla paikallishistoriaan liittyvä luento, jota aion mennä kuuntelemaan. Ja saunapäivä... elämässä on mukaviakin hetkiä.

Ulkona sataa melko reippaasti, ja minun on pakko tyhjentää huussi. Voin odottaa sateen taukoamista, mutta lykkääminen pidemmälle ei ole hyvä ajatus.

Tavarasta luopuminen viipyilee ajatuksissa jatkuvasti. Se on aina mielen taustalla, tulee esiin monessa yhteydessä ja aiheuttaa epämukava oloa. Voisi ajatella, että siististi paikoillaan olevat esineet eivät voi vaivata, mutta kysymys ei tunnu olevankaan juuri yksittäisistä esineistä, vaan siitä energiasta, jonka ne sitovat.
Tuntuu että jo tietoisuus siitä, että ruokalautasia on kaapeissa kolme tusinaa aiheuttaa jonkinlaista ahdistusta. Ja tämä on vain yksi esimerkki, lisää voisi luetella vaikka kuinka: lakanoita, pyyhkeitä, vanhoja kirjoja ja lehtiä, valokuvia, lisänä kaikenlaista krääsää.

On kaksi vaihtoehtoa ellei halua jatkaa ahdistuneena: hankkiutua eroon ylimääräisestä tai ottaa käyttöön kaikki. Kutsua niin paljon vieraita syömään, että kaikki lautaset tarvitaan, niin paljon saunojia että kaikille pyyhkeille on käyttöä.

Kumpi on helpommin toteutettavissa? Kumpi on minulle luontaisempaa?

Kun mietin taaksepäin, minun oli helppo luopua puutarhalehden vuosikerroista, joita säilytin kauan. En ole kertaakaan kaivannut niitä. Oikeastaan koskaan en kaipaa asioita joista olen luopunut, ei ainakaan tule mieleen. Ehkä kaipaan joskus sitä aikaa, jonka jonkin esineen näkeminen tuo mieleen, ja siitä syystä säilytän sitä. Mutta jos nakkaan kapineen menemään, en haikaile sen perään.

Minusta on kyllä hauskaa, kun käy vieraita. Talossa on erilainen tunnelma vielä kauan iloisen illan jälkeenkin, aivan kuin se imisi itseensä viihtyisyyttä.
En vain osaa luoda sellaista tunnelmaa, johon ihmiset tuntisivat vetoa. Olen liian laiska näkemään kovasti vaivaa ja se ehkä välittyy kävijöillekin.

Parhaaseen siivousvireeseen pääsee kyllä silloin, kun on odotettavissa vieraita. Oikeastaan pitäisi pitää kutsut aina pahimman sekasorron vallitessa, silloin raivaus käy kuin tanssi. Mutta olen huomannut, että nyt kun joudun sopeutumaan omaan rajallisuuteeni, olen antanut periksi enkä yritä edes puolustella sotkuista huusholliani.

Eli tavarasta luopuminen on minulle sopivampi ratkaisu. Se ei estä minua kutsumasta vieraita, kunhan en hävitä aivan kaikkia kahvikuppeja.

Suurin syy tähän jatkuvaan ahdistukseen on tietysti se, ettei talossani ole kunnollisia säilytystiloja. Esivanhemmillani ei ollut kovin paljon irtainta omaisuutta, eikä kerrassaan mitään turhaa. Perunkirjoitusten perusteella heiltä jäi välttämättömimmät työ- ja tarvekalut, vähän vaatteita ja jokunen "gaffeli ja talrikki", viimemainitut puisia. Koska säilytyskalusteita ei ole tullut lisää kirjakaappeja ja yhtä vaatekaappia enempää, on selvää miksi järjestystä on vaikea pitää.

Palaan tähän huoleen varmasti vielä monta kertaa. Nyt kuitenkin on sade lakannut ja tehtävät kutsuvat.

tiistai 17. marraskuuta 2009

tuulista

Juuri kun kirjoitin, etten halua osallistua mihinkään kiistelyyn, minut nykäistiin mukaan kahteenkin kiistaan. Vaikka miten pyristelisin, joudun ottamaan kantaa kumpaankin.

Kauhea myrsky pienellä paikkakunnalla on noussut asuntolan purkamisesta, ja puolin ja toisin lyödään kaikella mikä käteen sattuu, noin kuvaannollisesti. Siinä huidotaan lasten terveydellä ja maiseman pilaamisella, ja kumpikin puoli on oikeassa eikä anna periksi piirun vertaa. Käyttöön on otettu myös vähemmän mukavia aseita, painostusta ja mustamaalaamista.

Nyt vielä toinen asia, joka on hiertänyt kuin kivi kengässä monta vuotta, repesi konfliktiksi tänä aamuna. Ei kun riennä erotuomariksi ja irroita osapuolet toistensa tukasta.

Onko nyt menossa jokin erityinen irtiottojen kausi? Kun tuntuu että asiat käsitellään pauhulla ja räiskeellä ajattelematta, että pitäisi elellä yhdessä vielä vuosia. Huoh. Joku astrologi osaisi varmaan sanoa, mikä taivaankappale on nyrjähtänyt sijoiltaan ja aiheuttaa kosmista kiivastumista maan matosissa.

Onneksi olen sentään saanut positiivisiakin kokemuksia. Olin sunnuntaina pääkaupungissa ihastelemassa Picasson näyttelyä. Huonojalkaisena kulutin Ateneumissa yli neljä tuntia, mutta se oli joka minuutin arvoista. Matkaseurani aloittivat julkkisbongauskisan aitoon maalaistyyliin heti kadulla, mutta vein lopulta voiton koko sakista: presidentti puolisoineen käveli vastaani kolmannessa kerroksessa. Muut kisaajat vaikuttivat vihertäviltä...

Päiväni Helsingissä olisi kruunannut, jos keskimmäiseni olisi syönyt lounasta kanssani. Hän oli kuitenkin joutunut flunssan kouriin, eikä kyennyt seurustelemaan. Vähän olin huolissani, vaikka hän ei juuri riskiryhmään kuulukaan, iso ja voimakas mies. Mutta äidit nyt huolestuvat kuitenkin.

Kunhan nyt saan nämä päivän taistelut laantumaan, pääsen nauttimaan oikeasta marraskuun päivästä. Ulkona on kosteaa ja hämärää, sisällä lämmintä ja pöydällä palaa kynttilä. Posti voi tuoda jotain mukavaa ja äänikirjasta on vielä muutama levy kuuntelematta. Parempaan suuntaan mennään.

perjantai 13. marraskuuta 2009

syömis- ja muita häiriöitä

Istuminen kuluttaa energiaa melko vähän. Siksi se kerääntyy ympärilleni, luulen. Vatsani on toista mieltä. Mitä vähemmän liikun, sitä enemmän se vaatii huomiota.

Tiedän, ettei vika ole vatsan, vaan nupissa humisee. Kun kyllästyn, murhetun tai säälin itseäni, siihen tarvitaan lohturuokaa. Semmoiseksi luokitellaan kaikki paitsi silakkalaatikko.

Osaan toki olla ostamatta mitään kovin ympärillekerääntyvää, ja säännöllinen ruokailu hillitsee vähän. Jos siirryn saliin tai lorvikamariin, ei ongelmaa oikeastaan olekaan. Mutta nythän en juuri siirtyile. Työpiste, keinutuoli ja telkkari ovat kaikki kolmen metrin säteellä jääkaapista.

Suunnittelen aikalukolla varustetun ruokasäiliön hankkimista...

Valmistautuminen ensi syksyn kirjamessuihin on alkanut. Ensimmäisessä kokouksessa kuultiin määräpäiviä eri vaiheille, mietittiin teemaa ja tilantarvetta. Osalle on vähän epäselvää, kuka on vetovastuussa, mutta eiköhän se selviä pikapuoliin. Monta mahdollisuutta saada kärhämiä aikaan, varsinkin kun siemenet on jo kylvetty.

Olen tullut hyvin herkäksi erimielisyyksien suhteen. En kertakaikkiaan halua joutua kahnauksiin missään asiassa. Rasitun jo ajatuksesta, että joudun selittämään tai peräti puolustelemaan tekemisiäni tai mielipiteitäni. Mulla on oikeus omaan kantaani, omiin ratkaisuihini, ja toisilla on aivan samat oikeudet. Mutta omasta mielipiteesta kiinni pitäminen ärsyttää joitakin. Harkitsen seuraavan tekniikan käyttöönottoa: kävelen pois tilanteista joissa joudun hyökkäyksen kohteeksi, vaikka kuinka hienovaraisen.

Jos ihmiset miettisivät, miksi eriävä mielipide tai toinen ihminen ärsyttää, he huomaisivat, että pohjimmiltaan kyse on kahdesta asiasta. Toinen ihminen käy hermoon, kun hän ei näytä/kuulosta/käyttäydy kuten haluaisimme. Joudumme sopeutumaan ja sekös pistää vihaksi. Ja entäs, jos meitä yritetään määräillä olemaan niin tai näin, sekin kiukuttaa. No. Jos ihmiset olisivat rauhassa sellaisia kuin haluavat JA antaisivat kaverille samat oikeudet, kaikki olisi hyvin. Niin yksinkertaista. Niin vaikeaa.

Itse tietysti käytän metodia menestyksekkäästi. Ärsyynnyn edelleen kanssaihmisiin, välillä aikas tulisestikin, mutta mietin myös syitä siihen. Miks just toi punaisen pystytukan omaava kovaääninen hauskaksi itseään luuleva jokapaikanhöylä ottaa päähän 8 barin paineella?
Ei kai vaan siksi, että a) se muistuttaa kaukaisesti itseäni, siis niitä vähemmän arvostamiani puolia itsessäni ja b) se ei osaa olla siten, että mulla olisi koko ajan mukava olla? Joudun aina vain muistuttamaan itselleni, että saman tyypin muka-hauskat kommentit ovat ihan sen omia ja sallittuja just siks, eikä mun tarvitsekaan tykätä niistä. Mulla on ihan omat puujalkavitsit ja neronleimaukset ja näkökulmat, joita tarjoilen kaikille, tykätään tai ei.

Olen alkanut puhua itsekseni...

Sen lisäksi (kun nyt olen taas tunnustuksellisella tuulella) puhelen paitsi koirilleni myös autolleni. Viimeksi kirjaston parkkipaikalla. Toistaiseksi se ei ole vastannut, enkä ole havainnut kenenkään kiinnittäneen huomiota siihen. Siis kumpaankaan, mun juttuihini autolle tai siihen, ettei se vastaa.

Käytin aamulla vähäkoiran rokotuksella. Yllätyksekseni se käyttäytyi hienosti koko reissun ajan. Ei puklannut autoon, ei hyppinyt penkille, kulki taluttimessa nätisti eikä inahtanutkaan pistettäessä. Siitä oli vissiin hienoa päästä kylille, olla isoa koiraa ja nähdä mukava täti, viis siitä jos se vähän nipistikin niskasta.
Rokotuksen piti väsyttää epeliä, mutta kikankakat: se riekkuu lelujensa kanssa ihan entiseen malliin. Hyvä niin.

torstai 12. marraskuuta 2009

hiljaiseloa ja marinaa

Alan hiljalleen sopeutua siihen, että istuksin päivästä toiseen. Vaikka joinakin päivinä istumiset jää vähiin, kun on jos jonkinlaista kokousta. Tai silloinkin istun, mutta eri paikoissa ja paikan vaihtaminen on välillä tuskallista ja aikaa vievää.

Taavin töppöset tulivat siis valmiiksi ja toimitetuksi herralle itselleen. Pikkumies oli sievä (nyt vielä voi niin sanoa) ja seurustelimme pitkän tovin.

Pienoismalliprojekti on liikahtanut taas mukavasti eteenpäin, viimeksi tänään mittailimme ja piirtelimme pohjalle tarvittavia paikkoja jo käyriä. Keskittymiskyky on kovilla, ja heti kun verensokeri laskee, ei koko hommasta tule mitään. Mutta kun rutiinia alkaa tulla, homma varmasti helpottuu.

Takkupää kävi ilahduttamassa illalla. Oli kiva tulla kotiin kokouksesta, kun sauna oli lämmin ja sen jälkeen sai lämmintä ruokaa suoraan uunista.

Tänään on liikkumisen kannalta huonoin päivä aikoihin. Taidan lopun päivää istua kutimen tai nukenteon kanssa. Mulla on tuossa kolmen nuken jäsenet valmiina, ja niitä voisi tehdä vielä muutamat lisää. Kyllä ne ajan kanssa hakevat paikkansa, vaikkei juuri nyt ole tarvetta yhdellekään nukelle. Paitsi Takkupään mielestä vissiin yksi mies tarvitaan neitien taloon...

Olen tässä kotona ollessani ruvennut ruokailemaan kunnolla. Tai siis säännöllisesti joka päivä. Siinä on vähän ajankulua, kun laittaa itselleen ruokaa ja sitten tiskaa. Ruokakaupassa on pakko käydä, mutta onneksi riittää pari kertaa viikossa.

Ruokakauppojen hyllyissä on ihmettelemistä. Huomasin esimerkiksi, että pakastealtaassa oli ranskalaisia perunoita seitsemää eri sorttia, saman verran tikkuperunoita, lohkoperunoita ja lisäksi useampaa eri sorttia perunasosetta. Siis pussien sisältö ei juuri poikennut toisistaan, vain pakkauskoko vaihteli ja valmistaja tietty. Kun osa asiakkaista käyttää multaperunoita, täytyy jonkun syödä todella runsaasti ranskalaisia. Älytöntä.
Metritolkulla pakastettua perunaa. Ihan jalat väsyy kun yrittää päästä niiden ohi sille puolentoista metrin pätkälle vihanneksia.

Monessa muussa tuotteessa on sama juttu. Limppua viidestä leipomosta, vattuhilloa neljältä eri tehtaalta. Nämä on jotenkin ymmärrettävissä, kun limpputaikinan voi tehdä useammallakin tavalla ja hillonkin maku voi vaihdella sokerin ja vadelmien määristä riippuen. Mutta perunaa. Huoh.

Mikä vika meihin on tullut? Vaikutammeko hienommilta tai tärkeämmiltä, kun emme millään voi syödä muuta kuin juuri sen yhden ainoan valmistajan pilkkomaa ja pussittamaa perunansuikaletta? Onko meillä pätemisen paikat hukassa, kun korvikkeeksi käy pakastettu juurimukula?
Muinainen vanhaemäntä oli ronkeli perunoistaan, ei syönyt kuin siinä tietyssä pellossa kasvanutta Tammiston aikaista, mutta hän olikin asiantuntija: oli vuosikymmeniä itse kasvattanut perunoitaan. Ei olisi syönyt pakastettuja, jos kukaan olisi kehdannut tarjotakaan.

Tämä tuli mieleeni kun näin, että kirkonkylän toinen ruokamarketti aikoo laajentua lähes kaksinkertaiseksi. Tuleeko sinne kenties laajempi valikoima elintarvikkeita, kengurunlihaa ja viiriäisiä ym. tarpeellista? Ehei, pelkäänpä että sinne raahataan lisää pakastealtaita ja -kaappeja uusille pakasteperunavariaatioille.

Kun se olisikin niin, että hyllymetrien lisääntyminen toisi pienten lähituottajien valmisteita myyntiin, eivät hehtaarimyymälät olisi niin vastenmielisiä. Mutta kun tietää jo etukäteen, että siellä on kuusi metriä juustoja, kahdeksan metriä leikkeleitä, kaksitoista metriä maitotuotteita ja parikymmentä metriä olutta ja muita juomia, niin on väsynyt jo ennen kuin pääsee ovesta sisään.

Tänään oli taas se aamu, jolloin tuli kaksi lehteä. Mikä määrä mainoksia niissä oli! Kokonaisia monen sivun mainoslehtiä lehden välissä. Huonekaluja, elektroniikkaa, päivittäistavaroita. Emme vissiin osaa enää ostaa banaaneja tai eteisen mattoa, ellei sitä mainosteta koko sivun ilmoituksella lehdessä. Lisäksi kahdenkymmenenkolmen sentin halvennus kilohinnassa saa banaaninhimomme yltymään siihen pisteeseen, että ryntäämme hamstraamaan tätä välttämättömyystarviketta pitkienkin matkojen takaa. Vai?

Mulla olisi vähän roinaa, joka pitäisi toimittaa kaatikselle. En uskalla lähteä itse viemään, pitää hankkia joku turtahermoinen kuljettaja. Pelkään nimittäin, etten ikinä enää voi nukkua, jos näen ne tavaramäärät, joita siellä on pakko olla, päätellen siitä krääsämäärästä, mikä joka vuosi kannetaan ulos tehtaista ja liikkeistä. Menkää askarteluliikeketjun paikallispuotiin, ellette usko. Kaikki se turha roina kannetaan koteihin pyörimään nurkissa kunnes kerätään muovikassiin ja lykätään roskikseen, pois silmistä ja mielestä. Pelkät markettien joulukoristekuutiot saavat hermoni järkkymään. Mulla on käytössä joulukoristeita vuodelta 1967. Ja pari vanhempaakin.

Odotan vain, koska huonekaluliikkeet lähtevät mukaan tähän "ota 3, maksa 2"-idiotismiin. Tai en juuri odota, vaan paremminkin näen painajaisia siitä.

No niin, riehaannuin taas. Tämänviikkoinen saarna lienee pidetty.

torstai 5. marraskuuta 2009

odottamaton ongelma

Epämiellyttävä yllätys, kun puhelimeni lopulta sanoutui irti palveluksesta ja hankin uuden: sim-kortilla ei ollutkaan kuin osa numeroista, ja menetin numeroiden lisäksi muutaman ystävän osoitteen sekä tärkeimpänä kaikista Taavin kuvan.

Hyvä esimerkki taas, miten sitä tuudittautuu luottamaan tekniikkaan, joka sitten kuitenkin jättää pulaan. Vanha kunnon osoitekirja tulee luotavaksi, ja siihen on vissiin syytä lisätä puhelinnumerotkin. Varmuuskopioita tarvitaan.

Uudella puhelimella voi soittaakin! Kokeilin nyt aamulla ja hyvin pelitti. Eilinen ilta meni sen salaisuuksiin tutustuessa, ja saunan lauteilla pukkasi mieleen, että vaikka se tekee monenlaista odottamatonta, en ollut lainkaan varma voiko sillä soittaa toiselle ihmiselle. Se nimittäin soittaa radiota ja tallennettua musiikkia, ottaa kuvia ja videoita, lähettää ja ottaa vastaan sähköposteja ja mitä vielä... kertoo senkin että olen eksyksissä (tää on pitkä juttu, kerron joskus).

Taskulamppu voi olla hyvinkin tarpeen mökin eukon puhelimessa. Partakonetta en ole vielä siitä löytänyt, se voisi olla hyvä Takkupäälle...

Torstaisin aamutoimet venyvät, kun posti tuo kaksi, joskus kolmekin aamulehteä. Niiden parissa menee pitkä tovi.
Lukiessani tänään lehtiä alkoi yhtäkkiä ärsyttää otsikointi: Jalankulkija jäi auton alle... Miten niin jäi? Aivan kuin tallustaja olisi kiusallaan tai muun telemisen puutteessa päättänyt hankkiutua liikkuvan ajoneuvon ruhjomaksi. Onko jutun kirjoittaja tutkinut, ettei kysymyksessä ollutkin tapaus Autoilija ajoi jalankulkijan päälle?
Samoin oli toisessa jutussa yritetty liikaa. Pienellä kirjoitetussa yläotsikossa (tällä lienee jokin nimi?) oli asia: "Vaatimus murhan yrityksestä tärkeä ennakkotapaus". Sen jälkeen käsittämätön pääotsake: "Korkein oikeus tutkii poliisia kohti pysäytysratsiassa kaahanneen jutun". ???

Tulee mieleen että sanomalehdet ovat itse syypäitä lukijakatoon. Kuka jaksaa aamukuudelta keskittyä jutun kaahaamiseen poliisiratsiassa?

No, näihin pitää suhtautua kuin elämään yleensä: Mielenkiintoista. Voin hyvin kuvitella ettei uutisten kokoonhaalijalla ole aina aikaa eikä silmää järkevien otsikoiden miettimiseen. Silti kaipaan selkeää, yksinkertaista otsikointia, mielellään oikein kirjoitettuna.

Koskapa lehdenlukua on tänään riittänyt, riittää myös havaintoja. Onko mielikuvani väärä, vai onko viime aikoina veden keittäminen lisääntynyt? Taas oli lehdessä juttu, että "Talousvettä ei enää tarvitse keittää Itä-Porissa". Mielestäni näitä juttuja on ollut useita kesän ja syksyn aikana.

Onko niin, että taannoinen Nokian jupakka aiheutti uutisointiherkistymistä, vai onko veden likaantuminen yleistynyt? Olemme tässä asiassa eläneet kuin pellossa, käyttäneet (edelleen käytämme) juomakelpoista vettä turhuuteen, likaamme edelleen vaikkemme aina jää kiinni ja taivastelemme turhaan kiinalaisia jotka pilaavat vesiään. Aloitetaan maailmanparannus tässäkin asiassa itsestämme.

Puhdas juomavesi on niin tärkeä asia, ettei sitä ylitä juuri mikään. Olen itse aivan mahdoton, en voi juoda vettä joka on värjäytynyt tai maístuu jollekin. Keitän kyllä sellaisesta vedestä teetä tai kahvia ja juon sitä, mutta kun juon pelkkää vettä, sen pitää olla hyvää.

Olemmeko nyt samassa tilanteessa kuin suurin osa maailman ihmisistä: juomavesi on aina keitettävä, suoraan hanasta ei voi juoda ja turvallisin vesi on pullovesi?

Jos Taavi kasvaa sellaiseen käytäntöön, hän ei sitä osaa surra, mutta fammunsa suree hänenkin puolestaan. Puhtaan veden juominen janoonsa suoraan lähteestä on nautinto. Sen soisi kaikille, myös tulevaisuuden eläjille.

Marmatuksen vastapainoksi lehdissä oli toki positiivistakin luettavaa: Lasse Pöysti tekee töitä 80-vuotiaana eikä tiedä vielä mitä tekee, kun jää eläkkeelle.
Ollapa yhtä onnekas kuin Pöysti. Hän on valinnut/löytänyt työn, jota jaksaa ja haluaa tehdä niin kauan kuin on kysyntää. Lisäksi työ on sellaista, jota muutkin arvostavat.

Oman työni arvostuksen kohottamiseksi siirryn nyt työmaan puolelle. Toivottavasti en kompastu työmatkalla kuorsaavaan koiraan.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

kunnallista säätämistä

Meillä on Seurantalon naapurissa koulu. Ja sen vieressä Homekoulu. No, mukulathan sairastuu semmoisessa koulussa, joten nyt tarvitaan uusi rakennus.

Toisella puolella koulua, aivan seurantalon rajalla, on vanha opettajien asuntola, joka myös Impilinnana tunnetaan. Tyylikäs 50-luvulla rakennettu tukeva talo, jota ei ole remontoimalla pilattu, muttei myöskään pidetty priimakunnossa.

Homekoulua korjattiin muutama vuosi sitten, mutta osoittautui, että 70-luvulla on osattu tehdä niin eteviä homepesäkkeitä, ettei niin tämän vuosituhannen korjausyritykset pysty. Purkuun vaan.

Yhtäkkiä kesällä kaupunki tuli siihen tulokseen, että nyt on pantava hösseliksi, ja pani myös. Tilattiin kolme suunnitelmaa, ja niistä valittiin yksi, jota alettiin panna täytäntöön kenellekään puhumatta ja ketään kuulematta. Suunnitelman mukaan Impilinna puretaan, tie Seurantalolle muutetaaan mahdottomaksi vinkkeliksi ja koulun biologiantunneilla käyttämä kasvihuone hävitetään. Uudisrakennus tulee näkyvälle paikalle keskelle ehjää kokonaisuutta.

Maakuntamuseo oli siinä uskossa, että rakennus on suojeltu. Siinä on ollut suojelumerkintä kaavaa suunnitellessa, mutta hyväksymisvaiheessa merkintä on poistettu.

Koska näin suurta hanketta ei voi loputtomiin pitää piilossa, suunnitelma tuli julkiseksi pari viikkoa sitten. Osa kaupunkilaisista esitti heti vastalauseensa, ja he ovat saaneet tukea usealta taholta. Näyttää siltä, että asia käynnistää ison periaatteellisen keskustelun kaupungin kaavoitustavasta ja suhtautumisesta kaupunkilaisiin yleensä.

Tuuletusta tarvitaankin. Toisaalta kaupungin virkamiesten on hyvä ottaa huomioon, että kaupunki on sen asukkaita varten, eikä kaupunkilaiset ole yhtään sen tyhmempiä kuin he itsekään. Toisaalta kaupunkilaisten on hyvä huomata, että kaavoitus- ym. asioita pitää seurata tarkasti kun ne ovat vireillä, ja puuttua ajoissa suunnitelmiin, jotka ovat omituisia tai joista on tulossa susi. Varsinkin tässä tapauksessa, kun maakuntamuseokaan ei ole muutosta havainnut, olisi ollut tarpeen joku tarkkasilmäinen kuntalainen.

Itse olen eniten huolissani seurantalon kulkuyhteydestä. Jos mäelle nousevan tien alapää kääntyy suoraan sivulle, ei pelastus- ja huoltoajo enää ole mahdollista.
Olemme tehneet tuntikausia töitä rakennuksella, anoneet ja saaneet avustuksia talon kunnostamiseksi käyttöön ja nyt kunta aikoo tehdä tyhjäksi koko hankkeen.

Sen lisäksi haluaisin ehdottomasti Impilinnan säilyvän naapurinamme. Olisin itsekin halukas ostamaan asunnon sieltä, varmasti moni muukin.

Kaiken kaikkiaan en voi ymmärtää tämän Turun taudin leviämistä kuntaamme. Miksi joillekin ihmisille ainoa merkki nykyajasta on se, että entinen hävitetään? Näyttää vielä siltä, että näillä samaisilla ihmisillä on erehtymätön kyky löytää kohteeksi aina ne kaikkein kauneimmat rakennukset ja alueet. Vaikka niinhän sanotaan, että yhden kaunis ei ole kaikkien kaunis.

Vaatii todellista sitkeyttä ja halua vaikuttaa asioihin että jaksaa vastustaa tätä hanketta ensimmäisen purkupäivän aamuun asti. Onneksi näitäkin ihmisiä meiltä löytyy. He saavat täyden tukeni ja kaiken kunnioitukseni. Viimeisenä keinona on vissiin kahlehtia itsensä Impilinnan rapunkaiteisiin.... Sielläpä sitten tavataan.

maanantai 2. marraskuuta 2009

työmatka

Nousin tänään vähän viiden jälkeen. Heräsin jo neljältä, mutta toivoin unen vielä jatkuvan. Lopulta luovutin.


Lehdenjakaja tuli vasta kun kahvi oli jo keitetty. Tuvassa on aamuvarhaisella aivan oma tunnelmansa. Sytytän aina kynttilän aamukahville, ja tänään laitoin hellaankin tulen heti noustuani.

Aamutoimista suoriuduttuani aloin värkätä tällaisia:
Kuva on otettu kun päivänvaloa alkoi olla, joskus kahdeksan aikaan. Miniläppäri ei ole paras kuvausalusta, mutten ruvennut tekemään suurempia järjestelyjä. Maljakko on Reutterin.
Kehittelin näiden kuvaamisen jälkeen vielä toisenmallisiakin kukkia ja lehtiä, mutten saanut niistä tämmöisiäkään kuvia. Kukat on väännetty ohuesta metallilangasta ja "emalointi" on tehty jämäkynsilakoilla. Jostain kirpparilta pitäisi löytää vähän sinistä lakkaa, niin saisi vielä sinisiä kukkia.

Olen tehnyt tänään myös töitä. Työmatka kulkee ympäri pöydän. Tällä puolella, nenä kohti tietä, teen nukkisteluja, syön ja luen. Kierrettyäni pöydän ympäri olen töissä, nenu kohti puutarhaa. "Töissä"-puolella odottaa myös ompelukone, sillä aion veivata kokoon muutaman päässäni muhineen teelmyksen.

Lorvikamariin en voi mennä, koska en jaksa siirtää töitä sinne mukanani. Kirkonkylään pitäisi yrittää, mutta en kykene tänään.

Vähäkoira on koulutusmatkalla ja me olemme Lillin kanssa kahden. Nautimme nyt hiljaiselosta, sillä kohta touhottaja tuodaan kotiin ja sitten taas tapahtuu. Ei silti, että täällä olisi liian vilkasta.

Vielä lopuksi äsken napattu kuva pelakuustani, joka haluaa kukkia marraskuussa vaikka sitten yksi teriö kerrallaan.