torstai 27. elokuuta 2009

sisäelämää

Onkohan tupani turvonnut tiiviiksi, kun eilinen sade ei ainakaan havaittavasti valunut sisälle? Olin tosi helpottunut, kun missään ei vesi tippunut lattialle. Saatoin rauhassa nauttia ukonilmasta ja sateen ropinasta.

Kulttuuripolulle tuli yksi opastettava. Kiersimme koko polun, eikä maksusta puhettakaan. Onneksi ei sade juuri silloin yltynyt, eikä tuullut. Ensi kesäksi pitää miettiä tarkemmin maksu- ym. käytäntöjä.

Vaikka oltiin koko kesä vapaalla, aion silti pitää huomenna vapaapäivän ja tehdä Takkupään kanssa aidan valmiiksi. Jos hän siis vapailee myös. Loppupätkän kiinnikkeet ovat vähän siellä sun täällä, joten aika temppu jos saadaan aidasta suora tai edes sinnepäin.

Tarvitsen kohta raivauskohtauksen, sillä lähiympäristöni ei ole milloinkaan ollut sellaisessa kaaoksessa kuin tällä hetkellä. Ei tosin täällä sorvaamossa, vaan kotona. Entuudestaan tiedän, että tarvittava kipinä on vähäpätöinen, mutta ehdottoman välttämätön kunnon kohtauksen käynnistymiseen. Ja mikä nautinto, kun koti on taas entisensä. Mutta siihen asti siis elelen kuin kärsäkäs.

Tiistaina saatu uusi väliaikainen hampaaanpaikka katosi jonnekin samantien. Hammaslääkärin mielestä voin aivan hyvin elellä kolme viikkoa n. hehtolitran kokoinen kolo hampaassani. Mitäpä sitä nyt kaikkien hampaiden tarttis niin priimakunnossa olla. Huoh.

maanantai 24. elokuuta 2009

puukkojunkkari

Olimme siskon kanssa lauantaina viettämässä laatuaikaa keskenämme. Semmoista sisaruspäivää. Aamupäivällä ihmettelimme messutarjontaa, joka olikin varsin ihmeellistä. Kaikkea, tarpeellista ja vähän muuta lisäksi.
Välttämättömiä ostoksia, joiden tarpeellisuus selvisi vasta paikanpäällä, kuten tapettirullia tai puukko. Ostin siis itselleni puukon, ja kyllä oli turvallinen olo loppupäivän!

Ei vaiskaan, mutta puukko on kyllä hyvä ja pitkään harkittu ostos. Kokeilin sitä heti kotiin tultua, ja hyvin puree puuta. Ja on niin terävä, että tuskin ihan heti veistän peukkuuni. Myyjä näytti vielä kädestä pitäen, miten saan sen pysymäänkin sellaisena.

Ostoskiintiön tultua täyteen vietimme pari tuntia taidemuseossa. Kuvan kauniit-näyttely on esillä enää tämän viikon, eli jos se joltakulta on vielä näkemättä, niin kiire tulee.

Kuvia naisista, joukossa muutama miehen kuva kontrastina. Miesten kuvat olivat enimmäkseen taiteilijoiden omakuvia. Ainoastaan yksi naistaiteilijan omakuva oli mukana. Tuli vaikutelma, että naisilla on ollut muutakin maalattavaa kuin itsensä.
Sen lisäksi, että tapa kuvata naista muuttuu aikakaudesta toiseen, eroa on myös miehen ja naisen tavassa kuvata naista. Näyttelyyn oli valittu (tai saatu) mielenkiintoisia maalauksia, joitakin lempparikuvianikin.

Varsin onnistunut päivä siis jälleen. Mulla on mukava sisko.

Eilen istuin oppaana Kauppilassa. Kävijöitä oli runsaasti, ja se johtui kesäteatterinäytöksistä. Museo kiinnosti jonkin verran, suurin osa kuitenkin tuli vain näytelmää varten. Kudoin sukat lähes valmiiksi, vaikka ehdin välillä lukeakin.
Illalla en saanut unta millään, ja aamulla nukutti niin vietävästi. Ja harmitti, olisin vain suosiolla katsonut Wallander-pätkän, kun kuitenkin valvoin pikkutunneille. En vain jaksanut enää nousta nuokkumaan keinutuoliin, kun jotenkin järjenvastaisesti uskoin, että kohta uni tulee. Ei tullut.

Aamusella oli hieno sumuinen ilma. Nämä loppukesän ja syksyn sumuiset aamut ovat kerrassaan ihania. Maisema muuttuu aivan toiseksi, kun siinä leijailee usvanriekaleita ohuempina ja paksumpina. Parasta on, kun ajaessa tulee tunne, että on yksin liikkeellä, kun kummassakaan suunnassa ei näy ketään eikä mitään. Pehmeä sumu vain ympärillä. Pienet taitaa olla ilot...

Huono omatunto vaivaa tekemättömien huusholliaskareiden vuoksi, vaikka syyt ovat perusteltuja ja hyväksyttäviä ja samoja kuin aina. En vain sano niitä tässä, enkä toivottavasti enää missään.
Silti en voi olla harmittelematta. No, yritän kyetä tekemään vähän kerrallaan kaikkein välttämättömimmät asiat. Voi, kun olisi varaa palkata apua!

torstai 20. elokuuta 2009

kohmeista

Illalla talkoista tultuani jäin vielä hetkeksi istumaan telkkarin ääreen. Ulkona lämpötila laski siihen malliin, että arvasin olevan tulossa hallayön.

Sitä en arvannut, että se tulisi sisälle asti. Nukkumaan mennessä nykäisin kaapista vanhan jättipaidan ylleni. Jossain vaiheessa iltayöstä havahduin siihen, että jalkani olivat aivan jäässä polvesta alaspäin, joten kaivelin laatikosta yösukat. Olen joskus saanut sellaiset etevät sairaalasukat yösukiksi, koska jalkani ovat jäässä n. puolet vuodesta.

No, sukat lämmittivät jalkojani, mutta kylmä siirtyi ylöspäin ja seuraavaksi heräsin niska jäykkänä ja hartiat hytisten. Oli jo aamuyö, joten levitin aamutakkini lisäpeitoksi ja jatkoin unia. Ihan kirjaimellisesti: olin raksalla töissä kunnes kello soi ruokatunnille. Koko yön palelemisen seurauksena olo oli surkea ja lihakset jäykät kuin ainakin rakennustyömaalla olleella. Ulos mennessäni vilkaisin lämpömittaria: 2,2 astetta. Puolentoista tunnin kuluttua töihin lähtiessäni se näytti puoli astetta enemmän, ja mietin, oisko pitänyt laittaa auto lämppäriin.

Samoin pukkasi mieleen, että tuskin lähtisin joulukuun pariasteisena aamuna töihin ilman sukkia, hihattomassa paidassa ja vuorittomassa jakussa, kuten tänään. Tosin joulukuussa ilma tuskin lämpiää päivällä parinkymmeneen asteeseen, kuten toivon tänään käyvän.

Eilisistä talkoista tuli oikein hyvä mieli. Väkeä oli paljon ja valmiit tiilipinot kasvoivat. Kattomiehet aloittivat alusrakenteiden tekemisen, ja on toiveita saada järeä vekotin tiilien nostamiseksi katolle. Kaikki hyvin siis mäellä.

Tänä iltana täytyy vähän lämmittää tuvassa ja kaivaa yöksi lämpimämpi peitto. Voisi olla myös hyvä ajatus raivata ilmalämpöpumpun ulkoyksikköön kasvaneet juhannusruusut pois, jotta uskaltaisi käynnistää senkin vimpaimen. Ilmat tästä tuskin enää alkavat lämmetä ilman pumppua.

keskiviikko 19. elokuuta 2009

pelon aiheita

Nyt juuri on kaikki hyvin. Siksi uskallan kirjoittaa pienistä, mieltä vaivaavista peloistani:

Katto vuotaa. On vuotanut jo jonkin aikaa. Ahdistun sadepäivinä, varsinkin jos vesi valuu sisälle asti. Haluaisin nauttia sadepäivistä kuten ennenkin, mutta ajatus sisään valuvasta vedestä jäytää mieltäni ja pilaa koko nautinnon. Lisäksi se pilaa edessä olevan syksyn, kun sadetta vaan lisätään enkä keksi, miten saisin rahoitettua talooni uuden katon. Syksyiset, harmaat sadepäivät ovat mukavia. Paitsi kun katto vuotaa.

Terveys katoaa ja sairaus lisääntyy. Harmittaa kun maallinen tomumajani on niin paljon heikompi kuin sieluni. Varsinkin harmittaa kun se ottaa niin suuren roolin arkielämässäni. Suorastaan kiukuttaa kun huomaan ähkiväni ja voihkivani, vaikka olen päättänyt olla -matta, vaikka kuinka ottaisi kipeää. Pelottaa tulevaisuus raihnaisena muorina, jonka marinaa ei kukaan viitsi kuunnella ja joka ottaa päähän itseäänkin. Jo etukäteen.

Epävarmuus sorvaamossa. Tämä ei ole edes mitään pakkoloman aiheuttamaa jälkioireilua, vaan ihan konkreettinen uhka uudesta vapaa-aikajaksosta.

Siinäpä ne pelonaiheet. Koska suhteeni yläkertaan ovat edelleen kunnossa, suhtaudun melko luottavaisesti siihen, että nämä asiat järjestetään parhaalla mahdollisella tavalla. Paitsi ehkä tuo terveys-kohta.
Jotenkin on alkanut tuntua siltä, että ruumiillinen hyvinvointini on katoamassa tarkoituksella. Siis jokin sisäpiirin jekku, jonka päämääränä on saada minut oppimaan tai hyväksymään jokin juttu, josta mulla ei ainakaan vielä ole mitään hajua. Miksi pitäisi hyväksyä se, etten kykene nostamaan vettä kaivosta kuin puoli ämpäriä kerrallaan? Mitä hyvää seuraa siitä, että joudun turvautumaan toisen apuun arkiaskareissani?
No, pahemminkin voisi kai olla, joten en valita tämän enempää. Kun kuitenkin juuri nyt on kaikki hyvin.

Edelleenkään en siis pelkää kuolemaa, pimeää enkä susia. Pelkästään sitä hankaluutta, jota mainostetaan elämän suolaksi...

tiistai 18. elokuuta 2009

Joo-o

Niinhän se sitten kului, kesä. Lomaillen pakolla ja ilman. Nyt on jo viikko vierähtänyt sorvin äärellä ja siihen alkaa taas tottua.


Vaikeinta on paikallaan istuminen. Vaikka kuinka olisi tehtävää, ei tahdo jaksaa istuksia koko päivää. Kotimatka autossa on jo yhtä kärsimystä.


Kudoin aamulla sukkaa autossa. Takkupää ajoi, joten ihan suurta vaaraa kutomisesta ei aiheutunut. Tosin keväällä lopetin siihen, kun aloin ihan yhtenään ajatella, miten sukankudin ja äkkijarrutus mahtavat suhtautua toisiinsa ja minuun... Mutta siis aamulla kudoin kuitenkin. Ja tulin siihen tulokseen, etten lainkaan pidä nurjista silmukoista. En ole koskaan niistä tykännyt, enkä ala tykätä nytkään. Kudon niitä silti, koska muuten neuleeni olisivat tätäkin tylsempiä, mutta en siis tykkää. Mikä on nyt tullut sanotuksi. Jos pitää perustella, niin maailmassa on muutenkin ihan tarpeeksi asioita nurin, ettei niitä tarvitse enää kutomalla kutoa. Jos niinku ymmärrätte.


Arvatkaas, mitä ostin ekasta tilistä? Juu, puutarhalapion. Tosin en kykene sillä mitään tekemään, joten se on Takkupään käytössä. Hän onkin varsin tehokas puutarhalapioitsija. Aivan tulee hyvä mieli kun vierestä katsoo. Olen jo pääsemässä yli sen tosiasian, ettei itsestäni ole enää lapioimaan kuin korkeintaan täytekakkua suuhun. Siksi puutarhaa ollaan muuttamassa siihen suuntaan, että kaikkinainen lapio- ja kuokkatyöskentely minimoidaan. Kuten myös ruohonleikkuu, joka sekin käy liikaa luntioomille.


Lorvikamarikuulumisia kaikki odottavat kieli pitkällä. Ilmoitan siis, että on otettu käyttöön. Toimii juuri kuten olin suunnitellutkin, eli täydellisesti. Valmista ei vielä ole kuin sen verran, että pystyy jotain askartelemaan. Ja olenkin askaroinut: tehnyt kaksi sänkyä, keittiön astiakaapin ja kehystänyt useita tauluja. Lisäksi jotain pienempää, kuten suolasalkkarin. Parhaillaan työn alla ovat ruokasalin tuolit, joita työstän sarjana, kaikki neljä kerralla. Tulee toivoakseni samanlaiset virheet jokaiseen. Ja jotta ette lähetä heti tilauksia huushollinne mööbleeraamiseksi, saanen kertoa, että kokoa kalusteilla on 1:12. Laitettiin Neitien taloon. Laitan tänne ehkä kuvia joskus. Tai sitten en.


Mitä vielä. Kulttuuriseura on ahkeroinut kattotiilitalkoissa koko kesän. Laskin, että tarvitaan liki kolmetuhatta tiiltä, ja ennenkuin ne on harjattu, pesty ja maalattu sekä hinattu katolle, niitä on käsitelty ainakin kuusi kertaa. Tämä tarkoittaa 50 tonnin siirtelyä. Ihan totta, kolmetuhatta tiiltä nostettuna kuusi kertaa tekee yhteensä 50000 kiloa. Ilmankos mulla on kyynärpäässä niveltulehdus, joka ei parane millään. Muutkaan ei vissiin ole juur kuntosalikortteja lunastelleet.


Ja mäellä on ollut mukavaa. Lennokkaiden ajatustenvaihtojen ohessa valmistuu pinottain faluninpunaisia kattotiiliä, aurinko paistaa ja keto on täynnä kukkia. Ihmetteleekö joku, kun siihen verrattuna täällä sorvaamossa on tylsää? Jos nyt jollekin tuli ylittämätön hinku osallistua tiilienvärjäämiseen henkevässä seurassa, niin huomenillalla taas tapahtuu. Kannattaa tulla, mäellä nähdään tämän tästä julkkis-luokan henkilöitä raatamassa.


Marjoja olisi muuten saatavana itse poimien. Herukoita ja karviaisia, kohta myös luumuja ja jonkun verran näyttää tulevan myös omenoita. Jostain kumman syystä olen lisännyt marjapensaita yhä vaan, vaikken entistenkään satoa juuri korjaa. Minä kun en perusta mehuista enkä hilloista, eikä ole kellariakaan. Eli vassakuu, käykää noukkimassa talteen.