Nyt juuri on kaikki hyvin. Siksi uskallan kirjoittaa pienistä, mieltä vaivaavista peloistani:
Katto vuotaa. On vuotanut jo jonkin aikaa. Ahdistun sadepäivinä, varsinkin jos vesi valuu sisälle asti. Haluaisin nauttia sadepäivistä kuten ennenkin, mutta ajatus sisään valuvasta vedestä jäytää mieltäni ja pilaa koko nautinnon. Lisäksi se pilaa edessä olevan syksyn, kun sadetta vaan lisätään enkä keksi, miten saisin rahoitettua talooni uuden katon. Syksyiset, harmaat sadepäivät ovat mukavia. Paitsi kun katto vuotaa.
Terveys katoaa ja sairaus lisääntyy. Harmittaa kun maallinen tomumajani on niin paljon heikompi kuin sieluni. Varsinkin harmittaa kun se ottaa niin suuren roolin arkielämässäni. Suorastaan kiukuttaa kun huomaan ähkiväni ja voihkivani, vaikka olen päättänyt olla -matta, vaikka kuinka ottaisi kipeää. Pelottaa tulevaisuus raihnaisena muorina, jonka marinaa ei kukaan viitsi kuunnella ja joka ottaa päähän itseäänkin. Jo etukäteen.
Epävarmuus sorvaamossa. Tämä ei ole edes mitään pakkoloman aiheuttamaa jälkioireilua, vaan ihan konkreettinen uhka uudesta vapaa-aikajaksosta.
Siinäpä ne pelonaiheet. Koska suhteeni yläkertaan ovat edelleen kunnossa, suhtaudun melko luottavaisesti siihen, että nämä asiat järjestetään parhaalla mahdollisella tavalla. Paitsi ehkä tuo terveys-kohta.
Jotenkin on alkanut tuntua siltä, että ruumiillinen hyvinvointini on katoamassa tarkoituksella. Siis jokin sisäpiirin jekku, jonka päämääränä on saada minut oppimaan tai hyväksymään jokin juttu, josta mulla ei ainakaan vielä ole mitään hajua. Miksi pitäisi hyväksyä se, etten kykene nostamaan vettä kaivosta kuin puoli ämpäriä kerrallaan? Mitä hyvää seuraa siitä, että joudun turvautumaan toisen apuun arkiaskareissani?
No, pahemminkin voisi kai olla, joten en valita tämän enempää. Kun kuitenkin juuri nyt on kaikki hyvin.
Edelleenkään en siis pelkää kuolemaa, pimeää enkä susia. Pelkästään sitä hankaluutta, jota mainostetaan elämän suolaksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti