lauantai 31. lokakuuta 2009

Valmista

Taavin housut valmistuivat illalla. Helpotus on suuri, nyt voin jo paneutua muihin projekteihin hyvällä omallatunnolla.
Miten voikin niin pienet vaatekappaleet olla niin työläitä. Aloitin samantien villasukat, niissä ei mene kuin hetki, ja vissiin pitää tehdä myös pienet tumput. Tai sopivankokoiset, toivottavasti.
Lupasin eilen kuvia syksyn ajalta. Nämä ovat kuukauden takaa, syyskuun lopulta. En ole sen jälkeen jaksanut kuvata, eikä puutarha ole sellaisessa kunnossakaan, että kehtaisin sitä esitellä.
Luumuja tuli tänä vuonna paljon. Suurin osa taisi joutua kompostiin, koirat ja linnut pistelivät niitä halukkaasti ja riitti niitä omaan ja työkavereidenkin suuhun. Lajike on ikivanha, voisin harkita jonkin toisenkin laijkkeen hankkimista.
Vanha uskollinen punakaneli ei ollenkaan pahastunut keväistä rankkaa leikkausta, vaan kasvatti suuria, kauniita hedelmiä. Pahastun aina sen puolesta, kun kuulen punakanelia mollattavan. Minusta sen hedelmät maistuvat hyviltä ja raikkailta.

Tuleva puisto on tästä kulmasta katsottuna hyvällä alulla. Totuus paljastuu vasta kun kävelee vähän pitemmälle. Mutta kunhan sinne istutetut puut ja pensaat kasvavat ja polut alkavat löytää paikkansa, siitä tulee viehättävä paikka Taavin leikkeihin.


Pieni reipas Pepi-päärynäpuu teki näin komean sadon heti toisena vuotena. Hedelmät olivat pieniä eivätkä kestäneet säilytystä lainkaan, mutta maku oli erinomainen. Toivottavasti se ei rasittunut moisesta ponnistuksesta liikaa, ja jaksaa kasvaa ja kukkia ensi vuonnakin.

Tämä erinomainen otos edustaa aamujani. Se on nimittäin napattu tuvan puutarhan puoleisesta ikkunasta. Isoisän omenapuussa asustelee kesäisin tiaisperhe, joka on nyt alkanut huomautella, että lintulauta tulisi jo laittaa esille.
Kuva on huono, koko näkymä on pelkkää vihreää kasvustoa, kun oikeasti sieltä näkyy laaja alue puutarhaa. Vielä viime viikolla näkymää koristi aroniapensaiden hehkuvanpunainen loisto, ja kesäisin tietysti kukkien värivariaatioita.
Puun alla kasvaa kaksi onnenpensasta, jotka siirrän muualle kunhan olen lapiointikunnossa. Ne eivät ole sopivassa paikassa. Lisäksi olen päättänyt karsia puuvanhuksen latvusta. Se on kasvattanut merkillisen lisän latvuksensa yläpuolelle, aivan kuin toinen, pienempi puu. Ja tottakai se saa aikaan kottikärrykaupalla pieniä, pahanmakuisia omenoita, jotka onneksi kelpaavat mustarastaille. Ja tulisi niistä hyvää hilloakin, elleivät olisi niin pieniä. Puulla on ikää yli sata vuotta, se on istutettu talon valmistumisen aikoihin edellisellä vuosisadalla.
Luonto on kyllä merkillinen. Luulisi, että liki yhdeksän pakkasastetta lannistaisi herkkinä pidetyt ruusut ja nujertaisi vähän orvokkienkin intoa, mutta kikankakat. New Dawn elpyi ja aikoo avata loputkin nuppunsa ja aamulla huomasin valkoisten orvokkien avanneen kukkia sinisten seuraksi. Ikkunan takana pyörii myös valtaisa parvi jotain hyttysen näköisiä ötököitä.
Itsellänikin on sietokyky parantunut: tuvassa on 18 astetta, eikä tunnu vielä kylmältä. Toki nyt on aika virittää tuli hellaan, muuten saa poltella koko illan.
Illalla sytyttelen pihalle kynttilöitä. Eilen kirkolla käydessäni hautuumaa oli täynnä palavia kynttilöitä, näytti että lähes joka haudalla paloi. Kaunista, mutta samalla tulee ajatelleksi, miten paljon siitä tulee muoviroskaa kaatopaikalle.
Pitäjässämme ei nimittäin ole jätteenpolttolaitosta, ja aika suruttomasti ihmiset tuntuvan roskaavan. Se on tehty helpoksi, kun ihan kunnan puolesta toimitetaan kaikki ikävä jäte pois silmistä, autolla tai puhtaan veden voimalla. Mulla on välillä niin huono omatunto jäteasioissa, että jätän jonkin hauskankin asian tekemättä, kun siitä tulee liikaa ympäristökuormitusta.
Vaikeaa kun pitää valita kahdesta pahasta pienempi.




perjantai 30. lokakuuta 2009

ei olisi kannattanut

Jos joku löi vetoa pinkoodimiehen puolesta, niin hävisi. Kävin kirkolla ja tulin onnellisesti kotiin ilman, että kukaan otti yhteyttä. Soitin sitten itse ja kyselin pinkoodin perään, ja lopulta sain ohjeet luoda itse sen koodin.

No, se meni sitten hyvin ja sain vähän töitäkin tehtyä.

Tänään sitten posti toi tilaamani kamppeet ja siinä onkin sitten päivä vierähtänyt. En ole mikään osaaja, mutta aikani viriteltyäni piuhoja sain aikaiseksi jonkinlaisen sisäisen verkon, langattoman siis. Olen vähän epävarma sen toimivuudesta, mutta ehkä jälkikasvu ilmaantuu kahville ja tarkistaa vähän kytkentöjä.

Tässä on vielä lähdettävä kauppaan, en tietenkään älynnyt eilen ostaa koko viikolopun muonaa. Ja tarviin uudet kumihanskatkin :)

Tuossa viritellessäni johtoja ulkona on ollut varsin vaihteleva sää. Ensin paistoi aurinko, sitten satoi lunta ja hetken päästä vettä, ja nyt tuntuu taas pakastavan. Aamulla olikin liki yhdeksän pakkasastetta. Toivottavasti tiet eivät jäädy ennenkuin pääsen takaisin kotiin, mulla ei ole nastarenkaista tietoakaan. Jossain varastossa lienevät.

Oikein hyytävän hämärä pyhämiestenpäivän aattoilta, pitänee sytytellä ulkotulia jo tänään. Kesänaapuri näkyi olevan mökillään, ehkä kaupunkilaisetkin pääsevät paremmin tunnelmaan täällä sysipimeässä.

Tämä langaton kotiverkkoyhteys on sen verran nopeampi entistä, että saatan vielä iltasella tuupata näkösälle kuvia tältä syksyltä. Muistleuksia näin ttalven kynnyksellä.

torstai 29. lokakuuta 2009

uusia uskalluksia

Onpa ollut jännittävä aamu.
Heräsin ihan sika-aikaisin enkä saanut enää unta. Lopulta laitoin valon. Sitten nukahdin uudestaan. Koska valo on kirkas, täytyy sulkea silmät hetkeksi. Sitten uni tuleekin helposti.

Tämä muuten toimii oikein hyvin yölläkin, kun pitäisi nukkua muttei jostain syystä onnistu.
Mutta tänään siis se oli vahinko. Eikä yhtään jännittävää.

Nousin lopulta puoli kahdeksan aikaan ja aamutoimien jälkeen avasin sähköpostin. Keskimmäinen oli iltasella lähettänyt laitevinkkejä ja vähän rohkaisua, ja niinpä sitten tilasin tulostimen ja tukiaseman verkkokaupasta. Noin vain. Ei tuntunut missään, paitsi pankkitilillä :)

Kännykän haluan ostaa liikkeestä, koska siinä on tärkeää myös se, miltä se tuntuu kädessä. En osaa arvioida niiden ominaisuuksia saati vertailla niitä, mutta aion ostaa puhelimen samoin kuin auton: perstuntumalla. Paitsi että tällä kertaa tietenkin koura- tai kämmentuntumalla... periaate on sama.

Tällaiselle epäsosiaaliselle persoonalle kuin minä nettikauppa on pelottavan helppoa. Ei tarvitse olla yhdenkään ihmisen kanssa tekemisissä, vaan kaikki hoituu verkon välityksellä. Asiaan sisältyy vakava erakoitumisen vaara. Onneksi ruokakauppa sentään vaatii että ihminen tulee itse paikalle, samoin kirjastoon on mentävä (sinne toki menen mielelläni)

Toisaalta verkossa voin ostaa juuri haluamani tuotteen ilman, että myyjän persoona häiritsee kaupantekoa. Minun on nimittäin aivan mahdotonta ostaa mitään, vaikka kuinka tarpeellista, jos myyjä tekee epäluotettavan tai tylyn vaikutuksen. Myyntitilanteessa varsinkaan en kestä yhtään huonoa vitsiä, ylimielistä kommenttia tai mielistelyä. Marssin ulos kesken lauseen, jos on tarpeen. Yleensä otan mukaani Takkupään juuri siltä varalta, että säästyn juoksemasta monessa liikkeessä. Hän on huomattavan sosiaalinen ja niin paljon paremmin kasvatettu, että kykenee tekemään kauppaa vaikka minkälaisen asennerajoitteisen kanssa.

Äänestän jaloillani ihan pienistä: vuosia sitten marketin kassa heitti maitopurkin tomaattipussin päälle murskaten suurimman osan pussin sisällöstä. Kieltäydyin maksamasta pussitettua tomaattimurskaa enkä käynyt liikkeessä kymmeneen vuoteen. Kassa ei tietenkään pyytänyt anteeksi vaan ärtyi nipotuksestani, hyvä ettei meillä mennyt huutamiseksi.

Tiedän varsin hyvin, että vika on useimmiten minussa, mutta olen ollut asiakaspalvelussa niin paljon, että tiedän senkin, kuinka vähällä yrittämisellä asiakkaat ovat tyytyväisiä, siis suurin osa. Tervehtiminen ja hymy riittävät. Tosin huonot luonteenpiirteeni tulevat kyllä esiin asiakaspalvelussakin. En nimittäin ole ollenkaan sitä mieltä, että asiakas olisi aina oikeassa. Jos jollakulla on huono päivä ja pitää tapanaan käydä purkamassa sitä kaupan kassalla ilman todellista syytä, hänelle voi kyllä jättää hymyilemättä.

Puhuinko nyt itseni pussiin? Vissiin kai.

Tämän itsetilityksen jälkeen kerron lisää jännittäviä asioita: posti toi uuden modeemin, sorvaamosta saamani ei ollut ihan hengissä. Irroittelin pakkauksesta kaikki piuhat, boxin ja ohjekirjan, mutta en ole vielä uskaltanut kokeilla niiden kytkemistä läppäriin, koska yksi PIN-koodi puuttuu.
Kohta on pakko yrittää, kun sorvaamosta soitettiin sähköpostissa odottavista töistä. Huu!

Keitin päiväkahvit odotellessani, mutta pinkoodimies ei vain ole soittanut. Toivottavasti hän ei ole ollut niin fiksu, että on lähettänyt koodin työsähköpostiini, jota lukeakseni tarvitsen sen koodin...

Taidan käväistä kirkonkylällä vaihtamassa kirjaston kirjat ja hakemassa jääkaappiin täytettä. Siellä ei ole kuin valo ja hyllyt. Ennustan, että pinkoodimies soittaa, jos on soittaakseen, juuri kun olen kirjastossa/s-marketin kassalla. Lyödäänkö vetoa?

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

kehitystä

Eilisestä sukeutui lopulta mukava päivä. Tuskin olin tuupannut marmatukseni tänne, kun Keskimmäinen soitti ja sain kyseltyä tarvittavista laitehankinnoista. Oli muutenkin mukavaa jutella hänen kanssaan.

Sen jälkeen soitti lääkäri, ja lupasi kirjoittaa yksin tein kahden viikon sairasloman. Vastineeksi lupasin hätyyttää sairaalaa ja kiirehtiä korjausleikkausta. Säästyn ainakin yhdeltä sorvaamoreissulta.

Puhelinlaitoksen miehet ilmaantuivat vasta puoli kolmelta, ja vetivät vain narun alas pylväästä. Tulevat kohta uudestaan ja tuovat sen sisälle asti.

Iltasella istuimme lorvikamarissa projektin parissa. Työryhmäämme kuuluu lisäkseni Varma ja Runontekijä. Teimme pienen koerakennuksen, ja hyvä oli, sillä jouduimme kokeilemaan useampaa tapaa ennenkuin sopiva löytyi.
En rupea tässä esittelemään tarkemmin projektiamme, mutta pienikokoista rakentamista siihen liittyy. Mahdollisesti kerron joskus enemmän, miten se nyt alkaakin sujua.

Oli ehdottoman virkistävä ilta. Mulla oli tietysti mittava puhepatoutuma, joka purkautui illan mittaan. Viikko yksinäisyydessä aiheuttaa kyllä hirveän tarpeen puhua kaikesta ja koko ajan. Olen hyvin kiitollinen kanssakärsijöilleni, kun olivat niin pitkämielisiä.

Tuollainen yhdessä puuhaaminen on rattoisaa. Keitimme teetä Porin Matin päällä, ja meillä oli oikein kakkukestit: puolikas täytekakkua, eikä yhtään lautasta. Onneksi kakkulaatikko oli iso, jokainen lusikoi omalta kulmaltaan:)

Lupasin tehdä projektia varten tarvittavat laskutoimitukset ja miettiä tarvikehankintoja. Aivan pakko on hiukan kokeilla joitakin toteutustapoja, jotka tulivat mieleeni, kun yöllä kääntyilin vällyissä. Ei oikein löytynyt sopivaa kulmaa jotta olisi voinut nukkua.

Taavin housut eivät eilen edistyneet lainkaan. Jospa tänään osaisin rauhoittua hiukan niidenkin parissa.

tiistai 27. lokakuuta 2009

syystunnelmia

Sade on lakannut. Pensaat ikkunan takana ovat täynnä hopeankirkkaita helmiä. Hellanpesässä napsahtelee hiipuva hiillos. Koirat tuhisevat pöydän alla.



Ja minä odotan. Se jos mikä kasvattaa luonnetta.



Odotan kutsua sairaalaan, lääkärin puhelua ja ennenkaikkea puhelinlaitoksen miehiä. Lupasivat tulla niin, että voin lähteä puolenpäivän aikaan asioille. Tosin mulla ei nyt olekaan asioita ennen puoli kolmea, mutta tällä menolla eivät ehdi valmiiksi siihenkään mennessä.



Odottaminen, kuten olen monasti maininnut, ei ollenkaan sovi minulle. Jos ikkunalasit kuluisivat uloskatsomisesta, mulla olisi jo aikaa sitten ollut reikä tienpuoleisessa lasissa.



Toisaalta odotus aiheuttaa levottomuutta, ja puran sitä järjestelemällä paikkoja. Olen jo siirtänyt roskapostin jätepaperiastiaan, vienyt kirjoja hyllyyn ja laittanut monta ajelehtinutta kapinetta pois näkyvistä.

Olen myös juonut päiväkahvit, lämmittänyt salissa ja tuvassa ja lukenut aamun aviisin kolme kertaa. Kirjoittanut useita sähköposteja.



Olin eilen sorvaamossa, ja sain mukaani koneen ja muut vekottimet. Luultavasti kaikki tarpeelliset kaapelitkin. Nyt kärsin sitten seurauksista, yöunet menivät tykkänään ja kävely on varmaan pari päivää tavallista tuskallisempaa.

Töitä oli kertynyt kaikenlaista, osan ehdin tehdäkin, josta syystä tulin olleeksi lähes koko päivän. Osan jätin tehtäväksi täältä kotoa.



Yritin tavoittaa Keskimmäistä, mutta kiireinen pääkaupunkilainen ei ehdi vastata maalaiseukon puheluihin:) Olisi ollut ihan asiallista asiaa: tarvitsen lisäpurkin saadakseni aikaan oman langattoman verkon ja lisäksi pitää hankkia tulostin. Hyh. Mihinkähän Munakunnan laatikkoon tai muuhun vastaavaan sen piilottaisi? Hankintoihin tarvitsen asiantuntija-apua, ja ajattelin alistaa Keskimmäisen tietämyksen omaan käyttööni. Nyt kun hän on jo iällisellä iällä, en syyllisty edes lapsityövoiman hyväksikäyttöön.



Ulkonakäydessäni havaitsin, että jonkinlaista orjatyövoimaa olisi hyvä hankkia myös puutarhatöihin. Vaahterat ja yllättäen myös tammet ovat varistaneet lehtensä lähes kokonaan, ja nurmikkoa peittää paksu lehtimatto. Tammihan pitää lehtensä usein tammikuulle asti, ne vain ruskistuvat ja irtoavat sitten lumimyrskyissä. Nyt on saunan edusta paksun keltaisen tammenlehtikerroksen peitossa.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

luvassa korkeapainetta

Siis meidän tuvassa. Olemme koiran kanssa paremmalla mielellä molemmat. Koiran vatsa tai mikä lie on tervehtynyt ja entinen iloinen hännänheilutus on palannut.

Itseäni virkisti eilinen nukkiskurssi, ja sen jälkeen bongasin kylältä tutun, jonka kanssa kävimme syömässä erinomaisessa kiinalaisravintolassamme. Tuttu kertoi jonkun ihmetelleen, miksi kirkonkylään on avattu kiinalaisravintola, kun pitäjässä ei ole kiinalaisia kuin kourallinen :)

Kyllä oli hyvää. Vatsa täynnä oli mukavampi käydä kaupassa, tuli paljon halvemmaksi kuin ennen ruokailua.

Kotiin tultua piti tietenkin kantaa puita ja vettä, ja sitten olikin pakko taas istua koko ilta. No, telkkari oli auki ja kudoin vaihteeksi Taavin housuja. Ne eivät valmistu ikinä, kun koko ajan lisätään silmukoita. Tulee vissiin Onni-klovnin housut...

Ajattelin ottaa eilistä lääkettä ja mennä iltapäivällä Lukutuvalle konserttiin. Siinä menee tunnin verran, mutta jos vaikutus on eilisen kaltainen, voin illalla saada jotain muutakin aikaan kuin vaaleanvihreitä silmukoita. Vaikka kyllä niitäkin on tehtävä.

Kovasti nyt puhutaan leppoistamisesta ja downshifting on päivän sana. On mielenkiintoista nähdä, muuttuuko yhteiskunta siihen suuntaan, että rauhallisempi elämäntapa on mahdollinen, ja oppivatko ihmiset yhdistämään sen arkipäiväänsä.

En usko, että se vaatisi kovinkaan paljon uhrauksia, mutta hyvin suurta asennemuutosta kylläkin. Monella on pakkotilanne, kun elintaso ei salli suurta kulutusta. Kun olin työttömänä ja jälkikasvu asui vielä kotona, käytin paljon aikaa siihen, että sain rahat riittämään. En miettinyt juurikaan sitä, mistä jäimme paitsi, vaan enemmänkin keskityin järjestämään jokaiselle ne tärkeimmät asiat ruoan ja asunnon lisäksi.

Meillä elintason pudotus oli melkoinen, ja vieläkin on hiukan huono omatunto siitä, että annoin asioiden mennä niin pitkälle. Tiedän kyllä, että siihen olisi tultu jossain vaiheessa kuitenkin, mutta jälkiviisaus sanoo, että myöhemmin olisi ollut parempi.

Sen kuitenkin opin, miten vähällä tulee toimeen, vähillä tavaroilla ja vähällä kulutuksella. Olen erityisen ylpeä selviytymisestäni, koska minut on kasvatettu mittaamaan rakkautta tavara/lahjamäärillä.

Sekosin nyt alkuperäisestä ajatuksestani. Tarkoitukseni oli sanoa, että jos tämä leppoistaminen nyt tulee siinä määrin muotiin, että sitä ruvetaan esittelemään kaikissa naistenlehdissä, on vaarana että ajatuksesta tulee uusi "muuta maalle"-versio, jossa esitellään sieviä mummonmökkejä ja laituripiknikkejä, sen sijaan että puhuttaisiin asiaa.

Pelkistän yhteen esimerkkiin: työmatka bussissa. On suuri ero siinä, jos kiipeää bussiin ärtyneenä, istuu paikalleen ja tuijottaa apaattisena ulos tai vääntelehtii hermostuneena kun bussi matelee ruuhkassa ja siinä, kun sisään tullessaan silmäilee kanssamatkustajia, seuraa mielenkiinnolla tapahtumia sisällä bussissa ja ulkona kadulla, keskittyy olemaan matkalla hermoilematta perillepääsystä. Kun jättää arvostelun pois ja tarkastelee elämää ympärillään, näkee paljon mielenkiintoisia ilmiöitä. Ilmaista huvia.

Ihan joka paikassa voi vähän vetäytyä itseensä, asettua tapahtumien ulkopuolelle tarkkailemaan ja suojella itseään kiireen tunteelta. Ja jokainen voi miettiä kassalla, ovatko ostokseni todella tarpeellisia. Niin yksinkertaisista asioista syntyy koko liike, maallemuuttoa ei tarvita.

perjantai 23. lokakuuta 2009

kaks sairasta

Koira on kipeä, sekin. Tai sitten vaan syvästi murheellinen. Olen yrittänyt tutkia, missä tauti esiintyy, muttei se osaa kertoa. On vaan, tuijottelee eteensä eikä innostu edes ruoasta.

Varasin maanantaiksi ajan lääkärille, jos se rupeaa ihan tosissaan kuoleentumaan. Toinen vaihtoehto on se, että kahden viikon oleskelu kanssani on masentanut sen tykkänään. Kun ei tehdä lenkkejä eikä touhuta puutarhassa, istutaan vaan. Koiraparka.

Mulla on itsellänikin varsin kohmettunut olo. Ihan konkreettisesti, kun en jaksa kantaa puita, että saisin lämmitettyä. Ja henkisesti, oltuani turhan panttina näin kauan.

Etätyömahdollisuus on askeleen lähempänä, mutta vaatii taloudellista panostusta. Hulluko olen, kun lupaan maksaa melkoisen summan saadakseni selvittää kollegoiden sotkuja sairaslomalla? Omissakin on tarpeeksi, eikä niistäkään haluaisi maksaa.

Olen yrittänyt saada puhelinyhtiöltä vastausta, miten kauan kestää saada laajakaistan narunpää tuvan seinään. Mitään ei ole kuulunut. Olen tietysti huono asiakas, kun tarvitsen vain sen narun, kaikki tarvittavat boxit ja virittimet tuodaan sorvaamosta.

Eivät ajattele, että hyvä ja nopea palvelu saa ottamaan uudelleen yhteyttä, kun jotakin tarvitsee. Mulla mm. puhelin vetelee viime henkosiaan. On samantekevää, mistä sen hankin, mutta taatusti en sieltä, mistä ei saa palvelua.

No, mun ostoillani ei ole mitään vaikutusta minkään firman tulokseen ja yhteydenoton viipymiseen voi olla montakin hyvää syytä. Kunhan marmatan, kun en kestä odottamista.

Puhelimen ostoa ei voi välttää. Entisen akussa pysyy lataus muutaman tunnin, ellei sitä käytä. Ei edes yön yli. Kun vaan tietäisi, minkälaisen hankkii tilalle.

Peurat ovat parhaillaan syömässä tuossa metsän reunassa, parinkymmenen metrin päässä. Vähän aikaisemmin ne olivat toisella suunnalla ja menossa poispäin, mutta ovat näköjään kiertäneet aika lenkin. Niiden suojaväritys on etevä, niitä ei oikein huomaa ennenkuin liikahtavat. Nämä ovat valkohäntäotuksia, onko ne nyt uuden järjestyksen mukaan valkohäntäkauriita? Sellaisia pieniä metsäkauriita näkyy myös joskus, kuin bambeja.

Nyt me murheelliset ja raskautetut siirrymme lorvikamarin puolelle, josko siellä vähän mieli virkistyisi koirillakin. Tai odotellaan nyt sen verran, että peura/kauris-ryhmä siirtyy muualle einehtimään.

torstai 22. lokakuuta 2009

Lasintakaista elämää

Ikkunan alla käy aika vilske. Räkättirastasparvi on tullut mustarastaiden kiusaksi omena-apajalle. Joukossa on joitakin pikkulintuja, joita en osaa tunnistaa, vaikka olen vahdannut ikkunan ääressä lintukirja kädessä. Mun lintuoppaani on melko viitteellinen, mutta tähän mennessä lajimääritykset ovat sentään onnistuneet. Mutta nyt on vaikeaa: joku sirkku se taitaa olla, mutta kun ei oikein vastaa pajusirkkua, eikä ihan vuorisirkkuakaan vaikkei paljon puutu.

Talitintit kuikuilevat ikkunaruudun reunassa, niiden mielestä pitäisi vissiin virittää lintulaudat ja aloittaa ruokinta. Turha toivo. Jos nyt aloittaisin, olisi mukana monta semmoista, joiden pitää kuitenkin lähteä etelään. Ihan pelkästään mustisten takia ruokintaa ei vielä voi aloittaa.

Lämmitin illalla saunan. Se kävi helposti, kun Takkupää oli kantanut puut ja vedet valmiiksi. Jostain syystä lorvikamariin tuli savua, kun saunan puolella oli tulet. Ei sitä kauan tullut, mutta oli kyllä sitten ikävä katku koko illan.

Saunoin kynttilänvalossa, makoilin lauteilla ja nautin. Oli hyvä päätös tehdä vähän leveämmät lauteet, mahtuu ojentelemaan tarvitsematta pelätä putoavansa.

Nukkisprojektit edistyivät, paitsi sohvan osat. En jaksa ryhtyä mittaamaan ja piirtämään. Haluaisin tehdä kauniin, siron sohvan, mutta sen sahaamiseen ei taitoni taida riittää.

Saunan jälkeen istuin puoleen yöhön kutomassa Taavin housuja. Olen niin toivottoman hidas, että poika ehtii kasvaa ulos housuistaan ennenkuin saan ne valmiiksi. Aamulla piti tehdä pari silmukkamerkkiä, jotta pääsin jatkamaan.

Kutoessa katselen (tai kuuntelen) elämään TV-ruudun takana. En muuten saata katsoa telkkaria, mutta kutoessa se ei tunnu niin ajanhaaskuulta. Tosin kutoessakin tuntuu siltä, että jotain tärkeämpää pitäisi tehdä.... miten paljon voi itseään syyllistää?

Tänään on taas puhelin soinut. Sorvaamosta ilmoitettiin, että kone on tullut, mutta tilauksessa on käynyt jokin fiba, ja siinä on mukana ADSL-purkki, kun piti olla mokkula. Mulla kun ei ole kaapeleita täällä korvessa. Sanoin, että tarviin sen koneen mukana sitten muutaman kansion huoneestani, miten hyvänsä toimitus sitten aiotaankin tehdä. Vissiin joudun itse hakemaan.

Tänään pitää vielä terästäytyä ja jaksaa paneutua yhdistyksen syyskokouksen valmisteluun. Talousarvio ja muuta viihdyttävää luvassa.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

että voikin olla hiljaista

Aika on pysähtynyt. Ikkunasta näkyy puita, joista lehdet ovat lähteneet ja ruusupensaita, joista osa kukkii ja osa on lehdettömiä ja aurinko yrittää valaista kaikkea heikolla menestyksellä.

Mustarastaita lukuunottamatta ulkona ei liiku kukaan. Postiauto sentään kävi, oikein naapurissa asti. Merkittävä tapahtuma, onhan naapuri ollut tyhjillään jo kuukausia.

Puhelin on soinut kerran. Viisitoista minuuttia sain ohjeita aloittamaani projektiin. No, se on itse asiassa hyvä merkki.
Ei yhtään sähköpostia. Ei ole vielä etäyhteyttä töihin...

Pitää ottaa leipää pakkasesta. Ja sitten pitää - vaikka mitä. Kun vain pääsisi alkuun.

Ihmeellistä, miten sitä keksiikin tekemistä silloin, kun mihinkään ei ole aikaa. Aamuisin, kun lähden ajamaan kohti sorvaamoa, päässäni vilisee ideoita, joita heti ryhtyisin toteuttamaan, jos vaan ei olisi pakko lähteä. Missä ne ideat nyt ovat? Mikä estää nyt tekemästä?

Laiskuus? Yleinen vetelyys? Saamaton luonne?
Kaikkea ja vähän muuta lisäksi. Huoh.

Öisin olen kyllä ahkera. Muutama yönseutu on mennyt matkustaessa ja harhaillessa erilaisissa rakennuksissa. Viime yönä oli kuuma kohtaus kuin vanhasta romaanista, kiihkeä mutta säädyllinen.

Pitää varmaan aloittaa lorvikamarin verhoista. Istuimme illalla Runonkirjoittajan kanssa suunnittelemassa projektia kuin Anttilan näyteikkunassa. Ei kun vaikka Wiklundin. Tiedän aivan hyvin, ettei siellä pimeydessä ole muita tuijottajia kuin satunnainen peura tai ohikulkeva katti, mutta kodikkuuden lisäämiseksi laitan jotkut riepuviritelmät roikkumaan tienpuoleiseen suureen ikkunaan.

Koska kävely ja varsinkin kantaminen on kokonaan poissa laskuista, keskityn sellaiseen, jota voi näprätä istuallaan. Onneksi tykkään nukkistelusta ja muusta nyhertämisestä. Runontekijä lupasi käydä pääkaupungin erikoisliikkeessä katselemassa projektitarvikkeita, ja samassa vähän työkaluja mulle. Olisin mieluusti itsekin mennyt. liike on valikoimiltaan mahtava.

Jotain valmistakin sentään: Taavin nuttu on tehty, ja nappilaatikosta löytyi hassut siilinapit, jotka sopivat, vaikka ovat vähän painavat niin pieneen nuttuun. Housut aloitetaan tänään, eikä niissä ole niin paljon vähtiä, pyöröillä sileää suljettua, sitä nyt tekee vaikka talousarviota laatiessa.

Ulkona on edelleen hiljaista, aurinkokin jo luovutti. Taidan päästää koiraeläimet irti, niin tulee elämää tähänkin maailmankolkkaan.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Ensivaikutelma on tehty

puolin ja toisin. Tosin pikkumiestä vaan nauratti, eikä suostunut heräämään. Kakka housuissa lämmitti vissiin niin mukavasti, ettei kannattanut keskeyttää unia. Turha sanoakaan, että fammunsa oli aivan myyty, ihastunut ja onnessaan.
En muistanutkaan, että pikkuvauva on niin hento ja hauras. Pieni mytty, joka selvästi vielä totuttelee uuteen maailmaansa.

Harmi vain, että tapaamisemme oli niin lyhyt. Iltapäivällä töiden jälkeen kävimme vielä pikaisesti setämiehen luona, joten olimme kotona vasta puoli seitsemän jälkeen.

Rasitus oli tietysti liikaa, ja nyt konkkaan taas kotona ja toivon kutsukirjettä sairaalaan.

Ulkona on niin lokakuinen ilma. "Päivät pienet pilvelliset, yöt pitkät ja pimeät" lokakuussa. Puutarhassa on ruska parhaimmillaan, osa pensaista on toki vielä vihreitä, muutta suuri osa punaisia ja keltaisia. Tornionlaaksonruusu on tänä vuonna kauniin punainen, mutta York and Lancaster kukkii vielä, samoin Louise Odier ja löytöretkeilijät.

Kartanoruusu Minette on tehnyt kiulukan. En muista koskaan ennen nähneeni siinä kiulukoita. Kiiltoruusujen pyöreät kiulukat ovat kirkkaanpunaisia ja niitä on paljon. Carolina on kasvattanut versonsa korkealle omenapuuhun, ja sen kiulukat loistavat kolmen metrin korkeudesta omenapuun kellastuvien lehtien joukosta. Siellä on joulukoristeet valmiina:)

Lorvikamaria saatiin taas vähän valmiimmaksi. Nostin aamulla lehtisahan pöydälle ja sahailin tuolinjalkoja. Ei meinannut ensin onnistua, mutta sitkeästi yrittämällä sain aikaan kelvolliset jalat kahteen tuoliin. Voisin kokeilla Biedermaier-sohvan puuosia seuraavaksi.

Parempi kuitenkin istua enimmäkseen kutomassa niitä Taavin tamineita, siinä ei rasitu luntioomet ja niitä kohta tarvitaan, kun ukko lähtee ulkoilemaan ja ilmat kylmenee.

Lauantain nukkiskurssia varten pitää piirrellä verhojen kaavoja, sekään ei ole rasittavaa hommaa.

Illat ovat nyt ihanan pimeitä. Poltan kynttilöitä ja nautin.

tiistai 13. lokakuuta 2009

verkkaista eloa

Istun ja kudon. Samalla kuuntelen äänikirjaa. Aika kuluu sillälailla sekä nopeasti että verkkaan. Vähäkoira kuunteli päivällä tarkasti Sherlock Holmes'n seikkailua, tykkäsi selvästi Lars Svedbergin äänestä.

Herlokki Solmunen ei ole ollenkaan lempparilukemistoani, mutta kirjastomme valikoima äänikirjojen suhteen ei ole suuren suuri. Iltasella aloitin Kyllikki Villan Vanhan naisen lokikirjan. Se on, jos mahdollista, vielä pitkästyttävämpi, mutta silti mielenkiintoinen. En takuulla lukisi sitä, mutta kutoessa sitä kyllä kuuntelee.

Toivottavasti nämä kirjallisuustylsyydet eivät tartu pikku-ukon nuttuun ja vaikuta häneen. Aion osaltani huolehtia siitä, että ukkeli saa kuullakseen ja myöhemmin luettavakseen mielenkiintoisia tarinoita, jotka eivät pitkästytä.

Jouduin jättäytymään pois seuran kokouksesta. En kertakaikkiaan jaksanut ajatellakaan lähteväni minnekään. Enkä varsinkaan jaksanut miettiä yhtään päätöstä, joita olisi ollut tehtävä. Pääni on niin täynnä kemikaaleja, ettei edes laskeminen neljään tahdo sujua. Teen jatkuvasti laskuvirheitä ja vauvannutussa on jo melko erikoinen kuosi.

En ole huolissani, vaikka nuttu tulee hiukan yksi risti kaksi. Pojan on syytä tottua siihen, että fammunsa käsistä tulee välillä erikoisuuksia. Skarppaan siihen mennessä, kun hän menee kouluun. Ehkä.

Vaikka tunnen välillä olevani kuin kuraan kuollut kuttu, yritän vielä sinnitellä täällä tuvassani ainakin siihen asti, kunnes näen, saako tohtori jänteitä katkomalla tuloksia aikaan. Osaksi siksi, että haluaisin vielä yrittää touhuta puutarhassa. Kun kymmenisen vuotta sitten sain talon haltuuni, puutarhaa ei ollut. Vain kainaloihin ulottuvaa heinää joka paikassa. En haluaisi luovuttaa nyt, kun olen saanut puutarhan hyvälle alulle.

Toinen syy täällä roikkumiselle on tietysti se, että nyt mulla on joku, jolle tarjota se mummola. Onhan ystävät jo kauan sanoneet, että kotini on kuin lapsuuden mummola (tai museo). Olisi mukavaa, jos vielä yksi sukupolvi voisi nauttia lapsuuden leikeistä täällä kuten minä ja lapseni olemme tehneet. Siksi. Se jo yksinään riittää syyksi.

maanantai 12. lokakuuta 2009

No niin

Täällä istuu yksinäinen fammu ja kutoo lapselle nuttua. Pikkumies ilmaantui vanhempiensa iloksi perjantaina.

Fammunsa on sitten tuomittu viikon kävelykieltoon, eikä tässä kyllä tee mielikään muuta kuin istua. Nyt on sentään toivoa, että tilanne lähitulevaisuudessa paranisi, kun kävi ilmi, että neljällä muullakin fammulla on ilmennyt sama vika. Magneettikuvauksen jälkeen selviää, mitä voidaan tehdä.
Paitsi että ilmeisesti se on vielä sittenkin vähän hakusessa, mikä varmasti auttaa. Pikkujuttuja tuntuivat olevan, kaavitaan vähän kudoksia pois tai katkaistaan jänne tms.

Ihmeellisen paljon ihmisessä tuntuu olevan tarpeettomia osia. Joskus tuntuu, että yleisin turhake on järki...

Mutta siis tohkeissani kudon nuttua ja harmittelen, kun en pääse katsomaan ennenkuin viikon päästä. Toki olen jo kuvan nähnyt.

Koirien mielestä ulkona tapahtuu nyt jotakin osallistumista vaativaa. Koska olen polttopuita vailla, lähdemme yhdessä katsomaan, mitä pimeydestä näkyy. Ei tässä metelissä kuitenkaan voi edes kutoa.

torstai 8. lokakuuta 2009

malttamatonta odotusta

Uutta perheenjäsentä odotetaan saapuvaksi ihan hetkellä millä hyvänsä. Mitään ei ole kuulunut sitten eilisillan, mutta niinhän se tuppaa kestämään ensimmäisellä kerralla.

Aivoni ovat jakautuneet kahtia: toinen puoli käsittelee arkiasioita ja toinen puoli tätä uuden ihmisen saapumista. Minäkö muka hermostunut?

En sentään, mutta kun odottaminen ei sovi mulle yhtään. Ei näköjään silloinkaan , kun on kysymys toisten lapsosista. Omillekin olisi riittänyt aivan hyvin puolen vuoden toimitusaika. Loppu oli jo piinallista.

Hämmästyksekseni huomasin ajattelevani Kelpaankohan minä sille? Ei juuri tunnusomaista minulle. Mutta kun en ole oikein mummu-tyyppiä, niin pikkuisen on epävarma olo, mitä tulokas mahtaa tuumata. Ikinä en ole moisella asialla ennen päätäni vaivannut.

Pitänee käydä kirjastosta hakemassa jokin mummoilu-opas turvaksi. Kun ei itselläkään ole koskaan ollut ihan omaa mummoa, lainamummoja vaan.

Eikä musta tietenkään mitään mummua tule, vaan fammu. Mut pian nyt!

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Aiheet vähissä

En tiedä enää, mistä kirjoittaisin tai puhuisin. Klenkkaan ympäriinsä niin vaikeasti, että vastaantulijoiden tuntuu olevan pakko kysyä: ootko kipee? En, muuten vaan tykkään ontua.

No, kultainen Takkupää on tehnyt elämää helpommaksi, kantanut puut ja vedet, paikannut vähän kattoa (onnistuneesti, aamulla ei tippunut vettä vintinrappuun) ja ollut lohtuna kun harmi nousee yli äyräiden.

Olen yrittänyt keskittyä siihen, mikä sujuu. Lukenut, virkannut nukkikseen pitsiliinaa, tehnyt room boxiin takkaa ja lakannut lattialautoja.

Huomenna menen tohtorille kuulemaan tuomion. Hassua, miten nopeasti asioiden arvo muuttuu: vielä jokin aika sitten haaveilin pystyväni vielä tanssimaan, nyt olen tosi iloinen jos kykenen vielä kävelemään kivuitta.

Toki olen kiitollinen siitä, että kädet ja pää toimivat, pystyn vielä tekemään töitä ja saan nukuttua. Ja siitä, että Takkupää on vielä toistaiseksi jaksanut kulkea mukana, vaikka elämäni on aika ajoin vähän raskassoutuista.

Uuden perheenjäsenen pitäisi ilmaantua ihan lähiaikoina. Mitään ei ole vielä kuulunut, joten oletan, että kaikki on hyvin. Toivottavasti yhteydenpito lisääntyy lapsen synnyttyä. En haluaisi jäädä vieraaksi ainoan lapsenlapseni elämässä. Enkä niiden muidenkaan, joita tulee ehkä myöhemmin.

Kuvia on otettuna vaikka kuinka, niiden siirtäminen tänne näkösälle on vain ollut hankalaa. Ehkä sitten kerralla taas hiukan enemmän, joskus.