torstai 25. helmikuuta 2021

sävelten siivin

 Sisko toi pianonsa minulle evakkoon lattiaremontin tieltä. Saan pitää sen nyt epämääräisen ajan lainassa.

Olen aina haaveillut, että voisin opetella soittamaan pianoa. Taidolle olisi ollut käyttöä monta kertaa vuosien varrella.

No, haaveet ja todellisuus ovat tietysti kaksi eri asiaa. Vaan yrittänyttä ei laiteta eikä minulla ole kotiväkeä, jonka hermot pitäisi ottaa lukuun. Koska kysymyksessä on sähköinen soitin, siihen olisi mahdollista kytkeä kuulokkeet ja silloin ei tarvitsisi pelätä häiritsevänsä naapureitakaan.

Kuulokkeita ei vielä ole, joten käytän kaikkein pienimpää äänenvoimakkuutta tapaillessani tuttuja melodioita. Sekin on kyllä kivaa, mutta sitten päätin, että turhanaikaisen pimputtelun sijaan voin yhtä hyvin yrittää perehtyä asiaan vakavammin.

Uskon näet koko homman tekevän hyvää aivoille ja se on ykköskannustimeni, ei niinkään se, että osaisin soittaa.

Siispä teen nyt sormiharjoituksia aamuin illoin. Ja siinä välissä. Toki välillä yritän saada aikaan Nalle Puhin sadelaulun sävelmää, mutta siis pääpaino on sormiharjoituksissa. 

Ymmärrän nyt, miksi niinkin yksinkertainen harjoitus on hyvää nimenomaan aivotoiminnalle, vaikka totuuden nimessä, tuntuu se sormissakin. Minulla on pienet kädet ja lyhyet sormet pianon soittoon.

Mutta siis kun yrittää keskittyä painelemaan koskettimia molemmilla käsillä ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan ja oikeassa järjestyksessä, se on vaativaa. Toiseen suuntaan sujuu jo hiukan, mutta palaaminen tuottaa vaikeuksia. Jotenkin sormet tekevät omiaan ja menevät sekaisin ja sitten pitää alkaa alusta. Huoh.

Olen varmasti aivan liian vanha oppimaan ja ellen hanki pian niitä kuulokkeita, naapurini alkavat mutista. Sohvista ei ole huolta, se n puolesta saan pimputella sydämeni kyllyydestä. Kaikesta huolimatta harkitsen soittimen hankkimista kun sisko hakee omansa pois. Turhempaakin varmaan tulee tehtyä eikä sitä tiedä, vaikka joskus saisin sormeni tottelemaan. Elämässä on hyvä olla sekä haaveita että tavoitteita.


maanantai 22. helmikuuta 2021

talvista eloa

 Helmikuun viimeinen viikko, vaikka vasta äsken oli joulu. Tuntuu ettei päivistä saa pidettyä kiinni, ne lipsuvat sormien välistä ja katoavat.

Hyytävän kylmä talvi on eristänyt tehokkaasti kaikesta sosiaalisuudesta, sillä lenkkeilykavereita on ollut harvassa.

Paitsi tietysti Sohvi.


Olen aina vain kuluttanut aikaani kutomalla ja kuuntelemalla äänikirjoja. Joudun välillä hylkäämään kirjan ihan lukijan vuoksi. Jotkut lukijat omaavat niin oudon puhe- tai pitäisikö sanoa lukunuotin, että sitä ei kestä kuunnella. On rasittavaa keskittyä juonen seuraamisen sijaan sen ymmärtämiseen, mitä lukija sanoo. Eikö kukaan kuuntele tulosta ennen äänikirjan julkaisemista?

Toinen hieman huvittava asia tuli ilmi Ann-Christin Antellin teoksessa Puuvillatehtaan varjossa, jonka tapahtumat sijoittuvat Turkuun. Lukija Sanna Majuri luki kaikki murteelliset osat puhtaalla Porin murteella, ja se aiheutti alkuun sekä hämmennystä että tahattomia tirskahduksia. Toisaalta, ehdottomasti parempi ratkaisu on käyttää murretta, jonka kunnolla osaa. Lounaismurteiden pahoinpitelyä on jo kuultu tarpeeksi.

Välillä, kun en kuuntele kirjaa, kaivan Yle Areenasta vanhoja kuunnelmia. On kuin palaisi lapsuuden iltoihin. Kuunnelmat olivat suurinta huvia ennen television yleistymistä. Lauantai-iltaisin kuunneltiin Kankkulan kaivolla-hupailuja. Niitäkin löytyy vielä muutama jakso Areenasta. Neulasen Manta ja Pumppuveikot kumppaneineen.

Lisää nostalgiasia muistoja herättää tänään alkava uusi sarja, joka perustuu L.M Montgomeryn Anna-sarjaan. Odotan sitä suurella mielenkiinnolla sillä pidin varsin paljon edellisestä tulkinnasta, vaikka sen loppujakso poikkesikin kirjoista.


perjantai 5. helmikuuta 2021

molempi pahempi

Elämä ei ole enää yksinkertaista ja helppoa, vaikka olisi kuinka mukavaa. Kaikesta on tullut/tehty niin monimutkaista ja asioilla on niin monta puolta, että tuppaa menemään ilo koko touhusta.


Sain islantilaisneuleeni valmiiksi ihan aikataulun puitteissa ja tulos oli ensikertalaisen työksi ihan hyvä. Ohjeen kokotaulukko vain oli sen verran pielessä, että paita on pari numeroa liian suuri. Mietin tässä, puranko sen ja kudon uudestaan, vai pesenkö sen verran kuumassa vedessä, että huopuu sopivammaksi. 

Mutta näitä sattuu, eikä se ole nyt suurin tuska. Isompi asia on langan alkuperä ja kaikki siihen liittyvät näkökohdat. Kaikkea pitäisi miettiä juurta jaksain, ennenkuin edes aloittaa neuleen. En aio enää kiusata itseäni tuolla jo tehdyn pukineen ympäristövaikutuksella, mutta jatkossa pitänee miettiä tarkemmin.

En ole enää aikoihin ostanut keinokuitua sisältäviä lankoja muihin kuin sukkiin. Luonnonkuidut yksinään eivät oikein kestä sukkien kulutusta. Mutta tekokuitujen välttäminen on vain yksi asia. 

Asiasta kertoo Ylen artikkeli.

Villan alkuperä ja sen tuotanto on iso ongelma. Kotimaisesta lampaanvillasta menee hukkaan (jätteeksi) suuri osa vaikka  suomenlampaan villa olisi erityisen käyttökelpoista. Sen käsittelykapasiteetti on kotimaassa riittämätön ja kun villa viedään muualle pestäväksi sen ympäristövaikutukset kasvavat.

Villantuotanto on myös kovin erilaista eri puolilla maailmaa. Kun suomalaisen lampaankasvattajan katraat ovat enimmillään satoja lampaita, maailmalla laumoissa on tuhansia lampaita eikä niiden hyvinvointia voi enää valvoa riittävasti. Myös eläinten käsittelytavat voivat olla varsin raadollisia.

Värjääminen on sitten oma lukunsa, ja siinä on vaikeaa olla ympäristöystävällinen vaikka sen tekisi itse. Olen kokeillut.

Kaikenkaikkiaan näyttää siltä, että kun ryhtyy johonkin hommaan, on parasta että joko ottaa asioista selvää perusteellisesti ja toimia sitten, jos vielä kykenee elämään toimiensa vaikutusten kanssa tai tekee vain parhaansa eikä murehdi seurauksia. Perikunta hoitaa ne aikanaan.