Olen aina haaveillut, että voisin opetella soittamaan pianoa. Taidolle olisi ollut käyttöä monta kertaa vuosien varrella.
No, haaveet ja todellisuus ovat tietysti kaksi eri asiaa. Vaan yrittänyttä ei laiteta eikä minulla ole kotiväkeä, jonka hermot pitäisi ottaa lukuun. Koska kysymyksessä on sähköinen soitin, siihen olisi mahdollista kytkeä kuulokkeet ja silloin ei tarvitsisi pelätä häiritsevänsä naapureitakaan.
Kuulokkeita ei vielä ole, joten käytän kaikkein pienimpää äänenvoimakkuutta tapaillessani tuttuja melodioita. Sekin on kyllä kivaa, mutta sitten päätin, että turhanaikaisen pimputtelun sijaan voin yhtä hyvin yrittää perehtyä asiaan vakavammin.
Uskon näet koko homman tekevän hyvää aivoille ja se on ykköskannustimeni, ei niinkään se, että osaisin soittaa.
Siispä teen nyt sormiharjoituksia aamuin illoin. Ja siinä välissä. Toki välillä yritän saada aikaan Nalle Puhin sadelaulun sävelmää, mutta siis pääpaino on sormiharjoituksissa.
Ymmärrän nyt, miksi niinkin yksinkertainen harjoitus on hyvää nimenomaan aivotoiminnalle, vaikka totuuden nimessä, tuntuu se sormissakin. Minulla on pienet kädet ja lyhyet sormet pianon soittoon.
Mutta siis kun yrittää keskittyä painelemaan koskettimia molemmilla käsillä ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan ja oikeassa järjestyksessä, se on vaativaa. Toiseen suuntaan sujuu jo hiukan, mutta palaaminen tuottaa vaikeuksia. Jotenkin sormet tekevät omiaan ja menevät sekaisin ja sitten pitää alkaa alusta. Huoh.
Olen varmasti aivan liian vanha oppimaan ja ellen hanki pian niitä kuulokkeita, naapurini alkavat mutista. Sohvista ei ole huolta, se n puolesta saan pimputella sydämeni kyllyydestä. Kaikesta huolimatta harkitsen soittimen hankkimista kun sisko hakee omansa pois. Turhempaakin varmaan tulee tehtyä eikä sitä tiedä, vaikka joskus saisin sormeni tottelemaan. Elämässä on hyvä olla sekä haaveita että tavoitteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti