perjantai 26. helmikuuta 2010

Immeljärven maisemia

Eilen oli aurinkoinen päivä ja lähdimme paarustamaan Immeljärvelle.
Lauttasauna oli ankkuroituna rantaan odottamaan sulaa vettä.
Levitunturin huipulla rakennetaan aina vaan.

Ylempi kuva on otettu jäältä, alempi Kätkän kupeesta. Levin huippu on kuitenkin ihan tunnistettavissa molemmissa.
Kätkätunturin rinne ei talvella houkuttele kiipeämään. Tosin lumikenkäilijöitä sielläkin tarpoi.
Maisemat olivat kyllä kaunnit ja talviset. Täällä ei tuullut, kuten jäällä.

Kätkän pituutta ei tästä kulmasta huomaa. Se näyttää sievältä keolta, vaikka on profiilissa notkoselkäinen kuin kameli.

Oli ihanaa kävellä tunturin kupeessa ja jäällä. Aurinko lämmitti. Muita kulkijoita oli mennessä vähän, palatessa jo enemmän.
Paluumatkalla koukattiin apteekin kautta, burana on ollut tarpeen. Silta matka kannatti. Menisin vielä uudelleenkin, jos tänään paistaa aurinko, mutta meillä taitaa olla muuta ohjelmaa.

Vaikka loma on ollut virkistävä, nyt tuntuu että jo riittää. On ikävä kotiin, omiin oloihin. Alan olla sosiaalisuuteni äärirajoilla.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Lumikenttien nais

Täällä ollaan, Levillä. Ihme kyllä.
Oli ihan hilkulla, etten jäänyt lomailemaan kotimaisemiin.

Lauantainahan tuuli kovasti jo päivällä, ja joka kerta kirkolla käydessäni oli aina vain vaikeampi ajaa kun tuuli lykkäsi lunta tielle. Lähtö oli vasta yhdeltä yöllä ja päätin lähteä ajoissa siltä varalta, että kulku olisi hankalaa.

Kävin monta kertaa ulkona illan mittaan, mutta koska itätuuli ei sovi pihaani, ei minulla ollut oikein käsitystä siitä, millainen myrsky oli menossa.
Kuitenkin aloin pakata autoa jo kahdeltatoista, ajattelin että istun vaikka autossa linja-autoasemalla vähän kauemmin kuin että myöhästyn ja muut joutuvat odottamaan. Olin sopinut Runonkirjoittajan kanssa, että hän hakee neiti Sieväsen pois linjurilta viikoksi, ettei se joudu olemaan siellä tönittävänä.
No, kello oli tuskin vartin yli puolen yön, kun starttasin pihalta. Puoli kilometriä meni aivan hyvin, kun tie on metsän suojassa. Hakkuuaukion kohdalla alkoi toinen reuna kadota, mutta vielä saattoi ajaa. Sitten tie katosi kokonaan. Tuuli oli täyttänyt tien reilun kymmenen metrin matkalta. Nousin autosta katsomaan tilannetta ja silloin vasta tajusin, miten kovasti tuuli. Viima tuli vaakasuoraan ja siinä vaiheessa oli alkanut myös sataa lunta, joten ilma oli myös aivan sakeana lumesta. Otin autosta lumilapion ja aloin lapioida, mutta siinä myrskyssä se oli aivan toivotonta touhua. Lumi oli pakkautunut tiiviiksi kakuksi, josta piti lohkoa kappaleita ja heivata tien yli myötätuuleen. Lapioituani metrin olin aivan hiessä ja jouduin luovuttamaan.
Ei auttanut muu kuin kavuta autoon ja peruuttaa takaisin. Peruutusmatkaa olikin melkoisesti ja siihen meni aikaa, kun en tahtonut nähdä mitään.

Lopulta pääsin naapurin tienhaaraan ja sain auton käännettyä. Siinä nappasi toinen etupyörä lumipenkkaan ja jäin kiinni. Siinä vaiheessa soitin matkakaverille että nyt taisin jäädä kyydistä. Olen juuttuneena lumipenkkaan enkä tiedä, miten pääsisin kirkolle.
Aikani lapioituani ja jurrutettuani sain Sieväsen lopulta irti ja pääsin takaisin kotipihalle. Olin melkoisen uupunut ja aika harmissani.
Juuri kun olin tarttumassa matkalaukkuun kantaakseni sen takaisin tupaan, soitti matkanjohtaja. Hän sanoi yrittäneensä saada jonkun auraamaan tien, mutta traktorit olivat niin jäässä ja hankeen hautautuneita, ettei kukaan ollut luvannut lähteä. Kiva, ajattelin. Puoli kylää on herätetty ja tietää nyt, että olen lähdössä pois viikoksi.
Sitten matkanjohtaja kysyi, onko mulla pulkkaa? Muistelin, että jossain pitäisi olla Taekon sininen sarvis. Laita matkalaukku pulkkaan ja kahlaa koululle, niin me lähetetään taksi hakemaan siitä, sanoi mj.
Minähän tein niin. Matkis istui pulkassa kuin nelivuotias ja reppu pääsi selkään. Kävellessä tuulen voimakkuus ja lumen määrä tuli erittäin tarkasti havaituksi. Otsalampusta oli lähinnä vain moraalista tukea, mutta tie on niin tuttu, että pimeämmässäkin olisin sen kulkenut.
Hankalin osuus oli tietysti se kohta, jossa tie oli kokonaan tukossa. Lapioimaani kohtaa ei enää erottanut, tuuli oli jo tasoittanut jäljet. Siinä kahlatessani näin taksin valot jotka tulivat vastaani koulun suunnasta. Taksi tuli niin pitkälle kuin pääsi ja nostelimme tavarat autoon.
Peruuttaminen ei ammattilaiselta sujunut kovinkaan paljon ketterämmin kuin minulta, ja kaiken lisäksi juutuimme hetkeksi kiinni. Lopulta taksinkuljettajarouva sai auton irti, käännettyä ympäri ja pääsimme matkaan. Linjuri odotti kasitien varressa pysäkillä ja niin kiipesin kyytiin tukka sekaisin ja lumisena, hikisenä ja aika uuvuksissa. Mutta helpottuneena.
Kaiken kaikkiaan lähtö myöhästyi vuokseni vain puolisen tuntia, vaikka minusta tuntui että olin taistellut tuiskussa tuntiakausia.
Myräkkä jatkui ja maantielläkin ajokeli oli aika huono, kunnes vähän Porin jälkeen se jäi taakse ja loppumatka oli kelin puolesta erinomainen. Rovaniemen jälkeen nousi aurinko ja paistoi koko sunnuntain. Levillä olimme joskus kolmen maissa iltapäivällä.

Täällä satoi eilen lunta ja tuulikin hiukan, mutta ei ollut ollenkaan semmoinen Jack London-tunnelma kuin kotoa lähtiessä.
Yritän pitää kameraa mukana tänään, jospa sitten saisin tännekin muutaman otoksen. Vaan olisipa ollut kanttia kuvata lauantaiyönä sitä eestaas-vaellustani. Olisi tullut kuvitettu jännityskertomus.

maanantai 15. helmikuuta 2010

herkkua on siinä monenlaista

Tässä vihdoin pitopöytään koottuna useamman illan ja iltapäivän tuotokset. Muistin jopa tulitikun!
Ämpärillinen perunoita.

Kakkuja ja leivoksia. Noista etualan pikkuleivistä puolet levisi uuninpohjalle, josta pyydystelin ne pinsettien avulla talteen.

Hedelmävati on keskeneräinen, sillä banaanit ovat viimeistelemättä. Päärynän kyljessä taitaa olla tekijän sormenjälki.

Kurkkuviipaleita lautasella ja karviaisia. Takana piirakka. Ja kuvat epätarkkoja.


Pöydällä on makkaroita, juustoja, kinkkupaistos, hedelmiä, sipuleita, suklaakakku, hedelmäkakku, pikkuleipiä, kurkkua ja karviaisia. Ainakin.

Vielä lähikuva marjoista. Niitä on noin kuusikymmentä, ja niiden tekemiseen meni puolitoista tuntia. Mahtuvat hyvin tuohon tuikkukupista tehtyyn litranmittaan.

Makkarat olette nähneet ennenkin, paitsi ehkä noita bratwursteja vai mitähän lienee.
Näille ei ole toistaiseksi mitään käyttöä, kun en nyt jaksa keskittyä uuden nukkekodin hankintaan. Vanha on myynnissä, laitan sen oikein asiallisesti kaupan kunhan nyt tulen siihen toimeen. Pakkaan nämä sapuskat parempaan talteen koko neitien muun huushollin kanssa odottamaan tulevaa.
Nyt on kerättävä sisu ja voimat ja tyhjennettävä huussi. Ei ole oikein paras päivä siihen hommaan, mutta eipä liene takeita paremmastakaan.
Sen päälle syön lujasti ja lähden kirjastoon kuuntelemaan luentoa Rukoushuoneenmäen kasveista. Jos vielä kykenen.







haikeaa oloa

Tässä äärest epätarkka otos viime maanantain hopeasavikurssilla tehdyistä riipuksista. Noista vain pieni lehti on valmiiksi harjattu ja kiilloitettu, muut ovat vielä viimeistelemättä. Noiden zirkonien istutus oli työläämpää kuin voisi kuvitella, niistä oli vaikea saada tarpeeksi tukevaa otetta pinseteillä. Onneksi epätarkasta kuvasta ei erotu virheetkään niin helposti. Nämä päätyvät rannekoruihin, jolloinkin.
Opettajien asuntolaa alettiin viime viikolla purkaa, ja kulttuuriseura sai luvan käydä katsastamassa jotakin säilytettävää talonsa tarpeisiin. Pelastimme muutaman naulakon ja puulaatikon, vankkaa 50-luvun kaunista tekoa. Poimin myös taskuuni asuntojen lattialta pieniä, asukkaiden hylkäämiä esineitä, kuten yllä oleva nuken kahvikuppi. Se on posliinia ja vaikka korva puuttuu, siitä välittyy minulle eletyn lapsuuden leikit ja tunnelmat.

Tässä koko taskuuni kertynyt kokelma. Avain on jonkin komeron avain, kaikissa asunnoissa oli vielä alkuperäiset komerot ja niissä nuo hienot avaimet.
Talossa käynti ei ollut aivan viisasta, se jätti mielen haikeaksi koko viikonlopun ajaksi. Siellä oli aivan erityinen tunnelma, jonka olisi suonut säilyvän. Lisäksi talo oli erinomaisessa kunnossa ja olisin mieluusti ostanut yhden asunnon itselleni vanhuuden varalle. Otin kännykällä kuvia, katsotaan ovatko ne sen laatuisia, että voin laittaa niitä tänne muistoksi.
Tämä viikko pitää käyttää lehden tekemiseen, työtöihin ja matkalaukun pakkaamiseen. Lauantaiyönä lähden hiihtolomalle Lappiin. Otan koneen mukaani, joten on mahdollista että päivitän blogia sieltä.
Makuaistini on edelleen kadoksissa ja alan siihenkin jo tottua. Pitänee kuitenkin hankkiutua lääkäriin, varmuuden vuoksi. Jos syynä on jokin tulehdus, se pitää hoitaa pois ennen leikkausta.
Eilinen päivä meni taas lorvaillessa, muutaman tunnin sentään tein minikasviksia. Vajaan litran (1:12) karviaisia tekemiseen meni puolitoista tuntia. Jos tänään mitenkään tulee kunnollinen kuvausvalaistus niin tuuppaan tänne malliksi otoksia.

perjantai 12. helmikuuta 2010

hiljainen viikko

Ainakin täällä blogissa. Muuten tuntuu että meno on ollut melkoista...

Maanantaina tuli tehtyä äkkipäätös ja siksi ilta kului hopeasavikurssilla. Kuvaan tulokset nähtäville heti kunhan valaistus- ym. olosuhteet ovat kohdallaan.

Pienoismallia rakennettiin tiistaina ja keskiviikko meni taas hopeasaven kanssa. Eilen olin sorvaamolla ja tänäänkin on menoa. Ja huomenna. Sunnuntaina en nouse ollenkaan sängystä, vaan luen koko päivän. Ehkä.

Termostaatti on edelleen rikki ja nyt multa on mennyt sekä haju- että makuaisti. Työkaveri valisti eilen, että se on yleisin merkki dementian alkamisesta.

Ei tee mieli syödä mitään, vaikka nälkä välillä onkin, kun mikään ei maistu miltään. Se on hiukan vaarallistakin pitemmän päälle, kun ei yhtään erota miten paljon ruoassa on suolaa. Tönkkösuolattu menee alas yhtä hyvin tai huonosti kuin suolatonkin. Vesi on ainoa jota tekee mieli, senhän ei odotakaan maistuvan miltään.

On oikeastaan hämmästyttävää, miten tyystin voi pettyä maun puuttumisen vuoksi. Kyllähän sen vielä viime viikolta muistaa, miltä ruisleipä maistuu. Aamulla, kun haukkasin voikkarista ja odotin sen maistuvan entiselle, olin aikamoisen hämmästynyt kun mitään makua ei tuntunut, ainoastaan karkea kappale suussa ja joukossa kylmää pehmeää juustoa. Siis koko syömisen nautinto jää tuntoaistin varaan. Sitä ei osaa edes kuvitella ennenkuin kokee.

Onko se paluuta siihen lapsuuden aikaan, jota ei muista, jolloin kaikki piti laittaa suuhun tunnustelua varten? Ehkä olen tosiaan dementoitumassa ja alan pureskella kaikkea näkemääni, kun en enää muuten kykene saamaan tietoa.

Hajuja en niinkään kaipaa, vaikka mm. savun haistaminen olisi tärkeää. Eli jos jostain on pakko luopua, niin hajut vois olla hyvä vaihtoehto.

En osaa olla huolissani tästä, pikemminkin tuntuu mielenkiintoiselta ja olen odottavalla kannalla: mitä vielä?

Kuten tavallista työtyöpäivän jälkeen, tänään on pakko enimmäkseen istuskella. Siinä samalla voin valmistella huomista nukkiskurssia. Viime lauantain massailua haluttaan jatkaa ja ajattelin että tehdään vihanneksia. Pelkkien perusmassojen vaivaamisessa menee parin televisiosarjan verran aikaa.

perjantai 5. helmikuuta 2010

termostaatti rikki

Mulla on nykyisin ihan järkyttävän kylmä. Palelen koko ajan, eikä auta lisävaatteet eikä oikein liikuntakaan. Toki liikkuminen lisää verenkiertoa ja tulee lämmin, mutta heti taas palelee.

Yöllä herään siihen, että olen ihan jäykkänä ja tärisen vilusta. Takkupää yrittää pakoon kun olen kuulemma niin kuuma, ettei kestä olla vieressä.

Lämmitin illalla kaurapussin mikrossa ja työnsin sen vällyjen alle sängyn jalkopäähän. Siitä oli sen verran apua, että sain unen päästä kiinni, mutta yöllä taas palelin. Huoh.

Käytin tänään naapurin emäntää terveyskeskuksessa. Oli mulla omaakin asiaa kirkolle, joten se meni siinä samassa. Paitsi että juuri, kun olin kurvannut terkkarin pihaan, töistä soitettiin. Piti ihan heti ja nyt tehdä tilaus.
No mitäs, kävin sanomassa emännälle, että palaan kohta, ja ajelin kotiin tekemään töitä ja sitten takaisin kirkonkylään. Ehdin vielä juttelemaan pitkän tovin pikkuserkun kanssa luukulla ennenkuin päästiin lähtemään apteekkiin ja muille asioille.

Oli kiva saada vaihteeksi seuraa ja emäntäkin sai lääkkeet viikonlopuksi. Kertoi alkuviikosta käyneensä kävellen kirkolla, muttei nyt kipeänä jaksanut. Vannotin jatkossa soittamaan mulle, kun tarvii kyytiä. Pitäähän meidän yksinäisten akkojen auttaa toisiamme.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

vaihtelua

Tein yhtenä iltana taas makkaroita. Kuva on epätarkka, kamerani ei vaan kykene parempaan. Tässä on yksi ajankulu toipilasajalle, tosin paistaminen ei laitoksessa onnistu.

Nämä ihanuudet tulivat lehden mukana. Jos itse tehdyt ovat pieniä, niin nämä ovat sitten - vielä pienempiä? Nyt ei tarvitse ainakaan hedelmäviipaleita väkertää. Kurkkua ja tomaattia voisin kokeilla. Tuossa oli kiiwiä, mansikkaa, banaania, omenoita, appelsiineja, sitruunoita ja ananasrenkaita.
Muistikirjalla oli vaihtopäivä. Vasemmalla vuoden palvellut ja nyt täyteen kirjoitettu ystävä, oikealla palvelukseen astuva uusi ja tyhjä tuttava. Viimeiset merkinnät vanhaan kirjaan tein tänään kehittämisyhdistyksen kokouksessa. Nyt pitää muutaman viikon ajan kanniskella mukana molempia.

Sohvi ihastelee lumen paljoutta? Ei, vaan tuumii voisko vaivihkaa käydä tarkastamassa lintulaudan alla, onko sinne pudonnut herkkuja. Karvanaamat syövät kauraryynejäkin, jos saavat varastaa niitä linnuilta. Sohvikin, vaikkei muuten ruoka maistu lainkaan.



Huomenna on työpäivä, ja fiksu kun olen, olen buukannut päivän ihan täyteen kokouksia. Ihan viimeksi vielä kehityskeskustelu. Ja illalla yhdistyksen kokous.




maanantai 1. helmikuuta 2010

etäännyttämistä

Siitä puhuttiin eilen kurssilla. Siis siitä, miten omat kokemukset kuvataan siirtämällä ne toisen kokemiksi, toiseen aikaan ja paikkaan. Jotta ei tarvitse pistää itseään lasin alle tarkasteltavaksi.

Sitä on harjoiteltava runsaasti. Muutenkin kuin vain kurssiharjoitusten puitteissa.

Olen huomannut, että etäännyttämistä voi soveltaa myös elämäänsä. Merkitys hieman muuttuu, sillä elämä on tietenkin elettävä itse, mutta voi etäännyttää asioita ja ihmisiäkin. Rajata pois sellaista, mistä ei pidä, mikä loukkaa tai satuttaa. Tai hatuttaa.

Joskus on tehtävä selvä ero, lakata tapaamasta tai tekemästä. Toisinaan riittää kun asennoituu uudelleen tai siirtyy vähän syrjään.

Toiset ovat mestareita pysymään sivussa ja arvioimaan tilanteita. Mulla on siinäkin vielä oppimista. En sentään halua tulla kyyniseksi tai mistään innostumattomaksi. Mutta jonkinlainen välimatkan lisäämisharjoitus tässä on edessä. Elämässäkin.

Varasin tänään itselleni sen laitospaikan. Eikös kuulosta kamalalta? Poika kyllä tuumasi, että veteraanipapat voivat hyvinkin innostua kun saavat nuoren tytön seurakseen. Pisteet pojalle. Taitaa ollakin ainoa paikka, missä vielä käyn ellen nyt nuoresta, niin nuoremmasta.

Mulle valkeni perikunnan kanssa puhuessa, että vaikka olen aina sanonut, että haluan vanhainkotiin kun se aika koittaa, niin kuinka lopulta mahtaa käydä? Kun jo neljän viikon hoitojakso aiheuttaa kamalan hylätyksi tulemisen tunteen ja vastahakoisuuden. Saa nähdä mitkä on tunnelmat sitten kun vapaudun.

On vaarana, että jälkikasvu joutuu toimittamaan kiroilevan mummun väkisin hoitoon. Hoitsujen iloksi. Tätä menoa se on äkkiä edessä.

Laihuusrintamalla ei oikeastaan mitään uutta. Viikon tulos on neljä kiloa, vyötäröltä on kadonnut viisi senttiä. Olen nyt syönyt pääasiassa sosekeittoa ja hedelmiä. Ostin kaksi rasvatonta jogurttia, mutta makeutusaineet tekevät semmoisesta melko kamalan makuista, joten ne jäävät kokeiluiksi. Olen mieluummin ilman.

Saimme tänään koirien kanssa lumityöt tehtyä, mutta huomiseksi on luvassa taas pyryä. Ei sentään tarvitse lähteä minnekään. Nyt pitää olla kotona kun vielä saa, ja nauttia.