Ihan pikkuinen postaus, kun mulla on nyt kiire n. kuus viikkoa. Se uusi talo nimittäin tuli, oikein autolla oven eteen ja nuorimies kantoi paketit porstuaan. Molemmat yhtäaikaa.
Meinasin saada tyrän kun aloin siirtää niitä siitä sisemmälle. Onneksi mulla oli ystävä apuna.
Aloitan tämän talon myötä toisen blogin, johon kirjaan projekstin edistymistä. Tänään en kuitenkaan ehdi sitä aloittaa, joten kirjaan tähän: olen vissiin hullu. Ainakin pikkasen.
Se talonperhana on nimittäin kyllä juuri sellainen kuin pitikin, mutta SEN KAIKKI OSAT OVAT IRRALLAAN JA MAALAMATTOMIA. Ettäs sen tiedätte. Mun pitää maalata joka ainoa kappale ainakin kertaalleen ennenkuin voin tehdä yhtään mitään muuta. Sen jälkeen saan värvätä puoli sukua kokoamaan sitä, koska se pahus on niin iso, ettei sitä saa yksin liimattua kasaan. Sitten vasta voi ruveta vetämään sähköjä ja suunnittelemaan tapiseeraamista. Huoh.
Eikö olekin kivaa? On se. Mulle ei vaan sovi toi odottelu, ellen ole siitä koskaan maininnut.
Posti toi myös sähköistykseen tarvittavat tavarat sekä aivan ihanan paketin siskolta. Synttäripaketin, oi onnea! Mulla on paras sisko maailmassa.
Mut nyt pitää joutua. Maalaamaan.
maanantai 29. maaliskuuta 2010
sunnuntai 28. maaliskuuta 2010
aikavaras
Multa meni koko aamu hukkaan tuon kellonsiirron takia. Tai ehkä kuitenkin omasta syystä? Otin nimittäin aamulla herättyäni yöpöydältä Turkka Hautalan kirjan Salo ja luin sen loppuun. Erinomainen opus. Makoilin vielä hetken miettien kirjan mieleen nostamia asioita ja niin kello olikin jo melkein kymmenen. Sitten kun olin hakenut lehden, tajusin, että se olikin melkein yksitoista.
Ulkona sataa vettä niinkuin keväällä pitääkin. Polut alkavat olla sulia, mutta hanget ja varsinkin paikat, joihin lunta on kasattu, ovat vielä tukevasti piilossa lumen alla.
Angervot ovat kaikki lamonneet lumen alle. En ole kiinnittänyt asiaan huomiota ennenkuin nyt, kun taipuneet varret alkavat paljastua. Saa nähdä, oikenevatko kesäksi ja jaksavatko kukkia.
Samaa on ihmeteltävä kaikkien muidenkin putarhan asukkien kohdalla. Olisin mieluusti täällä tervehtimässä jokaista heräävää, mutta ehdin mukaan vasta kovin myöhään.
Ystävä kaupungista soitti. Kertoi irroittaneensa ovikellon johdot, kun ensimmäiset kerjääjät olivat rimputtamassa jo yhdeksältä ja sen jälkeen ovella piti ravata kymmenen minuutin välein. Ei kuulemma ole tarjolla oikein oksiakaan, kunhan hokevat jonkin ritiramssun ja henkäisevät: onk sul karkki tai rahaa?
Siis mitä? Piti oikein varmistaa, että pyytävätkö rahaa? Kyllä kuulemma, ei kaikki, mutta aika monet. Hedelmät ei kelpaa, eikä piparit, eikä oikein karkitkaan, vaan mieluummin suklaamunia, joissa on yllätys. Vielä mieluummin raha. Pukuihin on kyllä osin nähty vaivaa, on jos vaikka minkälaisia monstereita. Muttei niitäkään kaikilla.
Ehdotin hänelle pelastautumista jonnekin, missä saa olla rauhassa. Ei luvannut tulla meille, mutta harkitsi lähtemistä kirkkoon. Siellä kuulemma tuskin on ruuhkaa. Ja saattaapa asia niin ollakin.
Mulla ei täällä metsänreunassa ole huolta kerjuuväestä. Nykymukulat eivät kävele kilometriä edes suklaamunien toivossa, eikä vanhemmat kuskaa huonoja teitä pitkin, kun paremmiltakin saa saalista. Viikolla tuli telkkarista ortodoksikirkon huoli perinteen katoamisesta ja sekoittumisesta trulli- ja halloweenperiinteeseen. Kuunneltuani ystäväni selostusta ymmärrän kirkon huolen.
Mun lapsuudessani ei käyty virpomassa. Tunsin perinteen, koska pikkuserkkujeni toinen vanhempi oli siirtoväkeä, ja he kävivät virpomassa karjalaisia isovanhempiaan. Tarkasti säädetyllä rituaalilla. Mm. virpomispalkan he saivat vasta pääsiäissunnuntaina, eikä virpomispäivänä palmusunnuntaina.
Myöskään oma perikuntani ei muistaakseni käynyt, ellei sitten nuorin olisi ollut kerran tai pari. En tykännyt moisesta pyhärauhan häirinnästä silloin enempää kuin nytkään.
Toisaalta, meidän perinteemme on kyllä hiukan väritön ja tapahtumaköyhä. Se kaipaisi ehkä jonkinlaista piristystä ja uudistamista. Hyvät tavat olisi kuitenkin syytä opetella kotona. Kävisi se kerjuukin menestyksekkäämmin, jos osaisi sanoa päivää, kiitos, olkaa hyvä ja näkemiin. Edes.
Ulkona sataa vettä niinkuin keväällä pitääkin. Polut alkavat olla sulia, mutta hanget ja varsinkin paikat, joihin lunta on kasattu, ovat vielä tukevasti piilossa lumen alla.
Angervot ovat kaikki lamonneet lumen alle. En ole kiinnittänyt asiaan huomiota ennenkuin nyt, kun taipuneet varret alkavat paljastua. Saa nähdä, oikenevatko kesäksi ja jaksavatko kukkia.
Samaa on ihmeteltävä kaikkien muidenkin putarhan asukkien kohdalla. Olisin mieluusti täällä tervehtimässä jokaista heräävää, mutta ehdin mukaan vasta kovin myöhään.
Ystävä kaupungista soitti. Kertoi irroittaneensa ovikellon johdot, kun ensimmäiset kerjääjät olivat rimputtamassa jo yhdeksältä ja sen jälkeen ovella piti ravata kymmenen minuutin välein. Ei kuulemma ole tarjolla oikein oksiakaan, kunhan hokevat jonkin ritiramssun ja henkäisevät: onk sul karkki tai rahaa?
Siis mitä? Piti oikein varmistaa, että pyytävätkö rahaa? Kyllä kuulemma, ei kaikki, mutta aika monet. Hedelmät ei kelpaa, eikä piparit, eikä oikein karkitkaan, vaan mieluummin suklaamunia, joissa on yllätys. Vielä mieluummin raha. Pukuihin on kyllä osin nähty vaivaa, on jos vaikka minkälaisia monstereita. Muttei niitäkään kaikilla.
Ehdotin hänelle pelastautumista jonnekin, missä saa olla rauhassa. Ei luvannut tulla meille, mutta harkitsi lähtemistä kirkkoon. Siellä kuulemma tuskin on ruuhkaa. Ja saattaapa asia niin ollakin.
Mulla ei täällä metsänreunassa ole huolta kerjuuväestä. Nykymukulat eivät kävele kilometriä edes suklaamunien toivossa, eikä vanhemmat kuskaa huonoja teitä pitkin, kun paremmiltakin saa saalista. Viikolla tuli telkkarista ortodoksikirkon huoli perinteen katoamisesta ja sekoittumisesta trulli- ja halloweenperiinteeseen. Kuunneltuani ystäväni selostusta ymmärrän kirkon huolen.
Mun lapsuudessani ei käyty virpomassa. Tunsin perinteen, koska pikkuserkkujeni toinen vanhempi oli siirtoväkeä, ja he kävivät virpomassa karjalaisia isovanhempiaan. Tarkasti säädetyllä rituaalilla. Mm. virpomispalkan he saivat vasta pääsiäissunnuntaina, eikä virpomispäivänä palmusunnuntaina.
Myöskään oma perikuntani ei muistaakseni käynyt, ellei sitten nuorin olisi ollut kerran tai pari. En tykännyt moisesta pyhärauhan häirinnästä silloin enempää kuin nytkään.
Toisaalta, meidän perinteemme on kyllä hiukan väritön ja tapahtumaköyhä. Se kaipaisi ehkä jonkinlaista piristystä ja uudistamista. Hyvät tavat olisi kuitenkin syytä opetella kotona. Kävisi se kerjuukin menestyksekkäämmin, jos osaisi sanoa päivää, kiitos, olkaa hyvä ja näkemiin. Edes.
perjantai 26. maaliskuuta 2010
rahaa menee, kevät tulee
...vaan ei tuu paketteja. Onko posti lakossa?
Oon nyt keväthuumauksessa tilannut laatikkokaupalla nukkekotitavaraa. Ne on kaikki juuttuneet jonnekin postin uumeniin. Tietty ne tulee tiistaina, kun mun pitää mennä sorvaamoon aamuvarhain ja sit väsyneenä eikun lähde uudestaan kirkolle. Mutta en valita! Ainakaan paljon.
Neiti Sievänen palautui käyttööni tänään. Hömelön lainavekottimen jälkeen oma kärry tuntui sähäkältä. Tultiin kotiin että lumi pölisi:)
Keskiviikkona sain kutsun sairaalaan leikkausvalmisteluja varten. Labraa, röntgeniä ja haastatteluja. Illalla myöhään huomasin, että kirjeen alareunaan oli präntätty: varsinainen sairaalaantulopäivä on 26.4. ????
Aamulla sairaanhoitaja vahvisti, että heiltä oli vissiin jäänyt kertomatta mulle leikkauspäivän siirto viikkoa aikaisemmaksi. Joo-o. Uskaltaakohan sinne lainkaan mennä sorkittavaksi.
Tyhjensin nukkekodin, jotta voin viedä sen huomenna uudelle omistajalleen. Ihan kamalasti siellä vieläkin oli pikkutavaraa, joita pakkasin pieniin pusseihin. Tuli kiusaus nakella kaikki yhteen isoon pussiin, mutta kun ajattelin semmoisen perkaamista joskus myöhemmin, kaivoin esille helmeilyssä tyhjentyneitä pikkuriikkisiä minigrippejä.
Koska odotusta kestää ainakin yli viikonlopun, puran energiaani ikuisuusprojektiin eli villatakkiin. Etukappaleet ovat jo kainaloiden tasolla. Olenkohan oikein erityisen hidas? Vaikka onhan takissa kokoa, mullehan se tulee...
Oon nyt keväthuumauksessa tilannut laatikkokaupalla nukkekotitavaraa. Ne on kaikki juuttuneet jonnekin postin uumeniin. Tietty ne tulee tiistaina, kun mun pitää mennä sorvaamoon aamuvarhain ja sit väsyneenä eikun lähde uudestaan kirkolle. Mutta en valita! Ainakaan paljon.
Neiti Sievänen palautui käyttööni tänään. Hömelön lainavekottimen jälkeen oma kärry tuntui sähäkältä. Tultiin kotiin että lumi pölisi:)
Keskiviikkona sain kutsun sairaalaan leikkausvalmisteluja varten. Labraa, röntgeniä ja haastatteluja. Illalla myöhään huomasin, että kirjeen alareunaan oli präntätty: varsinainen sairaalaantulopäivä on 26.4. ????
Aamulla sairaanhoitaja vahvisti, että heiltä oli vissiin jäänyt kertomatta mulle leikkauspäivän siirto viikkoa aikaisemmaksi. Joo-o. Uskaltaakohan sinne lainkaan mennä sorkittavaksi.
Tyhjensin nukkekodin, jotta voin viedä sen huomenna uudelle omistajalleen. Ihan kamalasti siellä vieläkin oli pikkutavaraa, joita pakkasin pieniin pusseihin. Tuli kiusaus nakella kaikki yhteen isoon pussiin, mutta kun ajattelin semmoisen perkaamista joskus myöhemmin, kaivoin esille helmeilyssä tyhjentyneitä pikkuriikkisiä minigrippejä.
Koska odotusta kestää ainakin yli viikonlopun, puran energiaani ikuisuusprojektiin eli villatakkiin. Etukappaleet ovat jo kainaloiden tasolla. Olenkohan oikein erityisen hidas? Vaikka onhan takissa kokoa, mullehan se tulee...
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta
Talo on myyty. Sähköt jäävät, jos joku niitäkin tarvitsee..
Maanantaina posti toi paketin, ja mulla meni koko päivä askaroidessa. Mm. tämmöisiä bling-bling-juttuja tuli:
Tämä on ehdoton ykkönen. Harmi että nuo välttämättömät pleksit estivät lähikuvien onnistumisen.
Kun nyt vaan TULISIVAT, ettei tarttis kovin vanhana paketteja availla...
Maanantaina posti toi paketin, ja mulla meni koko päivä askaroidessa. Mm. tämmöisiä bling-bling-juttuja tuli:
Näiden pitäisi olla pöytälamppuja. Elleivät juuri tuo mieleen, ei voi mitään. Varjostimen väri on saatu aikaan kynsilakalla, ja nuo kuvassa näkyvät haivenet eivät tällä kertaa ole peräisin minusta tai edes koirista, vaan ovat liimaa. Se näköjään venyy.
Eilen sitten olimme Harjavallassa, Emil Cedercreutzin museossa. Siellä on juuri jatkoaikaa saanut nukkekotinäyttely, ja pitihän se nähdä. Hienoja taloja olivat satakuntalaiset harrastajat saaneet aikaan. Tässä muutamia suosikkejani:
Tämä on ehdoton ykkönen. Harmi että nuo välttämättömät pleksit estivät lähikuvien onnistumisen.
Tämä oli myös hieno, hiukan tavanomaisesta poikkeava toteutus. Ikävä kyllä en tullut kirjanneeksi tekijöiden nimiä ylös.
Tämä puutarhavaja oli myös viehättävä.
Pahoittelen kuvien huonoa laatua. Menkää itse katsomaan, näyttely on avoinna 25.4. saakka. Ja sanottakoon nyt, että kuvasin kyllä kaikki talot, mutta loput kuvat eivät ole noidenkaan laatuisia..
Kävimme myös Harjulan taiteilijakodissa, joka tietysti sijaitsee samassa pihapiirissä. Sieltä vielä muutama otos:
Kuva eteisestä.
Työhuoneen kirjoituspöytänurkkaus.
Ja vierashuoneen tunnelmaa.
Talossa oli niin hämärää, että loput kuvista ovat vielä tummempia. Hieno reissu kaikenkaikkiaan. Tuliaisiksi ostin Tukinvetäjä-reliefin ja muutamia siluetteja, taulun ja pari korttia. Kotona tulin siihen tulokseen, että kortit päätyvät kehystettyinä seinälle taulun kaveriksi. Siellä ei ollut valmiiksi kehystettyinä niitä aiheita, joita halusin.
Mulla on ollut pikkuisen huono omatunto. Olen viime aikoina shoppaillut melkoisesti. Vissiin vähän niinkuin sikoon, eli varastoon toipilasaikaa varten. Viime yönä, kun en millään saanut unta ja yritin hyödyntää pyörimisajan tuumailuun, mulle pukkas mieleen, että olen myös ostellut itselleni synttärilahjoja! Oikein roppakaupalla. Siihen ajatukseen olen sitten tainnut nukahtaakin, joskus viiden jälkeen.
Kun nyt vaan TULISIVAT, ettei tarttis kovin vanhana paketteja availla...
lauantai 20. maaliskuuta 2010
osto ja myynti liikkeellä
Tai oikeastaan toisin päin, sillä tässä olisi nyt talo myytävänä. 6 huonetta ja ullakko. Hinta vaivaiset 150€.
Talosta on jo lähes muutettu, vain muutama kaluste on jäljellä. Sähkötarvikkeet, eli muuntaja, jakoripa jossa sulake ja katkaisija sekä pistorasiat saa mukaan hintaan 30 €. Eli huomattavan edullinen tarjous.
Olimme tänään nukkiskurssin jälkeen Turussa Kädentaitomessuilla. Ihmetytti taas, miksi nimi on Kädentaito- kun esillä on ainoastaan valmiita tuotteita. Tarvikemyyntiä oli vain lanka- ja korupuolella, kaikki muu oli tuotemyyntiä.
Helmiliinalta ostin (en voinut olla ostamatta) "muutamia" nauhoja. Kuva ei kerro totuutta niiden kauneudesta, mutten nyt ehdi tsuumailla enempää. Nämä esiintyvät täällä seuraavan kerran valmiina koruina. Ehkä. Lisäksi hankin valmiita hopealenkkejä. En ole aiemmin käyttänyt valmiita, vaan tehnyt itse. Saa nyt nähdä, voiko niitä käyttää mihinkään.
Silkkialpakkalankaa itselleni ja Baby Merinoa Taaville. Ah. Kuva taas valehtelee värit, varsinkin tuon Taavin paitavärkin, joka on sellaista maitokahvin väristä.
Lähikuva silkkivillasta ja - Tadaa! - kinnasneula! Hieno!! Kun vielä oppisi sitä käyttämään...
Ainoat nukkekotikokoiset tavarat löytyivät latvialaisten keraamikkojen pöydästä. Pieniä kannuja ja ruukkuja.
Päivä oli mukava, vaikka nyt onkin hieman tuskaista. Mutta ei surra, onpahan tekemistä vähäksi aikaa. (niin kuin siitä olisi ollut puute tähänkään asti)
Nuo korukivet tai kivihelmet ovat NIIN ihania, etten voi ainakaan kahteen päivään laittaa niitä laatikkoon. En tiedä voinko edes nukkua. Niiden pitää kuitenkin odottaa aika tovin, ennenkuin otan ne työn alle. Sitten toipilasaikana vasta.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
pienin askelin
Olen tänään taas edistynyt yhdessä asiassa: avun pyytämisessä. Miksi se muuten on helpompaa työasioissa kuin omissa? Olin ikäänkuin unohtanut, että mulla on työkavereita, joilta voi pyytää apua. Pähkäilin ihan hävettävän kauan itsekseni, kunnes tajusin soittaa ja kysyä. Homma tuli valmiiksi kolmessa minuutissa, ja samalla tein muistiinpanot vastaisen varalle.
Olen siis edistynyt ainakin himpun verran tällä vaikealla tiellä.
Tiestä puheenollen, postiautoa ei ole tänään näkynyt. Tarkoittaako se sitä, että tie on niin sohjoinen ettei se päässyt tänne asti, vaiko vain sitä, ettei postia taaskaan ollut? Vainoharhainenko? Minä? En suinkaan... Saan asiaan jotain selvyyttä kun hetken päästä suunnistan kirkolle lehtipalaveriin.
Paistoin pitkästä aikaa oikeaa ruokaa uunissa. Yleensähän siellä paistuu vain miniruokia. Jätin uuninluukun auki kun otin vuoan pois, sillä tuvassa oli vähän kylmä. Takkupää aina laittaa luukun kiinni ja väittää, että sama lämpö sieltä tulee vaikka luukku on sulki. Tiedänhän minä sen, mutta kun se ei vaan tunnu siltä...
Meillä on muitakin näkemyseroja, joista olisi nyt hyvä avautua kun hän on riemulomalla Rivieralla tai jossain, eikä ole lukemassa. Mutta mutta. Ehkä jätän mehukkaimmat jutut myöhemmäksi :)
Tuntuu oudolta, kun ei ole yhtään kylvöstä ikkunalla. Yleensä tähän aikaan on jos jonkinlaista toivorikasta sirkkatainta purkkikaupalla. Niitä sitten huolekkaasti tiirailee ja huomaa jokaisen pikkiriikkisen viherryksen ja pontevan työntymisen mullasta. Monena keväänä on tähän aikaan jo nousseet ensimmäiset lumikellot ja krookukset.
Olisi myös aika leikata omenapuut. En kuitenkaan keksi, miten sen toteuttaisin, kun puiden juurella on polviin asti lunta. Tietysti pitäisi ajatella positiivisesti, että tikkailta putoaminen tai kaatuminen ei varmaankaan tuossa lumimäärässä ole kovin tuskallista. Että ihmevekotin ylettyy kyllä puunlatvukseen vaikka minä en seisokaan paljaalla maalla. Taidan sittenkin odottaa vielä vähän, eivät ne nyt ainakaan heti lähde kasvuun. Kun on sitä luntakin vielä.
Marjapensaista ei kannata puhuakaan, en varmaan edes löytäisi niitä hangesta, vaikka mulla onkin kartta puutarhastani.
Nyt kun Sohvi on vauvalomalla olemme Lillin kanssa kuin kaksi vanhaa huuhkajaa. Hipsuttelemme ympäriinsä eikä minkäänlainen riehaantuminen käy mielessäkään. Lilli on jättänyt jopa lintujen jaakaamisen vähille, vain korpit ja varikset saavat sen kiukustumaan. Ja ketut tietysti.
Eilen illalla ylensöimme molemmat itsemme ähkyyn. Lilli pisteli ison palan savustettua poron luustoa, ja minä mussutin (tai paremminkin rouskutin) valkosipulilla maustettuja ruisleivänpaloja. Semmoisia kuivattuja. Onneksi vain pienen pussillisen, mutta Lilli ei silti suostunut tulemaan kamariin nukkumaan :D Ei ihme, että aamulla närästi.
Olen siis edistynyt ainakin himpun verran tällä vaikealla tiellä.
Tiestä puheenollen, postiautoa ei ole tänään näkynyt. Tarkoittaako se sitä, että tie on niin sohjoinen ettei se päässyt tänne asti, vaiko vain sitä, ettei postia taaskaan ollut? Vainoharhainenko? Minä? En suinkaan... Saan asiaan jotain selvyyttä kun hetken päästä suunnistan kirkolle lehtipalaveriin.
Paistoin pitkästä aikaa oikeaa ruokaa uunissa. Yleensähän siellä paistuu vain miniruokia. Jätin uuninluukun auki kun otin vuoan pois, sillä tuvassa oli vähän kylmä. Takkupää aina laittaa luukun kiinni ja väittää, että sama lämpö sieltä tulee vaikka luukku on sulki. Tiedänhän minä sen, mutta kun se ei vaan tunnu siltä...
Meillä on muitakin näkemyseroja, joista olisi nyt hyvä avautua kun hän on riemulomalla Rivieralla tai jossain, eikä ole lukemassa. Mutta mutta. Ehkä jätän mehukkaimmat jutut myöhemmäksi :)
Tuntuu oudolta, kun ei ole yhtään kylvöstä ikkunalla. Yleensä tähän aikaan on jos jonkinlaista toivorikasta sirkkatainta purkkikaupalla. Niitä sitten huolekkaasti tiirailee ja huomaa jokaisen pikkiriikkisen viherryksen ja pontevan työntymisen mullasta. Monena keväänä on tähän aikaan jo nousseet ensimmäiset lumikellot ja krookukset.
Olisi myös aika leikata omenapuut. En kuitenkaan keksi, miten sen toteuttaisin, kun puiden juurella on polviin asti lunta. Tietysti pitäisi ajatella positiivisesti, että tikkailta putoaminen tai kaatuminen ei varmaankaan tuossa lumimäärässä ole kovin tuskallista. Että ihmevekotin ylettyy kyllä puunlatvukseen vaikka minä en seisokaan paljaalla maalla. Taidan sittenkin odottaa vielä vähän, eivät ne nyt ainakaan heti lähde kasvuun. Kun on sitä luntakin vielä.
Marjapensaista ei kannata puhuakaan, en varmaan edes löytäisi niitä hangesta, vaikka mulla onkin kartta puutarhastani.
Nyt kun Sohvi on vauvalomalla olemme Lillin kanssa kuin kaksi vanhaa huuhkajaa. Hipsuttelemme ympäriinsä eikä minkäänlainen riehaantuminen käy mielessäkään. Lilli on jättänyt jopa lintujen jaakaamisen vähille, vain korpit ja varikset saavat sen kiukustumaan. Ja ketut tietysti.
Eilen illalla ylensöimme molemmat itsemme ähkyyn. Lilli pisteli ison palan savustettua poron luustoa, ja minä mussutin (tai paremminkin rouskutin) valkosipulilla maustettuja ruisleivänpaloja. Semmoisia kuivattuja. Onneksi vain pienen pussillisen, mutta Lilli ei silti suostunut tulemaan kamariin nukkumaan :D Ei ihme, että aamulla närästi.
torstai 18. maaliskuuta 2010
jotain sentään
Välillä taas mukaviakin uutisia: mun autoni on vieläkin korjaamolla. Eikun siis: saan pitää vuokra-autoa vakuutuksen laskuun vielä jonkun viikon. Helpotti heti vaikka kuinka.
Tuli nimittäin melkein hermostus kun lukaisin sen vuokraamon paperin, jonka viikko sitten allekirjoitin.(joku olis lukenut sen jo ennen allekirjoitusta?) Siinä seisoi, että auto luovutetaan tänään klo 18 takaisin. Piti heti soittaa ensin vakuutusyhtiöön ja sitten herzille ja tuloksena oli vuokra-ajan pidennys.
Ehdin käydä varmuudeksi kaupassa täyttämässä kaapit. Koska ulkona on taas varsinainen lumimyrsky, tuntuu mukavalta kun tietää että ruokaa on tarpeeksi vaikka yli viikonlopun. Että ellei täältä huomenna pääse minnekään, en sentään näivety ravinnonpuutteeseen. Vaikka näillä vararavinnoilla se tuskin olisi mahdollista.
Kävin eilen työpäivän päätteeksi katsomassa Taavia. Poika oli erittäin hyväntuulinen ja tomera vesseli. Naureskeli fammulleen ja samalla kuolasi ja pulautteli fammun työhapeetin pyykkikorikuntoon. Taitaa olla ensimmäinen kakonkirves tulossa.
Tuon myrskyn takia tekee mieli mennä peiton alle lukemaan eikä yhtään ulos hakemaan puita. Kun kuitenkin on pakko, varustaudun ekstralämpimästi. Olen tehnyt tänään töitä tässä koneella ja palellut niin vietävästi. Jostain syystä lounaistuuli jäähdyttää tätä torppaa eniten. Paikallaan istuminen ei juuri lisää verenkiertoa, joten tunnin puurtamisen jälkeen olen jokseenkin kohmeessa.
Että mua kiukutti aamupäivällä: olen seurannut telkkarista Anna-sarjaa. Siihen on mielestäni saatu melko onnistuneesti kuvattua kirjojen tunnelma ja tapahtumat. Paitsi nämä aivan viimeiset jaksot. Perslilja sentään! Saamarin solkkaajat ja tärvelijät! Olisivat vaan kuvanneet Sateenkaarinotkon ja Rillan samaan syssyyn, sen sijaan että lähtivät mulkkaamaan ja sekoittamaan moista soppaa. Mrrr. Saan tämän saman raivarin joka kerta, kun sarja etenee tarpeeksi pitkälle.
Tästä syystä en ole ostanut sarjaa dvd:nä, vaikka se voisi olla yksi niistä todella harvoista, joita jaksaisin katsella. Huomenna en kestä edes avata telkkaria, kun tänäänkin jaksoin vain vartin ennnekuin melkein oksensin.
Sen sijaan aion liimautua telkkarin eteen puolen tunnin päästä Herculeen pariin. Hän ei petä, ja samalla villatakkini kutoutuu muutaman kerroksen verran. Se vasta on hidas vaatekappale. Jokohan se jouluksi valmistuu?
Tuosta telkkarin katsomisesta vielä sen verran, että olen alkanut ymmärtää niitä, jotka eivät vastaa puhelimeen lempisarjansa aikana, tai joiden on nähtävä joka jakso eivätkä silloin voi lähteä minnekään tai ottaa vastaan vieraita. En sano, että täysin ymmärtäisin, mutta siis olen hiukan kuusalla, mistä voi olla kyse.
Itselläni toimii päivän jäsennyksenä, kun olen aamulla katsastanut päivän ohjelmatarjonnan. Koska olen suunnitteluun addiktoitunut, koen suurta tyydytystä kun voin miettiä, missä järjestyksessä teen työni ja mihin väliin ajoitan telkkariohjelmat. Tulee varsin tehokas olo, etenkin kun käytän katseluajan kutomiseen. Ainakin teoriassa... Lisäksi Emmerdalin väki korvaa puuttuvan työyhteisöni, vaikken voikaan osallistua keskusteluun. (jos jollekin nyt tuli mieleen, että tänne pitäisi tulla käymään, niin vois olla hyvä ajatus. Mulla viiraa taas päästä)
Emmerdal tuntuu kaiken lisäksi olevan huomattavasti mielenkiintoisempi seurakunta kuin sorvaamo. Meillä harvemmin murhataan tai edes ryöstetään ketään. Vaikka mielessä on varmaan joskus käynyt.
Posti ei tuonut tänäänkään mitään tietoa paketeista. Melkein en jaksa odottaa.
Tuli nimittäin melkein hermostus kun lukaisin sen vuokraamon paperin, jonka viikko sitten allekirjoitin.(joku olis lukenut sen jo ennen allekirjoitusta?) Siinä seisoi, että auto luovutetaan tänään klo 18 takaisin. Piti heti soittaa ensin vakuutusyhtiöön ja sitten herzille ja tuloksena oli vuokra-ajan pidennys.
Ehdin käydä varmuudeksi kaupassa täyttämässä kaapit. Koska ulkona on taas varsinainen lumimyrsky, tuntuu mukavalta kun tietää että ruokaa on tarpeeksi vaikka yli viikonlopun. Että ellei täältä huomenna pääse minnekään, en sentään näivety ravinnonpuutteeseen. Vaikka näillä vararavinnoilla se tuskin olisi mahdollista.
Kävin eilen työpäivän päätteeksi katsomassa Taavia. Poika oli erittäin hyväntuulinen ja tomera vesseli. Naureskeli fammulleen ja samalla kuolasi ja pulautteli fammun työhapeetin pyykkikorikuntoon. Taitaa olla ensimmäinen kakonkirves tulossa.
Tuon myrskyn takia tekee mieli mennä peiton alle lukemaan eikä yhtään ulos hakemaan puita. Kun kuitenkin on pakko, varustaudun ekstralämpimästi. Olen tehnyt tänään töitä tässä koneella ja palellut niin vietävästi. Jostain syystä lounaistuuli jäähdyttää tätä torppaa eniten. Paikallaan istuminen ei juuri lisää verenkiertoa, joten tunnin puurtamisen jälkeen olen jokseenkin kohmeessa.
Että mua kiukutti aamupäivällä: olen seurannut telkkarista Anna-sarjaa. Siihen on mielestäni saatu melko onnistuneesti kuvattua kirjojen tunnelma ja tapahtumat. Paitsi nämä aivan viimeiset jaksot. Perslilja sentään! Saamarin solkkaajat ja tärvelijät! Olisivat vaan kuvanneet Sateenkaarinotkon ja Rillan samaan syssyyn, sen sijaan että lähtivät mulkkaamaan ja sekoittamaan moista soppaa. Mrrr. Saan tämän saman raivarin joka kerta, kun sarja etenee tarpeeksi pitkälle.
Tästä syystä en ole ostanut sarjaa dvd:nä, vaikka se voisi olla yksi niistä todella harvoista, joita jaksaisin katsella. Huomenna en kestä edes avata telkkaria, kun tänäänkin jaksoin vain vartin ennnekuin melkein oksensin.
Sen sijaan aion liimautua telkkarin eteen puolen tunnin päästä Herculeen pariin. Hän ei petä, ja samalla villatakkini kutoutuu muutaman kerroksen verran. Se vasta on hidas vaatekappale. Jokohan se jouluksi valmistuu?
Tuosta telkkarin katsomisesta vielä sen verran, että olen alkanut ymmärtää niitä, jotka eivät vastaa puhelimeen lempisarjansa aikana, tai joiden on nähtävä joka jakso eivätkä silloin voi lähteä minnekään tai ottaa vastaan vieraita. En sano, että täysin ymmärtäisin, mutta siis olen hiukan kuusalla, mistä voi olla kyse.
Itselläni toimii päivän jäsennyksenä, kun olen aamulla katsastanut päivän ohjelmatarjonnan. Koska olen suunnitteluun addiktoitunut, koen suurta tyydytystä kun voin miettiä, missä järjestyksessä teen työni ja mihin väliin ajoitan telkkariohjelmat. Tulee varsin tehokas olo, etenkin kun käytän katseluajan kutomiseen. Ainakin teoriassa... Lisäksi Emmerdalin väki korvaa puuttuvan työyhteisöni, vaikken voikaan osallistua keskusteluun. (jos jollekin nyt tuli mieleen, että tänne pitäisi tulla käymään, niin vois olla hyvä ajatus. Mulla viiraa taas päästä)
Emmerdal tuntuu kaiken lisäksi olevan huomattavasti mielenkiintoisempi seurakunta kuin sorvaamo. Meillä harvemmin murhataan tai edes ryöstetään ketään. Vaikka mielessä on varmaan joskus käynyt.
Posti ei tuonut tänäänkään mitään tietoa paketeista. Melkein en jaksa odottaa.
tiistai 16. maaliskuuta 2010
ollapa futari
Yli kolmenkymmenen vuoden takainen urani kesti kaksi kesää, sitten ei löytynyt enää tarpeeksi pelaajia työpaikan futisjoukkueeseen. Tepsin mimmien innoittamina meillä oli muutama pelikin kauden aikana, muistaakseni hävisimme ne kaikki.
Fyysinen kunto oli silloin kaikilla ihan olematon. En muista muita kuin Aarnion? Ritvan, josta sittemmin tuli Kike Elomaa, jolla olisi ollut liikunta intohimona. Varusteetkin olivat mitä sattuivat, pelattiin farkuissa ja t-paidassa. Nappikset sentään hankin, kun jouduimme pelaamaan hiekkakentillä eikä tennareissa pysynyt pystyssä.
Ensimmäisen kauden olin maalivahtina, mutta toisella siirryin puolustajaksi. Mulla kun ei ollut mitään estoja juosta kohti ja ottaa pallo pois. Muistaakseni valmentaja jopa varoitti pelottelemasta vastapuolen pelaajia, ne kun säikähtivät röyhkeää pelityyliäni.
Syksyllä oli sitten niin komeat pohjelihakset, ettei kaupasta ollut löytyä saapikkaita. Sen aikainen muoti ei suosinut lihaksia missään kohdassa.
Tuon vertainen peliura ei helpota leikkaukseen pääsyä. Muuten olisin jo toipilaana, enkä vasta leikkausjonossa.
Sanana leikkausjono on huvittava. Tulee mieleen pitkä jono, joka kiemurtelee sisään sairaalan ovesta ja ulos tulevassa jonossa ihmisillä on jalka tai pää paketissa. Kuin jossain piirrosfilmissä.
Mikä saa ihmiset parveilemaan lentoasemalla tai lääkärikeskuksen edessä kun joku futari tulee leikkaukseen? Mikä on se perimmäinen ajatus, joka vetää? Haluaisin ymmärtää.
Tänään on pienoismallipäivä. Yritämme Varman kanssa saada sitäkin projektia eteenpäin, tällä menolla syksy on ennenkuin huomaammekaan.
Huomenna on työtyöpäivä. Ajelen sorvaamoon pariin kokoukseen ja hoidan samalla reissulla muutaman muunkin asian, jos hyvin käy. Ainakaan en soisi käyvän huonosti, kuten viimeksi.
Fyysinen kunto oli silloin kaikilla ihan olematon. En muista muita kuin Aarnion? Ritvan, josta sittemmin tuli Kike Elomaa, jolla olisi ollut liikunta intohimona. Varusteetkin olivat mitä sattuivat, pelattiin farkuissa ja t-paidassa. Nappikset sentään hankin, kun jouduimme pelaamaan hiekkakentillä eikä tennareissa pysynyt pystyssä.
Ensimmäisen kauden olin maalivahtina, mutta toisella siirryin puolustajaksi. Mulla kun ei ollut mitään estoja juosta kohti ja ottaa pallo pois. Muistaakseni valmentaja jopa varoitti pelottelemasta vastapuolen pelaajia, ne kun säikähtivät röyhkeää pelityyliäni.
Syksyllä oli sitten niin komeat pohjelihakset, ettei kaupasta ollut löytyä saapikkaita. Sen aikainen muoti ei suosinut lihaksia missään kohdassa.
Tuon vertainen peliura ei helpota leikkaukseen pääsyä. Muuten olisin jo toipilaana, enkä vasta leikkausjonossa.
Sanana leikkausjono on huvittava. Tulee mieleen pitkä jono, joka kiemurtelee sisään sairaalan ovesta ja ulos tulevassa jonossa ihmisillä on jalka tai pää paketissa. Kuin jossain piirrosfilmissä.
Mikä saa ihmiset parveilemaan lentoasemalla tai lääkärikeskuksen edessä kun joku futari tulee leikkaukseen? Mikä on se perimmäinen ajatus, joka vetää? Haluaisin ymmärtää.
Tänään on pienoismallipäivä. Yritämme Varman kanssa saada sitäkin projektia eteenpäin, tällä menolla syksy on ennenkuin huomaammekaan.
Huomenna on työtyöpäivä. Ajelen sorvaamoon pariin kokoukseen ja hoidan samalla reissulla muutaman muunkin asian, jos hyvin käy. Ainakaan en soisi käyvän huonosti, kuten viimeksi.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
mummu ja mukulat
Tuore mummu poseerasi auringonpaisteessa niin tyrnevänä. Huomatkaa vakava ja viisas katse.
Mukulat sitävastoin makoilivat kuin Ellun kanat. Tuo poikkipuolinen tuolla takana on poika, ja tytöt ovat sievästi rivissä. Kaikista tulee aikuisina samanvärisiä, mutta nuo pinkit ovat perimältään hiukan erilaisia. Hassuja myyräpötkylöitä, ja Sohvi on erinomainen äiti.
Teimme tänään Varman kanssa ison tilauksen Englannista: mulle uusi nukkekoti ja Varmalle tapetteja ja tilpehöörejä. Saa nähdä, koska tilaus tulee ja mitä ollenkaan tulee maksamaan. Toivottavasti ehdin tehdä vähän pohjatöitä ja suunnittelua ennen sairaalaan menoa.
Tilaa ainakin pitäisi nyt riittää, uudessa talossa on neljä kerrosta ja yhdeksän huonetta. Hyvää on myös erillinen portaikko, joten huoneissa on yksi ehjä seinä ja kahdessa ovi tai ikkuna.
Kunhan nyt tulisi...
perjantai 12. maaliskuuta 2010
aamuvarhain
Kylläpäs voi kaikkea sattua: osoittautui, että mulla on semmoinen vakuutus, että se korvaa sijaisauton kun oma on korjaamolla. Sain sen eilen, enkä sitten keksinyt mitään erikoisempaa toimitettavaa kuin kaupassakäynti.
Tänään käyn katsomassa Sohvia ja penikoita. Otan kuvia, joten palaan tänne vielä toistamiseen.
Olen selvästi paremmassa kunnossa taas. Silti multa kesti kolme päivää tehdä tavallinen viikkosiivous. Eli vieläkään ei ole puhdasta, mutta sentään sinnepäin. Piti kehittää vähän uusia tapoja ja laskea vaatimuksia, sillä jotkut asiat eivät vaan luonnistu.
Tämän hyvän jakson pituudesta ei ole mitään takeita. Voi kestää leikkaukseen asti, tai sitten ei. Siksi siitä on otettava taas kaikki irti. Olen huomannut, että tuttujen on vaikea suhtautua tähän vaihtelevaan kuntoon, kun välillä kykenen liikkumaan normaalisti ja sitten yhtäkkiä en lainkaan. Se on ihan tyypillistä nivelrikolle, mutta hämmentävää muille, kun sekä huononeminen että paraneminen tapahtuvat niin äkisti.
Takkupää lähti riemulomalle viikoksi. Toivottavasti aurinko ja rantaelämä parantaa muistia. Meille näet tuli eilen kinaa siitä, kuka on viimeksi tyhjentänyt huussin. Muistin aivan oikein, että olen tyhjentänyt sen yksin muutama viikko sitten. Tai siis melko tarkaan kuukausi sitten. Herralta oli jäänyt tämä huomaamatta, koskapa hän oli vakuuttunut että hän oli puuhassa mukana. Hän muisteli jotain aikaisempaa kertaa.
Yöllä on satanut vähän lunta ja piha on taas niin puhdas ja siisti. Tämmöisessä koirahuushollissa kevät on melko ikävän näköistä aikaa kun lumen sulaminen paljastaa koko talvisen kakkakeräytymän. Ne katoavat kyllä kevätsateiden aikana tyystin, mutta niin kauan kuin on lunta, näky on vähemmän kaunis. Hankalaakin vielä, kun kertymät ovat kaikki poluilla karvahaalarien matalajalkaisuuden vuoksi. Me mummat loikimme sitten niiden yli ja tiirailemme tarkkaan, mihin astumme...
Lehdessä oli joku ekovinkki tai muu juttu, jossa käsiteltiin vaatteiden ostamista. Että kuinka pitäisi niidenkin hankkimista harkita. Se että vanhat vaatteet tuuppaa Uffiin tai muuhun kierrätyslootaan, ei vielä tarkoita, että asia olisi hoidettu. Päinvastoin, se on vain poissa silmistä. Ja että pitäisi ostaa vain hyvälaatuisia, kauan käytössä kestäviä vaatteita.
Mietin tätä kutoessani sitä ikuisuusvillatakkiani. Mihin joutuvat kaikki akryylilangasta kudotut pukineet, polyamidi-krekkalat ja muut kestävät tuotteet. Sillä kestäviä ne ovat, eivät hajoa vielä siinäkään vaiheessa kun ovat jo perunamaalle kelpaamattomia. Miten niitä kierrätetään?
Ennen leikattiin vanhat vaatteet matonkuteiksi, ellei niitä korjattu itselle tai lapsille sopiviksi. Mulla on ollut paljon aikuisten vaatteista valmistettuja riepuja, suvussa oli monta ompeluvirtuoosia ja amerikanpakettien luoma perinne. Jopa äidin muinainen kultalammasturkki korjattiin mulle sopivaksi, homma jota en ole myöhemmin tajunnut ollenkaan. Se turjake painoi vissiin tonnin ja kävi pieneksi jo parissa talvessa. Se oli kyllä lämmin, kahdestakin syystä: se oli paksua turkista ja hyvin tehty ja se painoi niin, että sitä mukana kuskatessa tuli hiki ihan ensi metreillä, vaikk'olis ollut pakkasta kuinka.
Tänä talvena olisin tarvinnut sitä, varsinkin kun muistan kuvasta nähneeni, että alkuperäinen turkki oli melkein nilkkapituinen.
Nykyisiä keinoturkkeja ei kannata muodistaa kenellekään, sen paremmin kuin tekokuituvaatteista leikata matonkuteita. Kun yritän katsella Runonkirjoittajalle vanhoja villapaitoja huovutettavaksi, niissä on niin paljon tekokuitua, etteivät kelpaa. Pitää kohta luovuttaa oma rakas kashmir-paita, se kun on kainaloista jo kertaalleen parsittu.
Välillä tuntuu, että nykyinen uusiokäyttö ja tuunaus on oikeastaan samaa kuin maallemuutto vähän aikaa sitten: hiukan teennäistä, idyllistä ja pelkästään muotia. Sellaista, mitä tehdään että ollaan ajassa mukana muttei kuitenkaan ihan oikeasti niin, että sillä olisi merkittävää vaikutusta mihinkään.
No, mulla on paha tapa tehdä asioita vaikeimman kautta, joten turhaa on ruveta arvostelemaan toisten ratkaisuja. Jos tulee hyvä mieli siitä, että tekee lapselle mekon vanhasta pöytäliinasta niin sehän on vain hyvä asia. Maailma on pelastettavissa niin monella tapaa.
Tänään käyn katsomassa Sohvia ja penikoita. Otan kuvia, joten palaan tänne vielä toistamiseen.
Olen selvästi paremmassa kunnossa taas. Silti multa kesti kolme päivää tehdä tavallinen viikkosiivous. Eli vieläkään ei ole puhdasta, mutta sentään sinnepäin. Piti kehittää vähän uusia tapoja ja laskea vaatimuksia, sillä jotkut asiat eivät vaan luonnistu.
Tämän hyvän jakson pituudesta ei ole mitään takeita. Voi kestää leikkaukseen asti, tai sitten ei. Siksi siitä on otettava taas kaikki irti. Olen huomannut, että tuttujen on vaikea suhtautua tähän vaihtelevaan kuntoon, kun välillä kykenen liikkumaan normaalisti ja sitten yhtäkkiä en lainkaan. Se on ihan tyypillistä nivelrikolle, mutta hämmentävää muille, kun sekä huononeminen että paraneminen tapahtuvat niin äkisti.
Takkupää lähti riemulomalle viikoksi. Toivottavasti aurinko ja rantaelämä parantaa muistia. Meille näet tuli eilen kinaa siitä, kuka on viimeksi tyhjentänyt huussin. Muistin aivan oikein, että olen tyhjentänyt sen yksin muutama viikko sitten. Tai siis melko tarkaan kuukausi sitten. Herralta oli jäänyt tämä huomaamatta, koskapa hän oli vakuuttunut että hän oli puuhassa mukana. Hän muisteli jotain aikaisempaa kertaa.
Yöllä on satanut vähän lunta ja piha on taas niin puhdas ja siisti. Tämmöisessä koirahuushollissa kevät on melko ikävän näköistä aikaa kun lumen sulaminen paljastaa koko talvisen kakkakeräytymän. Ne katoavat kyllä kevätsateiden aikana tyystin, mutta niin kauan kuin on lunta, näky on vähemmän kaunis. Hankalaakin vielä, kun kertymät ovat kaikki poluilla karvahaalarien matalajalkaisuuden vuoksi. Me mummat loikimme sitten niiden yli ja tiirailemme tarkkaan, mihin astumme...
Lehdessä oli joku ekovinkki tai muu juttu, jossa käsiteltiin vaatteiden ostamista. Että kuinka pitäisi niidenkin hankkimista harkita. Se että vanhat vaatteet tuuppaa Uffiin tai muuhun kierrätyslootaan, ei vielä tarkoita, että asia olisi hoidettu. Päinvastoin, se on vain poissa silmistä. Ja että pitäisi ostaa vain hyvälaatuisia, kauan käytössä kestäviä vaatteita.
Mietin tätä kutoessani sitä ikuisuusvillatakkiani. Mihin joutuvat kaikki akryylilangasta kudotut pukineet, polyamidi-krekkalat ja muut kestävät tuotteet. Sillä kestäviä ne ovat, eivät hajoa vielä siinäkään vaiheessa kun ovat jo perunamaalle kelpaamattomia. Miten niitä kierrätetään?
Ennen leikattiin vanhat vaatteet matonkuteiksi, ellei niitä korjattu itselle tai lapsille sopiviksi. Mulla on ollut paljon aikuisten vaatteista valmistettuja riepuja, suvussa oli monta ompeluvirtuoosia ja amerikanpakettien luoma perinne. Jopa äidin muinainen kultalammasturkki korjattiin mulle sopivaksi, homma jota en ole myöhemmin tajunnut ollenkaan. Se turjake painoi vissiin tonnin ja kävi pieneksi jo parissa talvessa. Se oli kyllä lämmin, kahdestakin syystä: se oli paksua turkista ja hyvin tehty ja se painoi niin, että sitä mukana kuskatessa tuli hiki ihan ensi metreillä, vaikk'olis ollut pakkasta kuinka.
Tänä talvena olisin tarvinnut sitä, varsinkin kun muistan kuvasta nähneeni, että alkuperäinen turkki oli melkein nilkkapituinen.
Nykyisiä keinoturkkeja ei kannata muodistaa kenellekään, sen paremmin kuin tekokuituvaatteista leikata matonkuteita. Kun yritän katsella Runonkirjoittajalle vanhoja villapaitoja huovutettavaksi, niissä on niin paljon tekokuitua, etteivät kelpaa. Pitää kohta luovuttaa oma rakas kashmir-paita, se kun on kainaloista jo kertaalleen parsittu.
Välillä tuntuu, että nykyinen uusiokäyttö ja tuunaus on oikeastaan samaa kuin maallemuutto vähän aikaa sitten: hiukan teennäistä, idyllistä ja pelkästään muotia. Sellaista, mitä tehdään että ollaan ajassa mukana muttei kuitenkaan ihan oikeasti niin, että sillä olisi merkittävää vaikutusta mihinkään.
No, mulla on paha tapa tehdä asioita vaikeimman kautta, joten turhaa on ruveta arvostelemaan toisten ratkaisuja. Jos tulee hyvä mieli siitä, että tekee lapselle mekon vanhasta pöytäliinasta niin sehän on vain hyvä asia. Maailma on pelastettavissa niin monella tapaa.
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
iloisia uutisia
Sohvin pennut syntyivät eilisiltana. Poika ja kolme tyttöä, kaikki mukavan kokoisia ja reippaita. Koko tapahtuma meni nopeasti ja helposti, kuulemma. Lillistä tuli mummu, mistä se ei näytä olevan moksiskaan.
Mulla oli aikanaan kissa, jota sanottiin Mummuksi. Kun myös äitiäni kutsuttiin siten, asiasta aiheutui usein hämmentäviä ja huvittavia sekaannuksia. Äiti suhtautui asiaan kuin hauskaan pilaan, joka tietysti huojensi tilanteita.
Tänään on selvästi taas parempi päivä. Näyttää siltä, että kun oikein on sukeltanut kurjuutensa pohjaan, sieltä alkaa ponnistella ylös ihan kyllästymisensä vuoksi. Kivut eivät ole laantuneet, mutta jotenkin pääsin niiden yläpuolelle, ja nyt näyttää paljon valoisammalta.
Mitään takeita ei ole siitä, että tämä asiaintila olisi pysyvä, mutta mikä tässä maailmassa olisi? Ollaan nyt vaan tyytyväisiä.
Ehtoolla oli kyllä mieli maassa, kun satoi lunta. Kävin ulkona viimeisen kerran joskus puoli kymmenen korvissa, ja silloin tuli lunta oikein rankasti. Se on ilmeisesti loppunut heti sisään tultuani, koskapa aamulla siitä ei ollut juuri jälkeäkään.
Sen sijaan tuuli on yltynyt melkoiseksi ja se ajaa pilviä taivaalla eestaas. Välillä aurinko ehtii kurkistamaan jostain raosta, sitten taas iso pilvenroikale singahtaa eteen.
Kaivoin eilen vanhan villatakintekeleen esille. Olen muutaman kerran ollut viemässä sitä keskeneräisten käsitöiden vaihtoiltaan, mutta aina kuitenkin perunut. Koska löysin siihen vielä ohjeenkin ja koska takakappale oli valmiiksi kudottu, otin sen nyt työn alle. Mulla vaan tuppaa unohtumaan napinläpien tekeminen, saa nähdä muistanko tehdä tarpeeksi ja miten tasaisin välein. Lanka on Novitan Woolia, olen jostain kumman syystä päätynyt siihen.
Olen taas alkanut nähdä unia. Tai paremminkin, muistan niistä jotain aamulla. Mulla oli monta viikkoa tässä välillä etten muistanut yhtään mitään yöelämästäni. Mikähän saa aikaan sen, että unet pyyhkiytyvät muistista niin tarkkaan? Ja miksi joskus jo unta nähdessään miettii, että tämä pitää muistaa vielä aamullakin?
Samoin mulla oli kadoksissa värit. Olen koko ikäni mieltänyt asioita ja tapahtumia väreinä. Varsinkin musiikki ja voimakkaat tunnelataukset jäävät mieleen väreinä ja esimerkiksi Havukka-ahon ajattelijan siniset ajatukset ovat olleet itsestään selvä asia. Olin varsin hämmästynyt kun mulle aikoinaan selvisi etteivät kaikki suinkaan hahmota asioita samoin.
Nenä ja nielu eivät enää ole ainoat, jotka kuivuvat: iltainen mahjong-peli kuivattaa silmät. Tuijotan intensiivisesti kuvaruutua enkä vissiin räpyttele lainkaan, koska silmiä kirvelee ja ne valuvat vettä puolen tunnin pelin jälkeen. Pitää hakea silmätippoja nenutippojen lisäksi. Tipaton kuukausi saa aivan uuden merkityksen...
Mulla oli aikanaan kissa, jota sanottiin Mummuksi. Kun myös äitiäni kutsuttiin siten, asiasta aiheutui usein hämmentäviä ja huvittavia sekaannuksia. Äiti suhtautui asiaan kuin hauskaan pilaan, joka tietysti huojensi tilanteita.
Tänään on selvästi taas parempi päivä. Näyttää siltä, että kun oikein on sukeltanut kurjuutensa pohjaan, sieltä alkaa ponnistella ylös ihan kyllästymisensä vuoksi. Kivut eivät ole laantuneet, mutta jotenkin pääsin niiden yläpuolelle, ja nyt näyttää paljon valoisammalta.
Mitään takeita ei ole siitä, että tämä asiaintila olisi pysyvä, mutta mikä tässä maailmassa olisi? Ollaan nyt vaan tyytyväisiä.
Ehtoolla oli kyllä mieli maassa, kun satoi lunta. Kävin ulkona viimeisen kerran joskus puoli kymmenen korvissa, ja silloin tuli lunta oikein rankasti. Se on ilmeisesti loppunut heti sisään tultuani, koskapa aamulla siitä ei ollut juuri jälkeäkään.
Sen sijaan tuuli on yltynyt melkoiseksi ja se ajaa pilviä taivaalla eestaas. Välillä aurinko ehtii kurkistamaan jostain raosta, sitten taas iso pilvenroikale singahtaa eteen.
Kaivoin eilen vanhan villatakintekeleen esille. Olen muutaman kerran ollut viemässä sitä keskeneräisten käsitöiden vaihtoiltaan, mutta aina kuitenkin perunut. Koska löysin siihen vielä ohjeenkin ja koska takakappale oli valmiiksi kudottu, otin sen nyt työn alle. Mulla vaan tuppaa unohtumaan napinläpien tekeminen, saa nähdä muistanko tehdä tarpeeksi ja miten tasaisin välein. Lanka on Novitan Woolia, olen jostain kumman syystä päätynyt siihen.
Olen taas alkanut nähdä unia. Tai paremminkin, muistan niistä jotain aamulla. Mulla oli monta viikkoa tässä välillä etten muistanut yhtään mitään yöelämästäni. Mikähän saa aikaan sen, että unet pyyhkiytyvät muistista niin tarkkaan? Ja miksi joskus jo unta nähdessään miettii, että tämä pitää muistaa vielä aamullakin?
Samoin mulla oli kadoksissa värit. Olen koko ikäni mieltänyt asioita ja tapahtumia väreinä. Varsinkin musiikki ja voimakkaat tunnelataukset jäävät mieleen väreinä ja esimerkiksi Havukka-ahon ajattelijan siniset ajatukset ovat olleet itsestään selvä asia. Olin varsin hämmästynyt kun mulle aikoinaan selvisi etteivät kaikki suinkaan hahmota asioita samoin.
Nenä ja nielu eivät enää ole ainoat, jotka kuivuvat: iltainen mahjong-peli kuivattaa silmät. Tuijotan intensiivisesti kuvaruutua enkä vissiin räpyttele lainkaan, koska silmiä kirvelee ja ne valuvat vettä puolen tunnin pelin jälkeen. Pitää hakea silmätippoja nenutippojen lisäksi. Tipaton kuukausi saa aivan uuden merkityksen...
tiistai 9. maaliskuuta 2010
vaihdetaan
Nyt olis tarjolla maalaiselämää idyllisessä ympäristössä mukavan koiran seurana. Vaihdan elämäni pikkukaupunki/kirkonkyläelämään.
Yst.vast. tähän blogiin nimimerkillä Lieviä Käyntihäiriöitä.
Pitäiskö vaihtaa autoa samantien? Vai korjaamoa? Neiti Sievänen on vielä ainakin pari päivää monttöörillä, letkut ovat juuttuneet vissiin jäihin. Tai jonnekin ainakin.
Pitänee käyttää tämä pakollinen juuttuminen hyödyksi eikä yrittääkään liikkua tai tehdä mitään muuta kuin ihan pakolliset. Onneksi ei ole enää hirveitä pakkaisia eikä sada lunta. Ystävän kanssa pääsin kauppaan ja kirjastoon, joten oikeastaan voisin kerrankin sairastaa ja kiivetä mummun sänkyyn lueskelemaan.
Hurahdin illalla pelaamaan Mahjongia. Netissä siis. Se on koukuttavampaa kuin mikään, hakkaa mennen tullen pasianssin. Minähän olen muutenkin koukkuuntuvaa lajia, ainoastaan Taivaanisän varjelus ja itsesuojeluvaisto ovat säästäneet minut addiktoitumasta viinaan, huumeisiin tai uhkapeliin. Muita intihimoja on kyllä kokeiltu.
Aamun lehdessä oli otsikko, jossa todettiin tupakoitsijoiden olevan tyhmiä. En lukenut juttua, koska otsikosta saattoi päätellä, että sen kirjoittaja polttaa.
Tänään on hyvin ainakin seuraavat asiat: aurinko paistaa, kaappi on täynnä ruokaa, minulla on viisi lukematonta kirjaa, työasiat ovat hyvässä vaiheessa, lehteen on alkanut tulla juttuja, Lilli ei enää murjota, särkyä on vain yhdessä nivelessä, tänään on tiistai? ja oikein hieno päivä.
Yst.vast. tähän blogiin nimimerkillä Lieviä Käyntihäiriöitä.
Pitäiskö vaihtaa autoa samantien? Vai korjaamoa? Neiti Sievänen on vielä ainakin pari päivää monttöörillä, letkut ovat juuttuneet vissiin jäihin. Tai jonnekin ainakin.
Pitänee käyttää tämä pakollinen juuttuminen hyödyksi eikä yrittääkään liikkua tai tehdä mitään muuta kuin ihan pakolliset. Onneksi ei ole enää hirveitä pakkaisia eikä sada lunta. Ystävän kanssa pääsin kauppaan ja kirjastoon, joten oikeastaan voisin kerrankin sairastaa ja kiivetä mummun sänkyyn lueskelemaan.
Hurahdin illalla pelaamaan Mahjongia. Netissä siis. Se on koukuttavampaa kuin mikään, hakkaa mennen tullen pasianssin. Minähän olen muutenkin koukkuuntuvaa lajia, ainoastaan Taivaanisän varjelus ja itsesuojeluvaisto ovat säästäneet minut addiktoitumasta viinaan, huumeisiin tai uhkapeliin. Muita intihimoja on kyllä kokeiltu.
Aamun lehdessä oli otsikko, jossa todettiin tupakoitsijoiden olevan tyhmiä. En lukenut juttua, koska otsikosta saattoi päätellä, että sen kirjoittaja polttaa.
Tänään on hyvin ainakin seuraavat asiat: aurinko paistaa, kaappi on täynnä ruokaa, minulla on viisi lukematonta kirjaa, työasiat ovat hyvässä vaiheessa, lehteen on alkanut tulla juttuja, Lilli ei enää murjota, särkyä on vain yhdessä nivelessä, tänään on tiistai? ja oikein hieno päivä.
maanantai 8. maaliskuuta 2010
ryhtiliikkeen tarpeessa
Naistenpäivää kaikille.
Meillä on hiljaista, Lilli murjottaa tuvassa ja minä yritän saada itseäni käyntiin salin puolella.
Neiti Sieväsestä ei ole kuulunut vielä mitään. Auton vuokraamisen sijaan olen kallistumassa siihen, että ilmoitan varajäsenelle illan kokouksesta. En kykene enkä halua lähteä minnekään.
Otin illalla tukevan särkylääkkeen, vaikka en yleensä uskalla sitä tehdä jos olen yksin. Oli se nytkin pelottavaa. En oikeastaan nukkunut koko yönä, vasta aamulla torkahdin. Tai siis semmoiselta se tuntui. Kivut jatkuivat, mutta ne painuivat jonnekin mielen syvyyksiin pois häiriöalueelta. Ruumis painui kymmenisen senttiä patjan sisälle ja oli tyystin painoton. Ajatukset leijailivat puolivälissä kattoa ja kääntyilivät laiskasti puolelta toiselle, samalla kun ruumis pysyi siellä polsterin uumenissa liikahtamatta kertaakaan ennen herätyssoittoa.
Vieläkin olo on semmoinen, kuin olisin itseni vieressä tai hiukan perässä. Otin tuntumaa todellisuuteen makaamalla puoli tuntia piikkimatolla aamiaisen jälkeen, mutta tuloksena oli kuumottava selkä itseni ulkopuolella.
En ymmärrä lääkkeiden väärinkäyttäjiä. Miksi joku haluaa kerran toisensa jälkeen tilaan jossa ei ole yhteyttä omaan päähän, ei kontrollia omaan kehoon eikä varmuutta siitä, mikä on todellista? Onkohan mulla väärät lääkkeet?
Monenlaisia asioita tuli lääketokkurassa pohdittua. Tai ajatuksethan ajelehtivat sisään ja ulos päästäni kuin lahnat. yök.
Tulin siihen tulokseen, että alan karsia näitä yhteisöllisiä asioita elämästäni. Mulle on ennenkin käynyt niin, että kun tulee fyysisiä rajoitteita, haluan eroon kaikesta, mikä tuntuu rasitukselta.
Niinpä rupean nyt miettimään, mitkä asiat ovat todella tärkeitä, missä haluan olla mukana ja mitkä saavat mennä.
Todellisuudessa mikään asia ei ole mun varassani. Voin huoletta lakata käymästä kokouksissa ilman että tapahtuu mitään vakavaa. Joissakin tapauksissa muutos on varmaan parempaan. Joku kyky saa mahdollisuuden, asiat muuttuvat ja kehittyvät pakon edessä yhtä hyvin kuin vähitellenkin.
On parempi aiheuttaa toisille hetkeksi pahaa mieltä kuin kärsiä itse koko ajan huonoa omaatuntoa. Suostumalla mukaan kaikkeen suostuu myös niihin ikäviin, aikaa vieviin asioihin, joista koituu huolta ja vaivaa ja jotka nekin on hoidettava.
Yhä useammin hiipii mieleen ajatus muuttamisesta kaupunkiin.
Kunhan nämä kemikaalit haihtuvat kuupastani, teen hiukan työlistaa ja alan puuhata. Mulla on tekemistä vaikka kuinka ja ihanteellinen tilanne: kun kirjoittaminen alkaa tympiä, voin siirtyä siivouksen pariin, ja päinvastoin. Näin siis teoriassa. Käytännössä asia lienee monitahoisempi.
Meillä on hiljaista, Lilli murjottaa tuvassa ja minä yritän saada itseäni käyntiin salin puolella.
Neiti Sieväsestä ei ole kuulunut vielä mitään. Auton vuokraamisen sijaan olen kallistumassa siihen, että ilmoitan varajäsenelle illan kokouksesta. En kykene enkä halua lähteä minnekään.
Otin illalla tukevan särkylääkkeen, vaikka en yleensä uskalla sitä tehdä jos olen yksin. Oli se nytkin pelottavaa. En oikeastaan nukkunut koko yönä, vasta aamulla torkahdin. Tai siis semmoiselta se tuntui. Kivut jatkuivat, mutta ne painuivat jonnekin mielen syvyyksiin pois häiriöalueelta. Ruumis painui kymmenisen senttiä patjan sisälle ja oli tyystin painoton. Ajatukset leijailivat puolivälissä kattoa ja kääntyilivät laiskasti puolelta toiselle, samalla kun ruumis pysyi siellä polsterin uumenissa liikahtamatta kertaakaan ennen herätyssoittoa.
Vieläkin olo on semmoinen, kuin olisin itseni vieressä tai hiukan perässä. Otin tuntumaa todellisuuteen makaamalla puoli tuntia piikkimatolla aamiaisen jälkeen, mutta tuloksena oli kuumottava selkä itseni ulkopuolella.
En ymmärrä lääkkeiden väärinkäyttäjiä. Miksi joku haluaa kerran toisensa jälkeen tilaan jossa ei ole yhteyttä omaan päähän, ei kontrollia omaan kehoon eikä varmuutta siitä, mikä on todellista? Onkohan mulla väärät lääkkeet?
Monenlaisia asioita tuli lääketokkurassa pohdittua. Tai ajatuksethan ajelehtivat sisään ja ulos päästäni kuin lahnat. yök.
Tulin siihen tulokseen, että alan karsia näitä yhteisöllisiä asioita elämästäni. Mulle on ennenkin käynyt niin, että kun tulee fyysisiä rajoitteita, haluan eroon kaikesta, mikä tuntuu rasitukselta.
Niinpä rupean nyt miettimään, mitkä asiat ovat todella tärkeitä, missä haluan olla mukana ja mitkä saavat mennä.
Todellisuudessa mikään asia ei ole mun varassani. Voin huoletta lakata käymästä kokouksissa ilman että tapahtuu mitään vakavaa. Joissakin tapauksissa muutos on varmaan parempaan. Joku kyky saa mahdollisuuden, asiat muuttuvat ja kehittyvät pakon edessä yhtä hyvin kuin vähitellenkin.
On parempi aiheuttaa toisille hetkeksi pahaa mieltä kuin kärsiä itse koko ajan huonoa omaatuntoa. Suostumalla mukaan kaikkeen suostuu myös niihin ikäviin, aikaa vieviin asioihin, joista koituu huolta ja vaivaa ja jotka nekin on hoidettava.
Yhä useammin hiipii mieleen ajatus muuttamisesta kaupunkiin.
Kunhan nämä kemikaalit haihtuvat kuupastani, teen hiukan työlistaa ja alan puuhata. Mulla on tekemistä vaikka kuinka ja ihanteellinen tilanne: kun kirjoittaminen alkaa tympiä, voin siirtyä siivouksen pariin, ja päinvastoin. Näin siis teoriassa. Käytännössä asia lienee monitahoisempi.
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
talvipäivän muistoksi
Piti ihan ottaa kuvia muistoksi, kun oli taas aurinkoinen päivä. Vajan katolta lumi tulee erittäin rauhallisesti alas. Nyt se on jo murjonut vesikelkkaa ja kelkkaparka taitaa hajota lopullisesti jos lumimassa päättää lisätä vauhtia.
Keinussa istuu nyt lumi, ja taitaa mennä tovi ennenkuin tulee mun vuoroni.
Polku saunalle on niin syvä, ettei koiria näy ollenkaan mutkan takaa. Niiden korvat jäävät matalammalle kuin hangen pinta.
Takkupää, lumikolari, on kasannut valtaisan lumikasan puutarhaan. Toivottavasti sitten, kun Taavi on liukuri-ikäinen, meillä on taas tarjota noin hieno nyppylä. Kasan vieressä oleva sireenipuska on viidettä metriä korkea.
Lumikolari puistossa metsurina. Paarustin kaksi kertaa tuon mutkittelevan polun päähän ja hetkeksi rauhoittunut nivelsärky alkoi uudestaan. Siitä huolimatta se oli hienoa: aurinkoa, puhdasta lunta ja avara maisema. Pellolla on sekä ketun että rusakon jälkiä öisten retkien seurauksena.
Olisin mieluusti osallistunut puunkaatoon, mutta pelkkä paikalla käynti riitti todistamaan, että se ei nyt ole mahdollista. Taas yksi asia, josta täytyy luopua.
Sohvi lähti synnytyslomalle. Tuli vähän sääli pikkuista koiraa, joka ei yhtään tuntunut ymmärtävän, miksi vatsa vaivaa ja mikä on edessä. Kun nyt vaan kaikki menisi hyvin ja saisin koirani takaisin yhtä iloisena kuin aina.
Keinussa istuu nyt lumi, ja taitaa mennä tovi ennenkuin tulee mun vuoroni.
Polku saunalle on niin syvä, ettei koiria näy ollenkaan mutkan takaa. Niiden korvat jäävät matalammalle kuin hangen pinta.
Takkupää, lumikolari, on kasannut valtaisan lumikasan puutarhaan. Toivottavasti sitten, kun Taavi on liukuri-ikäinen, meillä on taas tarjota noin hieno nyppylä. Kasan vieressä oleva sireenipuska on viidettä metriä korkea.
Lumikolari puistossa metsurina. Paarustin kaksi kertaa tuon mutkittelevan polun päähän ja hetkeksi rauhoittunut nivelsärky alkoi uudestaan. Siitä huolimatta se oli hienoa: aurinkoa, puhdasta lunta ja avara maisema. Pellolla on sekä ketun että rusakon jälkiä öisten retkien seurauksena.
Olisin mieluusti osallistunut puunkaatoon, mutta pelkkä paikalla käynti riitti todistamaan, että se ei nyt ole mahdollista. Taas yksi asia, josta täytyy luopua.
Sohvi lähti synnytyslomalle. Tuli vähän sääli pikkuista koiraa, joka ei yhtään tuntunut ymmärtävän, miksi vatsa vaivaa ja mikä on edessä. Kun nyt vaan kaikki menisi hyvin ja saisin koirani takaisin yhtä iloisena kuin aina.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
talvikuvia ja suvisukkia
Tässä ne nyt ovat: suvisukat ja alla Fifi. Tykkään ihan kamalasti tuosta Step-sukkalangasta. Kudon aina molemmat sukat yhtä aikaa, toinen lanka tulee kerän sisältä ja toinen päältä, jolloin sukista tulee erilaiset. Se vain lisää niiden viehätystä. (en tosin ole kysynyt Takkupään mielipidettä, nuo sinisävyiset ovat hänen)
Edellisvuotinen amaryllis on riehaantunut kukkimaan. Valoa vasten kuvattuna kukka näyttää läpikuultavalta, vaikka todellisuudessa on intensiivisen punainen.
Koirien liikkuminen rajoittuu poluille, pienellä maavaralla ei ole asiaa kinoksiin.
Huikaisevan kaunis päivä ja tie on aurattu! Tosin postinjakaja kertoi, että postia ei jaeta enää jos tietä ei aurata paremmin. Joudumme hakemaan postin kirkolta. Huraa asiakaspalvelu!
Tuossa alamäessä on ikävä poikittainen kinos, johon auto tuppaa hyytymään. Minusta ei ole nyt sen siirtäjäksi.
Tänään ilmeni ettei tiellämme ole auraussopimusta kenenkään kanssa. Auraaja on ihan hyvää hyvyyttään ja maksutta lykkinyt lunta sivuun koko talven. Tulee mielenkiintoinen tiekokous...
Olisi mielenkiintoista tietää, kuka on vastuussa kun tietä ei aurata ja sattuu sairaskohtaus tai tulipalo, eikä pelastuslaitos pääse apuun.
En ole vielä päässyt siivouksen alkuun. Onhan tätä päivää vielä jäljellä... On ollut työtöitä, lehtiasiaoita ja kutomista. Ikkunat ovat ikävän harmaat nyt kun aurinko paistaa. Pitää katsoa vain varjonpuoleisesta lasista, ne eivät näytä niin pahalta.
Sohvilla alkaa olla tukalaa, kun vatsa vain kasvaa. Se vaihtaa asentoa ja paikkaa, istuu välillä ihmetellen vissiin vatsan myllerrystä. Toukat ovat jo vilkkaita:muljaamisen voi välillä nähdä päällepäinkin. Sohvi on sentään hiukan raamikkaampi kuin emonsa, jolla on aina ollut todella hankalaa viimeisellä viikolla.
Lillin raskaudesta ei vieläkään ole varmuutta. Mikäli jotain on tulossa, odotukset ovat vähäiset. Yksi tai korkeintaan kaksi ipanaa. On myös mahdollista, että se on sulattanut alkionsa syystä tai toisesta, koska ne vähäiset merkit joita pari viikkoa sitten oli, ovat nyt hävinneet. Odottamalla asia lopulta selviää.
torstai 4. maaliskuuta 2010
hankien keskellä
Tulihan se auraajaukko aamupäivällä ja teki kapean kolon siihen missä suvella on tie.
Sitten tuli postinjakaja ja valitti, ettei ylety autosta postilaatikkoon. Ei varmasti yletykään, kun kopan edessä on puoli metriä leveä aurausvalli. En ole vieläkään käynyt sitä siirtämässä, kun kiukuttaa/särkee niin kovasti. Äsken nielaisin sitten gramman särkylääkkeen, jotta kohta fiskars heilahtaa ja tehdään postille tilaa. mrrr.
Auto on lasareetissa ensi viikkoon asti. Letkut olivat loppuneet maahantuojan hyllystä ja niitä odotetaan. Mun on peruttava viikonlopulta kirjoituskurssi ja nukkiskurssi ja luulenpa joutuvani vuokraamaan auton maanantai-illaksi.
Kuten aina, tässäkin kurjuudessa on puolensa: aloitin Fifi-huivin siitä Kittilästä ostetusta langasta ja sepä onkin joutuisaa. Kaksi kerää on jo tikuttu ja kunhan vielä kolmannen kerän kudon jatkoksi, alkaa huivilla olla riittävästi kokoa. Se on ihanan lämmin ja pehmeä. Eikä virheitä juuri huomaa... niitä tulee kun pitää toisella silmällä vahdata telkkarista milloin Herculen milloin Anna ystävämme edesottamuksia. Ja välissä tehdä töitä ja hoitaa asioita puhelimitse, kun ei voi minnekään lähteä.
Takkupää makaa kotonaan vatsataudissa. Saapi nähdä olenko saanut tartunnan. Ennuste on, että puolimatkassa menetän pelin ja joudun pyykille. Mutta pitäähän elämässä olla jännitystä.
Koska äärimmäiset riskielämykset eivät kuitenkaan ole mun juttu, varmistin että mulla on Imodiumia laatikossa ja otin pakkasesta mustikoita iltapalaksi.
Huomenna voisi pitää siivouspäivän? Kun on perjantai? Lumen sijaan voisi siirrellä villakoiria ja pölypunkkeja, ne ovat kevyempiä. Ja raivata tuvan pöydälle tilaa.
Tänään tuli Ruusunlehti. Vielä kun tulisi kevät.
Sitten tuli postinjakaja ja valitti, ettei ylety autosta postilaatikkoon. Ei varmasti yletykään, kun kopan edessä on puoli metriä leveä aurausvalli. En ole vieläkään käynyt sitä siirtämässä, kun kiukuttaa/särkee niin kovasti. Äsken nielaisin sitten gramman särkylääkkeen, jotta kohta fiskars heilahtaa ja tehdään postille tilaa. mrrr.
Auto on lasareetissa ensi viikkoon asti. Letkut olivat loppuneet maahantuojan hyllystä ja niitä odotetaan. Mun on peruttava viikonlopulta kirjoituskurssi ja nukkiskurssi ja luulenpa joutuvani vuokraamaan auton maanantai-illaksi.
Kuten aina, tässäkin kurjuudessa on puolensa: aloitin Fifi-huivin siitä Kittilästä ostetusta langasta ja sepä onkin joutuisaa. Kaksi kerää on jo tikuttu ja kunhan vielä kolmannen kerän kudon jatkoksi, alkaa huivilla olla riittävästi kokoa. Se on ihanan lämmin ja pehmeä. Eikä virheitä juuri huomaa... niitä tulee kun pitää toisella silmällä vahdata telkkarista milloin Herculen milloin Anna ystävämme edesottamuksia. Ja välissä tehdä töitä ja hoitaa asioita puhelimitse, kun ei voi minnekään lähteä.
Takkupää makaa kotonaan vatsataudissa. Saapi nähdä olenko saanut tartunnan. Ennuste on, että puolimatkassa menetän pelin ja joudun pyykille. Mutta pitäähän elämässä olla jännitystä.
Koska äärimmäiset riskielämykset eivät kuitenkaan ole mun juttu, varmistin että mulla on Imodiumia laatikossa ja otin pakkasesta mustikoita iltapalaksi.
Huomenna voisi pitää siivouspäivän? Kun on perjantai? Lumen sijaan voisi siirrellä villakoiria ja pölypunkkeja, ne ovat kevyempiä. Ja raivata tuvan pöydälle tilaa.
Tänään tuli Ruusunlehti. Vielä kun tulisi kevät.
koettelee vaan ei hylkää
Että pitää olla vastamäkeä: auto prakaa, lunta ei saa enää minnekään ja nivelet paukkuu. Muuten menee hyvin.
Neiti Sievänen on lievästi tuoksahtanut oudolle aina, kun on ollut lämppärissä. Tiistaina laitoin sen hetkeksi johdon päähän kun olisi ollut tarve lähteä kylille. Puolen tunnin päästä vilkaisin ikkunasta, ja konepellin alta pursui ilmoille valtaisa pilvi. Juoksin nykäisemään johdon irti ja höyryäminen loppui siihen.
Eilen oli lähdettävä kaupunkiin, tohtorille ja töihin. Sievänen käynnistyi nätisti ja kuljetti minut sorvaamon parkkipaikalle moitteetta, vasta aivan viime kilometreillä moottorin lämpötila lievästi kohosi.
Tohtori mokoma kurkisti korviin ja nenään! ja määräsi A-vitamiinitippoja ja happosalpaajia. Mulla on röörit niin kuivat etten sen takia haista tai maista mitään, sanoi välskäri.
Mun oli tarkoitus käydä tervehtimässä jälkikasvua ja sitten tulla kiiruusti kotiin ja viedä Sievänen huoltoon, mutta kuinkas kävi: Takkupää lisäsi autoon jäähdytysnestettä varmuuden vuoksi, mutta se tuli saman tien pihalle. Sieväsellä oli ikäänkuin vatsatauti, eikä siitä sitten ollut enää kotimatkalle. Yritin soittaa paikalliseen huoltoliikkeeseen, jossa sitä on ennenkin syynätty, muttei kukaan suostunut vastaamaan puhelimeen. Heillä lienee liikaa asiakkaita.
Lopulta tilasin hinausauton ja Sievänen tuotiin kirkonkylän huoltoliikkeen pihalle. Pääsin siinä samalla kyydillä.
Kotitie oli päivän aikana tuiskunnut taas lähes umpeen. Taksi pääsi kuitenkin tulemaan kotipihalle asti ja luultavasti vielä takaisinkin. Lehdenjakajaa sitävastoin ei ole vielä näkynyt.
Oli ruvettava lumitöihin heti kotiintultua, vaikka luntioomet eivät olisi sietäneet yhtään. Teinkin vain minimimäärän kulkuväylää pihalle, sen verran että koiruudet pääsivät liikkumaan muutaman metrin kahlaamatta. Sitten laahasin saunavedet ja lämmitin saunan. Sieltä tultua en enää kyennyt kävelemään muutamaa askelta enempää, joten kömmin vällyihin.
Aamusella oli polut taas tukossa ja kuten sanottu, lehdenjakajaa ei ole näkynyt. Mitään hätää ei ole, ruokaa on ja tekemistä riittää. Autokorjaamosta ei vielä ole soitettu, mutta sillä ei ole kiirettä kun tie on edelleen auraamatta.
Lunta tulee edelleen, joten tietä tuskin aurataan kovin pian. Toivottavasti se kuitenkin tapahtuu ennenkuin Sohvi alkaa synnyttää...
Neiti Sievänen on lievästi tuoksahtanut oudolle aina, kun on ollut lämppärissä. Tiistaina laitoin sen hetkeksi johdon päähän kun olisi ollut tarve lähteä kylille. Puolen tunnin päästä vilkaisin ikkunasta, ja konepellin alta pursui ilmoille valtaisa pilvi. Juoksin nykäisemään johdon irti ja höyryäminen loppui siihen.
Eilen oli lähdettävä kaupunkiin, tohtorille ja töihin. Sievänen käynnistyi nätisti ja kuljetti minut sorvaamon parkkipaikalle moitteetta, vasta aivan viime kilometreillä moottorin lämpötila lievästi kohosi.
Tohtori mokoma kurkisti korviin ja nenään! ja määräsi A-vitamiinitippoja ja happosalpaajia. Mulla on röörit niin kuivat etten sen takia haista tai maista mitään, sanoi välskäri.
Mun oli tarkoitus käydä tervehtimässä jälkikasvua ja sitten tulla kiiruusti kotiin ja viedä Sievänen huoltoon, mutta kuinkas kävi: Takkupää lisäsi autoon jäähdytysnestettä varmuuden vuoksi, mutta se tuli saman tien pihalle. Sieväsellä oli ikäänkuin vatsatauti, eikä siitä sitten ollut enää kotimatkalle. Yritin soittaa paikalliseen huoltoliikkeeseen, jossa sitä on ennenkin syynätty, muttei kukaan suostunut vastaamaan puhelimeen. Heillä lienee liikaa asiakkaita.
Lopulta tilasin hinausauton ja Sievänen tuotiin kirkonkylän huoltoliikkeen pihalle. Pääsin siinä samalla kyydillä.
Kotitie oli päivän aikana tuiskunnut taas lähes umpeen. Taksi pääsi kuitenkin tulemaan kotipihalle asti ja luultavasti vielä takaisinkin. Lehdenjakajaa sitävastoin ei ole vielä näkynyt.
Oli ruvettava lumitöihin heti kotiintultua, vaikka luntioomet eivät olisi sietäneet yhtään. Teinkin vain minimimäärän kulkuväylää pihalle, sen verran että koiruudet pääsivät liikkumaan muutaman metrin kahlaamatta. Sitten laahasin saunavedet ja lämmitin saunan. Sieltä tultua en enää kyennyt kävelemään muutamaa askelta enempää, joten kömmin vällyihin.
Aamusella oli polut taas tukossa ja kuten sanottu, lehdenjakajaa ei ole näkynyt. Mitään hätää ei ole, ruokaa on ja tekemistä riittää. Autokorjaamosta ei vielä ole soitettu, mutta sillä ei ole kiirettä kun tie on edelleen auraamatta.
Lunta tulee edelleen, joten tietä tuskin aurataan kovin pian. Toivottavasti se kuitenkin tapahtuu ennenkuin Sohvi alkaa synnyttää...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)