ryhtiliikkeen tarpeessa

Naistenpäivää kaikille.

Meillä on hiljaista, Lilli murjottaa tuvassa ja minä yritän saada itseäni käyntiin salin puolella.

Neiti Sieväsestä ei ole kuulunut vielä mitään. Auton vuokraamisen sijaan olen kallistumassa siihen, että ilmoitan varajäsenelle illan kokouksesta. En kykene enkä halua lähteä minnekään.

Otin illalla tukevan särkylääkkeen, vaikka en yleensä uskalla sitä tehdä jos olen yksin. Oli se nytkin pelottavaa. En oikeastaan nukkunut koko yönä, vasta aamulla torkahdin. Tai siis semmoiselta se tuntui. Kivut jatkuivat, mutta ne painuivat jonnekin mielen syvyyksiin pois häiriöalueelta. Ruumis painui kymmenisen senttiä patjan sisälle ja oli tyystin painoton. Ajatukset leijailivat puolivälissä kattoa ja kääntyilivät laiskasti puolelta toiselle, samalla kun ruumis pysyi siellä polsterin uumenissa liikahtamatta kertaakaan ennen herätyssoittoa.

Vieläkin olo on semmoinen, kuin olisin itseni vieressä tai hiukan perässä. Otin tuntumaa todellisuuteen makaamalla puoli tuntia piikkimatolla aamiaisen jälkeen, mutta tuloksena oli kuumottava selkä itseni ulkopuolella.

En ymmärrä lääkkeiden väärinkäyttäjiä. Miksi joku haluaa kerran toisensa jälkeen tilaan jossa ei ole yhteyttä omaan päähän, ei kontrollia omaan kehoon eikä varmuutta siitä, mikä on todellista? Onkohan mulla väärät lääkkeet?

Monenlaisia asioita tuli lääketokkurassa pohdittua. Tai ajatuksethan ajelehtivat sisään ja ulos päästäni kuin lahnat. yök.
Tulin siihen tulokseen, että alan karsia näitä yhteisöllisiä asioita elämästäni. Mulle on ennenkin käynyt niin, että kun tulee fyysisiä rajoitteita, haluan eroon kaikesta, mikä tuntuu rasitukselta.
Niinpä rupean nyt miettimään, mitkä asiat ovat todella tärkeitä, missä haluan olla mukana ja mitkä saavat mennä.
Todellisuudessa mikään asia ei ole mun varassani. Voin huoletta lakata käymästä kokouksissa ilman että tapahtuu mitään vakavaa. Joissakin tapauksissa muutos on varmaan parempaan. Joku kyky saa mahdollisuuden, asiat muuttuvat ja kehittyvät pakon edessä yhtä hyvin kuin vähitellenkin.
On parempi aiheuttaa toisille hetkeksi pahaa mieltä kuin kärsiä itse koko ajan huonoa omaatuntoa. Suostumalla mukaan kaikkeen suostuu myös niihin ikäviin, aikaa vieviin asioihin, joista koituu huolta ja vaivaa ja jotka nekin on hoidettava.

Yhä useammin hiipii mieleen ajatus muuttamisesta kaupunkiin.

Kunhan nämä kemikaalit haihtuvat kuupastani, teen hiukan työlistaa ja alan puuhata. Mulla on tekemistä vaikka kuinka ja ihanteellinen tilanne: kun kirjoittaminen alkaa tympiä, voin siirtyä siivouksen pariin, ja päinvastoin. Näin siis teoriassa. Käytännössä asia lienee monitahoisempi.