aikavaras

Multa meni koko aamu hukkaan tuon kellonsiirron takia. Tai ehkä kuitenkin omasta syystä? Otin nimittäin aamulla herättyäni yöpöydältä Turkka Hautalan kirjan Salo ja luin sen loppuun. Erinomainen opus. Makoilin vielä hetken miettien kirjan mieleen nostamia asioita ja niin kello olikin jo melkein kymmenen. Sitten kun olin hakenut lehden, tajusin, että se olikin melkein yksitoista.

Ulkona sataa vettä niinkuin keväällä pitääkin. Polut alkavat olla sulia, mutta hanget ja varsinkin paikat, joihin lunta on kasattu, ovat vielä tukevasti piilossa lumen alla.

Angervot ovat kaikki lamonneet lumen alle. En ole kiinnittänyt asiaan huomiota ennenkuin nyt, kun taipuneet varret alkavat paljastua. Saa nähdä, oikenevatko kesäksi ja jaksavatko kukkia.

Samaa on ihmeteltävä kaikkien muidenkin putarhan asukkien kohdalla. Olisin mieluusti täällä tervehtimässä jokaista heräävää, mutta ehdin mukaan vasta kovin myöhään.

Ystävä kaupungista soitti. Kertoi irroittaneensa ovikellon johdot, kun ensimmäiset kerjääjät olivat rimputtamassa jo yhdeksältä ja sen jälkeen ovella piti ravata kymmenen minuutin välein. Ei kuulemma ole tarjolla oikein oksiakaan, kunhan hokevat jonkin ritiramssun ja henkäisevät: onk sul karkki tai rahaa?

Siis mitä? Piti oikein varmistaa, että pyytävätkö rahaa? Kyllä kuulemma, ei kaikki, mutta aika monet. Hedelmät ei kelpaa, eikä piparit, eikä oikein karkitkaan, vaan mieluummin suklaamunia, joissa on yllätys. Vielä mieluummin raha. Pukuihin on kyllä osin nähty vaivaa, on jos vaikka minkälaisia monstereita. Muttei niitäkään kaikilla.

Ehdotin hänelle pelastautumista jonnekin, missä saa olla rauhassa. Ei luvannut tulla meille, mutta harkitsi lähtemistä kirkkoon. Siellä kuulemma tuskin on ruuhkaa. Ja saattaapa asia niin ollakin.

Mulla ei täällä metsänreunassa ole huolta kerjuuväestä. Nykymukulat eivät kävele kilometriä edes suklaamunien toivossa, eikä vanhemmat kuskaa huonoja teitä pitkin, kun paremmiltakin saa saalista. Viikolla tuli telkkarista ortodoksikirkon huoli perinteen katoamisesta ja sekoittumisesta trulli- ja halloweenperiinteeseen. Kuunneltuani ystäväni selostusta ymmärrän kirkon huolen.

Mun lapsuudessani ei käyty virpomassa. Tunsin perinteen, koska pikkuserkkujeni toinen vanhempi oli siirtoväkeä, ja he kävivät virpomassa karjalaisia isovanhempiaan. Tarkasti säädetyllä rituaalilla. Mm. virpomispalkan he saivat vasta pääsiäissunnuntaina, eikä virpomispäivänä palmusunnuntaina.

Myöskään oma perikuntani ei muistaakseni käynyt, ellei sitten nuorin olisi ollut kerran tai pari. En tykännyt moisesta pyhärauhan häirinnästä silloin enempää kuin nytkään.

Toisaalta, meidän perinteemme on kyllä hiukan väritön ja tapahtumaköyhä. Se kaipaisi ehkä jonkinlaista piristystä ja uudistamista. Hyvät tavat olisi kuitenkin syytä opetella kotona. Kävisi se kerjuukin menestyksekkäämmin, jos osaisi sanoa päivää, kiitos, olkaa hyvä ja näkemiin. Edes.