maanantai 28. tammikuuta 2013

kun ei voi luopua

Olen monta kertaa puhunut luopumisen tuskasta, siitä miten vaikeaa on antaa vanhan mennä, varsinkin jos on kysymys tavarasta. Silti erittäin tärkeää ja hyödyllistä.
No, itsestään paha pappi saarnan tekee.
Vai mitä tuumaatte seuraavasta?
 Vuoden alkupäivinä nostin ompelukoneen tuvan pöydälle.
 Haeskelin kätköistäni kaikenlaista, kuten vanhoja nappeja.
 Leikkasin vinokaitaleita.
 Piirsin jopa suunnitelman muistikirjaani ja kaavan, mikä on mulle melko vierasta.
 Tuvassa näytti melko touhukkaalta. Katti oli iloinen ja osallistuva :(
 Uusi työpöytä osoittautui oikeaksi aarteeksi, monitoimipöytä siis.
 Eilen kuuntelin koko päivän Agatha Christien kirjaa kuulokkeet päässäni ja tällainen oli tulos:
 Tadaa! Hercule Poirot-mekko! (nimitys johtuu pelkästään äänikirjasta)
 Kaikki lähti liikkeelle siitä, että joku (krhm..) oli pessyt ykkösneuleeni koneessa ja se oli huovuttunut kokoon.
 En saattanut luopua ikivanhasta, ihanasta kashimir-neuleestani, joten tuunasin siitä mekon. Leikkasin sen auki sivusaumoista ja lisäsin flanelliset vinokaitaleet, joilla sain paidan mahtumaan ylleni. Alaosan tein farkuista, joita en juuri ole pitänyt.
 Selkäpuolen kukat tulivat hiukan toispuoleisesti, kun Poirot oli juuri kuolemaisillaan...
 Kaikki muukin koristelu on tehty "hiukan sinnepäin", eli suunnittelematta.
 Hameosaan ompelin muutamia nappeja. Tämän voin  tehdä myöhemmin hameeksi, kun joskus on pakko luopua paidasta....
Mekko tulee arkikäyttöön, kotona pidettäväksi. Mulla on muutamat tosipaksut sukkikset, joilla tarkenee pakkasellakin.
En juuri tällaisia ompeluksia mittaile saati ihmeemmin suunnittele ja siksi joudun välillä improvisoimaan. Tuo virkattu lappu peittää yhden mittavirheen :)
Kainaloparsimuksia en esittele tässä, niitä olen joutunut vuosien varrella tekemään tähän paitaan useamman kerran.
Tuunaus onnistui. Mekko on päällä mukava, neuleen pehmeys ja lämpimyys on lisääntynyt huopumisessa ja hameosa on sopivan väljä jotta siitä on mukava liikkua. Pesu voi olla hankalaa, mutta ei tuo neule kovin usein pesua kaipaa. Tuuletus riittää.

Aamulenkki tehtiin tänään lumituiskussa. Mentiin taas liian pitkälle: Sohvi bongasi tiepuolesta kettujen jättämän kananjalan, jonka kantoi sitten riemusaatossa kotipihalle. Jouduin pitämään kiirettä, että ehdin perille ennenkuin arvon rouva alkoi herkkupalaansa nakertaa. Perhanan rakki, aamulla se nirsoili taas ruoastaan ja nyt olisi maistunut loppuunkaluttu koipiluu ja sontaiset varpaat.....

Katti oli tietenkin mukana koko matkan. Sitten piti pestä lumiset tassut. Huomatkaa Hertan häntä. Se on aina noin paksu ja tuuhea, ihan kuin ketulla.
 Lillilläkin oli parta lumessa, vaikkei kanankoipia löytänytkään.

Taas on uusi viikko alkamassa, toivottavasti se tuo mukanaan jotain hyvää.


lauantai 26. tammikuuta 2013

yksin

Aamun hesarissa oli artikkeli yksinäisyydestä. Toivoisin, että olisin jättänyt sen lukematta.
 Näyttää siltä, että mikään ei ole enää turvallista. Yksinäisyys on vissiin sieltä vaarallisimmasta päästä elintapoja. Yhteiskunnan pitää ryhtyä valvomaan yksinäisiä, ettei heistä aiheudu lisäkustannuksia. Juuh.
 On totta, että yksin ollessa asiat tuppaavat saamaan erilaiset mittasuhteet kuin kaverin kanssa pohtiessa. Mutta joskus käy niinkin, että porukassa asioita paisutellaan ja vasta kun itsekseen miettii, juttu asettuu kohdilleen.
 Yksinäisyys masentaa vaiko masennus erakoittaa? Sekä että ja päinvastoin. (heh) Kun on oikein helkutin huono päivä aamusta alkaen ja jo ylösnouseminen on yhtä ähkettä ja manailua, niin on sentään siunattu asia ettei siinä ole rakas näkemässä sitä alennustilaa ja rappiota. Saa rauhassa pillittääkin jos siitä on apua ja pikkuhiljaa ryhdistäytyä kohtaamaan tuleva päivä.
 Toisaalta, on niitäkin aamuja, jolloin toivoisi että olisi joku, joka päästäisi koirat ulos ja keittäisi kahvit sillä aikaa, kun kokoaa itsensä ja raihnaiset jäsenensä eika tarvitsisi heti ensimmäiseksi keplotella saappaita jalkaan ja työntyä pakkaseen.
 Kokemukseni mukaan seura ei estä masentumasta. Mieli menee matalaksi vaikka kesken sukujuhlien, kun on mennäkseen. Mutta ajatus että olisi kunnan puolesta virkamies yksinäisyyttä torjumassa, on kyllä hauska. Tai itkettävä.
 "Virkani puolesta ja yleisen edun vuoksi kiellän sinua masentumasta. Nyt virkistyt, lain nimessä!"
 Eiköhän se ole niin, että asia on niin monitahoinen, että sitä ei voi ratkaista perustamalla virka. Eikä yksinäisiä voi purkittaa tai lokeroida millään määreillä. Syyllistää kyllä voidaan, mutta sekin on tahto-kysymys.
 En suostu tästä syyllistymään, vaikka muuten olenkin siinä suhteessa herkkä.
 No, kuten kuvistä näkyy, olen syyllinen jos kuka. Koiratkaan eivät kulje ihan vierellä, vaikka välillä jäävät katsomaan, tulenko perässä. Mitään väentungosta ei ole havaittavissa.
 Nohtuvassa oli hiljaista talvisena iltapäivänä, vain naapurin potkukelkan jäljet tiellä. Yöllä liikenne oli ollut vilkasta. Ketun, peuran ja rusakon jälkiä oli pitkin poikin.
Kuu nousi pellon takana mäyränpesän yläpuolelle harsopilven suojassa.

Muutama vuosi sitten kävin kirkonkylässä katsomassa myynnissä olevaa taloa. Samanlainen ja yhtä vanha talo kuin itselläni, aivan kirkonkylän ytimessä pienellä tontilla.
En silloin saanut lähdettyä, ja olen sitä jonkun kerran harmitellut. Niinä tosi huonoina aamuina.
Nyt se sama talo on taas myynnissä.
Onko tämä nyt elämän tarjoama uusi mahdollisuus?
Mietin asiaa taas edestakaisin ja pohdittavaa riittää. Olisiko se parannus vai ei? Jaksanko tehdä tarvittavat korjaukset? Onko minulla varaa? Joko pystyisin luopumaan tästä kodistani? Voisinko asua niin keskellä ihmisiä?
Ja ennenkaikkea, mistä saisin tarvittavan energian?
Saattaa olla parempi jäädä vain tänne metsäkulmalle. Yksin.

torstai 24. tammikuuta 2013

hämmästystä

Kyllä kuulkaa on sentään onnekasta, että voi käydä äitiyskävelyllä koirien kanssa aamuvarhain, juuri ennen auringonnousua, kun maailma on sininen ja kaikki päivän kaun/heudet ovat vielä edessä. On, vaikka nivelet rääkyvät loppumetreillä niin että korvissa soi.
Sekin on hienoa, kun illalla viimeiseksi tekee kierroksen puutarhassa ja kuu paistaa korkealta ja tuttu ympäristö on kuin hopeinen satu.
Olen nyt tehnyt tuon koiramamman vuoksi näitä isoja ja pieniä kävelylenkkejä kaikkina vuorokaudenaikoina ja saanut huomata, miten valo vaihtelee ja muuttaa tylsääkin maisemaa mielenkiintoiseksi. Vähän niinkuin kävisi taidenäyttelyssä, jonka tauluja ei vielä ole maalattu.
No joo. Siitä saankin aasinsillan seuraavaan asiaan: aloitin eilen taidepiirissä oman muotokuvani maalaamisen. Kyllä vaan ja voi jestas! Opettajan mielestä aihe on hyvä jatko syksyn muotokuvaharjoitelmille.
Luulisi että oma naamari on näiden vuosikymmenten aikana tullut tutuksi. On sentään jonkun kerran tullut sudittua ripsiväriä ja muutakin parannusta ja tiirattua siinä yhteydessä tarkasti peiliin.
Vaan kun laittaa kankaan telineelle ja sen yläpuolelle peilin, niin hetken tuijottamisen jälkeen huomaa, ettei tiedä naamastaan yhtään mitään.
Ja homma vaan pahenee kun aika kuluu. Mieleen tulee vilkaista selän taakse, kun näyttää ihan vieraalta se peilikuva. Onko mulla noooiin riippuvat posket? Ja kas, mullahan on samanlaiset mustat silmänaluset ko Saimi-tädillä... ja silmät eri kokoiset. Ja jessus sentään, suu ihan vino.. Tuskanhiki pukkaa niskaan jo siinä vaiheessa kun tarttuu pensseliin ja alkaa sutia taustaväriä. Opettaja käy selän takana ja sanoo epäilyttävän rauhallisesti, että tähän kuvaan hän ei nyt otakaan kantaa tässä vaiheessa...
Otin lopulta silmälasit pois (paransi näkymää huomattavasti..) ja keskityin saamaan silmät samaan tasoon ja muutkin osaset oikeisiin suhteisiin. Huomaamattani olin valinnut luonnosteluväriksi okrankeltaisen ja jonkun tummanruskean, joten parin tunnin pensselöinnin jälkeen kankaalla on tymäkkä (opettajan määritelmä)  maksatautisen näköinen ja säikähtäneen oloinen luonnos.
Maalaamisen vaikeutta lisää se, että värit ja äänet sekoittuvat. Saadakseni aikaan jonkin tietyn värisävyn mun pitää ikäänkuin kuulla se päässäni. Ja jos on muuta meteliä, homma menee pieleen ja joutuu kokeilemaan pitkään.
Siksi piirtäminen on mulle luontevampi tapa tehdä kuvia. Paitsi itsestäni.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

aamuvarhain

Olen herännyt tänään aikaisin ja juonut aamukahvit Takkupään seurassa. Nyt hän on jo sorvaamolla ja mulla pitäisi olla torpan lämmitys hyvässä vauhdissa.
Vaan eipä ole.
Nivelet ovat ärtyneet ihan perhanasti tuosta Sohvin äitiysohjelmasta, joka sisältää runsaasti kävelyä. (jotain vaikutusta saattoi olla eilisellä Ikea-reissullakin..)
Edes saunomisesta ei ollut apua, olen nukkunut huonosti. Kävelen kuin raihnainen ainakin ja koko ajan kolottaa.
Siinä ne päälimmäiset tuntemukset.
 Tähän toimettomuuteen ei meinaa millään tottua. Tein niin pitkään töitä kotona, että vieläkin tarkkailen puhelinta ja sähköpostia enkä kykene keskittymään mihinkään askareeseen.
 Jonkin puuhan aloittaminen saattaa venyä puoli päivää vain siksi, että kuulostelen josko joku kaipaisi. Ja mullahan ei puhelin soi edes kertaa päivässä.

 Ikean lisäksi kävimme Vahdolla sisustuskauppa Loviisan aitassa. Se oli kovasti täynnä kauniita tavaroita, joita emme kuitenkaan kumpikaan sortuneet ostamaan. (olin liikkeellä ystävän kanssa)

 Huusholli on muutenkin täynnä tavaraa, josta pitäisi päästä eroon. Toki moni sisustusesine oli toteutukseltaan sellainen, että sen voisi itsekin tehdä. Kolmekymmentä vuotta sitten olisin tehnytkin, tuosta vaan.
 Nyt riittää pelkkä katselu. Pläkkipeltiset sydämet saavat jäädä kauppaan ja villapaidasta tehdyt tyynyt myös.
 Enkä kaipaa seinälleni vieraskielisiä tekstejä, en edes "kauniita unia"-toivotuksia. Puhumattakaan että kaappini päällä seisoisi puukirjaimista muodostettu HOME.
 En silti paheksu niitä, jotka sellaisesta tykkäävät. Kaupassa kaikki näytti sievältä ja jotenkin yhteensopivalta. Mutta tämmöiseen vanhaan torppaan, suvun rakentamaan ja asuttamaan, ei oikein uskottavasti istu tekovanhat esineet.
 Silti, kaikesta huolimatta, tunsin pienen sisustusinnostuksen kipinän sisälläni. Pikkuisen poreilua.
 Onhan toisaalta aivan sama, mikä saa mieleni virkeäksi. Jos riehaannun siirtelemään mööpeleitäni ja maalamaan sanoja seinille ja viihdyn siinä puuhassa, niin eikö se ole parempi kuin tämä haahuilu tunnista toiseen?
 En ole moneen viikkoon innostunut mistään. Päinvastoin on tuntunut siltä, että tässäkö tämä nyt oli, elämä?

Pahinta on kyynisyys, joka lisääntyy ja saa kaiken näyttämään entistä valjummalta.
 Sen torjumiseen ei riitä pelkkä mietiskely, sille pitää pistää kampoihin konkreettisemmin.
Jotain siis tarttis tehdä.

Kuvat on puhelimeni kortilta ja otettu Sohvin terveyskävelyiltä puutarhasta. Pitempi lenkki tehdään metsätiellä.

perjantai 18. tammikuuta 2013

-25


Ja sisällä 18 plussaa.
Tykkään pakkasesta. Aamulla herätessäni lämpimän peiton alla mietin, että kaikki on hienosti: olen nukkunut hyvin viileässä kamarissa, ulkona on paukkupakkanen (talo paukahtelee kylmyydestä) ja mulla on kuivia puita sisällä. Ei tarvitse pelätä että putket jäätyy.
Nyt olen saanut ensimmäisen lämmityskierroksen päätökseen, uunit napsahtelevat ja huoneissa on miellyttävän lämmin. Reippaana likkana sulatin pakastimen, sillä ulkona on vieläkin parikymmentä astetta miinusta. Seuraavaksi ajattelin leipoa, uunin hukkalämpö tulee tänään tarpeeseen.
Eilinen päivä kului matkamessuilla. Kovin pieneksi oli kutistunut tarjonta, huomasi hyvin että matkailu ei ole kuntien ykkösjuttu. Kiuruvesi oli sentään saanut Halvatun papat esiintymään osastolleen ja jollain osastolla taisi olla puolialaston mies ties mitä mainostamassa.
Vietämme siis kaikki akat sisäpäivää ja katselemme ikkunasta hienoa auringonpaistetta ulkona. Tai siis minä ja katti katsellaan, koirat eivät yletä.
Sohvi ei syö vieläkään enkä ole ollenkaan varma, johtuuko se aamupahoinvoinnista. Näyttää hiukan siltä, että sitä tuli liiaksi houkuteltua syömään ja nyt se odottaa edelleen erikoiskohtelua. Vaan nälkä opettaa, toivoakseni.
Eipä meillä muuta. Kulttuuriviikko on alkamassa ja paljon ohjelmaa luvassa. Elämä on vieläkin hukassa, mutta on tässä nyt aikaa sitä haeskella.

tiistai 8. tammikuuta 2013

kylillä

Kävin kirkonkylässä asioilla ja huuuh! olihan keli.. Kylätie oli paksussa sohjossa ja piti sompailla kieli keskellä suuta, että pysyi ravilla.
Eikö ole kummallista, että kun oikein suunnittelee päivänsä, niin siitä tulee ihan pahuksenmoinen kaaos. Mikään aikataulu ei pidä ja lopulta antaa itsekin periksi ja ottaa asiat niinkuin ne tulee.
Mikä tietysti on hyvä, niinhän pitäisikin jotta säilyy järjissään tässä hullussa maailmassa.
Vaan olisin nyt sentään suonut, että tänään jotkut suunnitelmani toteutuisivat.
Mun PITI leipoa aamulla, vaan siihen tuli pikku siirtymä. No ei se mitään, leivon kirkolta palattuani.
Kun olin jo lähes kylillä, soittaa tuttu ja kertoo, että sovittu tapaamisemme siirtyy kolmella vartilla. Huoh.
Päätin pitää kiinni aikataulustani ja jättää siirtyneen tapaamisen väliin, mutta kaupassa törmäsin mukavaan henkilöön, jonka seurassa päädyin nauttimaan teetä ja sämpylää. Siinä meni mukavasti se kolme neljännestä joten suuntasin kuitenkin tapaamiseen Walon mäelle.
Jossa osa porukasta oli myöhässä. Ja kun tulivat, juttua riitti yli tunnin.
Koska sinne pitää vielä palata kokoustamaan jo kuudelta, huomaan että leipominen on ehdottomasti  siirrettävä huomiseen. On tässä vielä muutakin tehtävää.

Se näkemäni iso rotta taitaa sittenkin olla vesimyyrä, joka on kuulemma ison rotan kokoinen. Sanoo Wikipedia, josta on tuo huono kuva:


Tämä toinen Googlen kuvahausta löytynyt on hieman parempi:

Ilmeisesti otus voi erityisen hyvin lintulaudan antimilla, sillä se oli kyllä vesimyyräksikin kokolias. Jostain syystä mua ei ahdista ajatus myyrästä niin paljon kuin rotasta.
Nyt pitää penkoa pakastimesta jokin leivänkannikka aamuksi ja ahkeroida muutenkin, jotta edes loppuehtoon suunnitelmat pitäisivät kutinsa.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

iltapäivitys

Katin kanssa pitää käynnistää yt-neuvottellut: lintulaudan alla istui tänään kaljapullon kokoinen rotta syömässä. Eikä mikään arkajalka ollenkaan. Kun kopautin ikkunaa, se ensin katseli ympärilleen ja katosi vasta sitten talon alle parilla loikalla.
Tyyppi oli sen kokoinen, että jos se päättää tulla sisälle, tarvitsen vähintään haulikon sen pysäyttämiseen. Toivon todella, että sillä on hajuaistit ja muut vaistot kunnossa ettei se edes mieti Hertan haastamista. Muinainen kollini, jolla oli elopainoa 11 kg, otti hengiltä samankokoisen otuksen, mutta sai taistelussa itsekin vammoja.

Päädyin sitten kompromissiin tämän joulu-asian kanssa: keräsin joulukoristeet pois muualta paitsi salista. Joulukuusi on niin kaunis ja tykkään istua täällä iltaisin lukemassa.
 Levitin tuvan pöydälle vanhan sängynpeitteen. Se on joskus kudottu "ylösrakennettua" sänkyä varten, eli päästävedettävään sankyyn, joka on lykätty kasaan ja petivaatteet pinottu korkeaksi keoksi. Lapsena sellaisen päällä olisi niin tehnyt mieli hyppiä, mutta se oli tietenkin kiellettyä.
 Kotikutoinen kangas on paksua ja malli perinteinen kilpikangas.
 Keksilaatikko on matkamuisto.
 Puristelasinen hedelmävati on Saimi-tädin peruja. Täti olisi tänään täyttänyt 101 v.
 Liinassa on joitakin ruostetahroja. No, näin vanhassa arkiliinassa se ei haittaa. Harmi vaan että nuo kohdat menevät ensimmäisinä rikki.
 Sivupöytä jäi vielä odottamaan jotakin. Inspiraatiota? Kyntteliköt saavat olla paikoillaan helmikuun alkuun.

Siivoilun jälkeen päivä oli jo niin pitkällä, että oli lähdettävä lenkille. Oli tarkoitus kiertää kylän kautta, mutta naapurin suuri hurtta oli taas irrallaan tiellä ja piti kääntyä takaisin. En ole varma miten se suhtautuisi pikkukoiriin, jotka ovat vielä kaiken lisäksi hihnassa, enkä ala Sohvin odotuksen aikana sitä testaamaan. Parempi vaihtaa suuntaa.
 Vauhti on kova, mennään mihin suuntaan hyvänsä.

Pyynnöstä kyllä odotetaan, mutta silloinkin on kivampi kuunnella kylän ääniä.

Alhetista on lumet lähes sulaneet. Tuolla kesantopellolla on peura syömässä, kuvaa kilkkaamalla sen saattaa saada näkyviin.
 Metniitunojan sillalta peuraa ei enää näy. Kuurainen pelto on kaunis.

 Karisillanmäessä ei olisi ollut lunta, mutta emme lähteneet kiipeämään.

 Muinaisen merenrannan rakennus ei ole venevaja vaan naapurin suuli. Siitäkin on jäljellä vain puolikas. Takana oleviin kallioihin on merivesi loiskinut parituhatta vuotta sitten....
Nyt on jäljellä vain Metniitunoja, joka yrittää pitää yllä vapaana virtaavien vesien mainetta.

Taitaa olla aika kömpiä vällyjen väliin särkylääkkeen ja huonohkon kirjan kera. Paremmat on luettu ja huomenna on taas kirjastopäivä.