hämmästystä

Kyllä kuulkaa on sentään onnekasta, että voi käydä äitiyskävelyllä koirien kanssa aamuvarhain, juuri ennen auringonnousua, kun maailma on sininen ja kaikki päivän kaun/heudet ovat vielä edessä. On, vaikka nivelet rääkyvät loppumetreillä niin että korvissa soi.
Sekin on hienoa, kun illalla viimeiseksi tekee kierroksen puutarhassa ja kuu paistaa korkealta ja tuttu ympäristö on kuin hopeinen satu.
Olen nyt tehnyt tuon koiramamman vuoksi näitä isoja ja pieniä kävelylenkkejä kaikkina vuorokaudenaikoina ja saanut huomata, miten valo vaihtelee ja muuttaa tylsääkin maisemaa mielenkiintoiseksi. Vähän niinkuin kävisi taidenäyttelyssä, jonka tauluja ei vielä ole maalattu.
No joo. Siitä saankin aasinsillan seuraavaan asiaan: aloitin eilen taidepiirissä oman muotokuvani maalaamisen. Kyllä vaan ja voi jestas! Opettajan mielestä aihe on hyvä jatko syksyn muotokuvaharjoitelmille.
Luulisi että oma naamari on näiden vuosikymmenten aikana tullut tutuksi. On sentään jonkun kerran tullut sudittua ripsiväriä ja muutakin parannusta ja tiirattua siinä yhteydessä tarkasti peiliin.
Vaan kun laittaa kankaan telineelle ja sen yläpuolelle peilin, niin hetken tuijottamisen jälkeen huomaa, ettei tiedä naamastaan yhtään mitään.
Ja homma vaan pahenee kun aika kuluu. Mieleen tulee vilkaista selän taakse, kun näyttää ihan vieraalta se peilikuva. Onko mulla noooiin riippuvat posket? Ja kas, mullahan on samanlaiset mustat silmänaluset ko Saimi-tädillä... ja silmät eri kokoiset. Ja jessus sentään, suu ihan vino.. Tuskanhiki pukkaa niskaan jo siinä vaiheessa kun tarttuu pensseliin ja alkaa sutia taustaväriä. Opettaja käy selän takana ja sanoo epäilyttävän rauhallisesti, että tähän kuvaan hän ei nyt otakaan kantaa tässä vaiheessa...
Otin lopulta silmälasit pois (paransi näkymää huomattavasti..) ja keskityin saamaan silmät samaan tasoon ja muutkin osaset oikeisiin suhteisiin. Huomaamattani olin valinnut luonnosteluväriksi okrankeltaisen ja jonkun tummanruskean, joten parin tunnin pensselöinnin jälkeen kankaalla on tymäkkä (opettajan määritelmä)  maksatautisen näköinen ja säikähtäneen oloinen luonnos.
Maalaamisen vaikeutta lisää se, että värit ja äänet sekoittuvat. Saadakseni aikaan jonkin tietyn värisävyn mun pitää ikäänkuin kuulla se päässäni. Ja jos on muuta meteliä, homma menee pieleen ja joutuu kokeilemaan pitkään.
Siksi piirtäminen on mulle luontevampi tapa tehdä kuvia. Paitsi itsestäni.