yksin

Aamun hesarissa oli artikkeli yksinäisyydestä. Toivoisin, että olisin jättänyt sen lukematta.

 Näyttää siltä, että mikään ei ole enää turvallista. Yksinäisyys on vissiin sieltä vaarallisimmasta päästä elintapoja. Yhteiskunnan pitää ryhtyä valvomaan yksinäisiä, ettei heistä aiheudu lisäkustannuksia. Juuh.

 On totta, että yksin ollessa asiat tuppaavat saamaan erilaiset mittasuhteet kuin kaverin kanssa pohtiessa. Mutta joskus käy niinkin, että porukassa asioita paisutellaan ja vasta kun itsekseen miettii, juttu asettuu kohdilleen.

 Yksinäisyys masentaa vaiko masennus erakoittaa? Sekä että ja päinvastoin. (heh) Kun on oikein helkutin huono päivä aamusta alkaen ja jo ylösnouseminen on yhtä ähkettä ja manailua, niin on sentään siunattu asia ettei siinä ole rakas näkemässä sitä alennustilaa ja rappiota. Saa rauhassa pillittääkin jos siitä on apua ja pikkuhiljaa ryhdistäytyä kohtaamaan tuleva päivä.

 Toisaalta, on niitäkin aamuja, jolloin toivoisi että olisi joku, joka päästäisi koirat ulos ja keittäisi kahvit sillä aikaa, kun kokoaa itsensä ja raihnaiset jäsenensä eika tarvitsisi heti ensimmäiseksi keplotella saappaita jalkaan ja työntyä pakkaseen.

 Kokemukseni mukaan seura ei estä masentumasta. Mieli menee matalaksi vaikka kesken sukujuhlien, kun on mennäkseen. Mutta ajatus että olisi kunnan puolesta virkamies yksinäisyyttä torjumassa, on kyllä hauska. Tai itkettävä.

 "Virkani puolesta ja yleisen edun vuoksi kiellän sinua masentumasta. Nyt virkistyt, lain nimessä!"

 Eiköhän se ole niin, että asia on niin monitahoinen, että sitä ei voi ratkaista perustamalla virka. Eikä yksinäisiä voi purkittaa tai lokeroida millään määreillä. Syyllistää kyllä voidaan, mutta sekin on tahto-kysymys.

 En suostu tästä syyllistymään, vaikka muuten olenkin siinä suhteessa herkkä.

 No, kuten kuvistä näkyy, olen syyllinen jos kuka. Koiratkaan eivät kulje ihan vierellä, vaikka välillä jäävät katsomaan, tulenko perässä. Mitään väentungosta ei ole havaittavissa.

 Nohtuvassa oli hiljaista talvisena iltapäivänä, vain naapurin potkukelkan jäljet tiellä. Yöllä liikenne oli ollut vilkasta. Ketun, peuran ja rusakon jälkiä oli pitkin poikin.

Kuu nousi pellon takana mäyränpesän yläpuolelle harsopilven suojassa.

Muutama vuosi sitten kävin kirkonkylässä katsomassa myynnissä olevaa taloa. Samanlainen ja yhtä vanha talo kuin itselläni, aivan kirkonkylän ytimessä pienellä tontilla.
En silloin saanut lähdettyä, ja olen sitä jonkun kerran harmitellut. Niinä tosi huonoina aamuina.
Nyt se sama talo on taas myynnissä.
Onko tämä nyt elämän tarjoama uusi mahdollisuus?
Mietin asiaa taas edestakaisin ja pohdittavaa riittää. Olisiko se parannus vai ei? Jaksanko tehdä tarvittavat korjaukset? Onko minulla varaa? Joko pystyisin luopumaan tästä kodistani? Voisinko asua niin keskellä ihmisiä?
Ja ennenkaikkea, mistä saisin tarvittavan energian?
Saattaa olla parempi jäädä vain tänne metsäkulmalle. Yksin.