kun ei voi luopua

Olen monta kertaa puhunut luopumisen tuskasta, siitä miten vaikeaa on antaa vanhan mennä, varsinkin jos on kysymys tavarasta. Silti erittäin tärkeää ja hyödyllistä.
No, itsestään paha pappi saarnan tekee.
Vai mitä tuumaatte seuraavasta?

 Vuoden alkupäivinä nostin ompelukoneen tuvan pöydälle.

 Haeskelin kätköistäni kaikenlaista, kuten vanhoja nappeja.

 Leikkasin vinokaitaleita.

 Piirsin jopa suunnitelman muistikirjaani ja kaavan, mikä on mulle melko vierasta.

 Tuvassa näytti melko touhukkaalta. Katti oli iloinen ja osallistuva :(

 Uusi työpöytä osoittautui oikeaksi aarteeksi, monitoimipöytä siis.

 Eilen kuuntelin koko päivän Agatha Christien kirjaa kuulokkeet päässäni ja tällainen oli tulos:

 Tadaa! Hercule Poirot-mekko! (nimitys johtuu pelkästään äänikirjasta)

 Kaikki lähti liikkeelle siitä, että joku (krhm..) oli pessyt ykkösneuleeni koneessa ja se oli huovuttunut kokoon.

 En saattanut luopua ikivanhasta, ihanasta kashimir-neuleestani, joten tuunasin siitä mekon. Leikkasin sen auki sivusaumoista ja lisäsin flanelliset vinokaitaleet, joilla sain paidan mahtumaan ylleni. Alaosan tein farkuista, joita en juuri ole pitänyt.

 Selkäpuolen kukat tulivat hiukan toispuoleisesti, kun Poirot oli juuri kuolemaisillaan...

 Kaikki muukin koristelu on tehty "hiukan sinnepäin", eli suunnittelematta.

 Hameosaan ompelin muutamia nappeja. Tämän voin  tehdä myöhemmin hameeksi, kun joskus on pakko luopua paidasta....
Mekko tulee arkikäyttöön, kotona pidettäväksi. Mulla on muutamat tosipaksut sukkikset, joilla tarkenee pakkasellakin.

En juuri tällaisia ompeluksia mittaile saati ihmeemmin suunnittele ja siksi joudun välillä improvisoimaan. Tuo virkattu lappu peittää yhden mittavirheen :)
Kainaloparsimuksia en esittele tässä, niitä olen joutunut vuosien varrella tekemään tähän paitaan useamman kerran.
Tuunaus onnistui. Mekko on päällä mukava, neuleen pehmeys ja lämpimyys on lisääntynyt huopumisessa ja hameosa on sopivan väljä jotta siitä on mukava liikkua. Pesu voi olla hankalaa, mutta ei tuo neule kovin usein pesua kaipaa. Tuuletus riittää.

Aamulenkki tehtiin tänään lumituiskussa. Mentiin taas liian pitkälle: Sohvi bongasi tiepuolesta kettujen jättämän kananjalan, jonka kantoi sitten riemusaatossa kotipihalle. Jouduin pitämään kiirettä, että ehdin perille ennenkuin arvon rouva alkoi herkkupalaansa nakertaa. Perhanan rakki, aamulla se nirsoili taas ruoastaan ja nyt olisi maistunut loppuunkaluttu koipiluu ja sontaiset varpaat.....

Katti oli tietenkin mukana koko matkan. Sitten piti pestä lumiset tassut. Huomatkaa Hertan häntä. Se on aina noin paksu ja tuuhea, ihan kuin ketulla.

 Lillilläkin oli parta lumessa, vaikkei kanankoipia löytänytkään.

Taas on uusi viikko alkamassa, toivottavasti se tuo mukanaan jotain hyvää.