kahta ei voi tehdä...

..syödä kakkua ja säästää se.
Tylsyyden karkottamiseksi haluaisin siivota joulukoristeet pois. Ihan vaan siksi, että olisi jotain tekemistä.
Mutta haluan myös pitää joulun, koska uutta joutuu odottamaan kokonaisen vuoden. Ja kuka tietää, onko silloin enää edes elossa. Tylsyyteen voi kuulemma kuollakin.
Kakusta puheenollen, mun pitänee ryhtyä sosiaaliseksi. Tykkään leipomisesta, mutta jos syön kaiken minkä leivon, en mahdu pääsiäisenä enää ovesta ulos. Sitä paitsi sokeriähky tekee pullean lisäksi ärtyisäksi ja mielestäni lisää myös nivelsärkyä. Mikä on ymmärrettävää, jos on totta, että sokeri aiheuttaa yleistulehduksen elimistössä.
Joulu on siis raunioittanut mun semikarppaamiseni. Olin jo päässyt siihen vaiheeseen, että aamuisen sämpylän jälkeen söin harvoin muuta leipää enkä sokeria juuri lainkaan. Nyt ruokavalio ei muuta sisälläkään kuin sokeria ja vehnäjauhoja, kun kaikki pullat ja kakut huutavat vanhenevansa. Huoh.
Aika monessa blogissa on siunailtu samaa ja moni on myös sanonut, että pitäisi kokeilla taas karppaamista, kun ei ole ikinä voinut niin hyvin kuin silloin.
Se tässä onkin outoa: vaikka sokerinsyöminen aiheuttaa huonon olon, siihen kuitenkin repsahtaa. Mun kannaltani sokeri on pahiten ongelmia aiheuttava lisäaine, joka voitaisiin laittaa vaikka kortille tai reseptin taakse.
Jaksan loputtomiin ihmetellä sitä, miten sokerilla ja erityisesti suklaalla on niin suuri vetovoima, etten pysty sitä vastustamaan? Miten minut on siihen ehdollistettu, olisi kiva tietää? Muuten kuin juottamalla vauvana sokerivettä? Voiko sillä olla niin suuri vaikutus yli puoli vuosisataa?
Vaan kyllä se tästä, kunhan köyhyys alkaa.

Ulkona on merkillinen, vanhanaikainen valoilmiö: aurinko paistaa. Olin aikeissa lähteä koirien kanssa metsälenkille, mutta serkut ehtivät ensin. Näkyivät pirulaiset menevän pyssyineen juuri meidän metsätietä. Kun ei ole takeita heidänkään näkökyvystään, en suunnista ainakaan metsään.
(Olivat muuten aika papparaisia. Piti oikein verhonraosta tiirata, keitä vanhoja ukkoja siellä tekeytyy haulikoiden kanssa ammuskelemaan. Serkkupojathan siellä, mun ikäisiä. Heh.)
Eilen otin molemmat koirat mukaan kirkonkylään ja paseerattiin siellä semmoinen tunnin lenkki. Pienen alkusekoilun jälkeen kaikki sujui hyvin, paarustimme mallikkaasti ihan kylänraittia aiheuttamatta kaaosta. Kyllä me peräkyläläisetkin osataan:)
Sohvi oli kuitenkin asiasta niin tolaltaan, että tärisi autossa koko kotimatkan. Pitänee käydä useammin?

Huomenna aloitan kirppiskierrokset ja metsästän tupaan uuden pöydän. Tarvitsen 120x120 cm tukevan pöydän. Ei ihan joka kodinanttilasta löydy, mutta jossain se on. Jos kenellä on tietoa, saa vinkata kommenttiboksiin.
Ulkoilkaahan, kohta sataa kumminkin taas vettä.