sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Matinpäivä

Matti maata näyttää, jos ei muualla niin kaivon pohjalla, sanottiin ennen. Ja tämänpäiväinen auringonpaiste todella sulatti hankea sen verran, että vähän ruohoa tuli näkyviin.
Kaivossa sentään riittää vettä.
Olen viettänyt kiireisen työviikon päätteeksi lukusunnuntaita. Menin aamulla syötyäni takaisin sänkyyn ja luin yhden dekkarin.
Puolenpäivän aikaan nousin ylös ja keitin kahvit ja aloitin toisen kirjan.
Sen luettuani kävin Lillin kanssa ulkona ja katsoin vähän eilisiä telkkariohjelmia läppärillä. Juh.
Koskapa tuo kuu on täyttymässä huomiseksi, en todennäköisesti nuku lainkaan ensi yönä joten menen tästä sänkyyn kolmannen kirjan kanssa. Neljäskin on odottamassa, jos on tarvis.
Huominen päivä menee näyttelypäivystyksessä kirkolla. Tiistaina voisin taas vaikka maalailla kattoa ja miksei muinakin päivinä, ainakin aamupäivisin.
Kotonakin olisi puuhaa, pinolle pitäisi ja huussi tyhjentää ja vaikka mitä. Tiskata.
Mutta tämmöinen rauhallinen lorvailupäivä on tehnyt hyvää. Mulla ei ollut edes radio auki. Ainoa ääni on ollut Lillin kuorsaus. No, ihan aamulla aikaisin kuului ulkona mustarastaan laulua.
Kevät.

lauantai 23. helmikuuta 2013

kuvia kuluneelta viikolta

Tämä on varsin tylsä juttu, pelkkiä kuvia :)


Edellisviikolla valmistui tuvan uusi pöytä. Maalaus tapahtuu keväällä, kun voi jo vähän tuulettaa pahimpia höyryjä.
 Silloin oli myös melko sumuisia päiviä.

 Yhdessä silti käytiin terveyskävelyillä.
 Katin on pakko käydä katsomassa, onko siellä muuta kuin kanankakkaa...
 Peikkometsä on matkan varrella. Syksyllä haemme tuolta suppiksia ja mustia torvisieniä.
 Tässä on runsaasti ketunjälkiä, joita on syytä pysähtyä tutkimaan.
 Naapurikylä peittyy sumuun.
 Hauska tupsupäinen kataja pellon ojassa.

Pieni välityö Walon talolla...
 ...pitäähän puheenjohtajalla olla arvoisensa tuoli. Aloitin tuolin raaputtelun odotellessani jonkin muun homman etenemistä. Olen pelastanut tuolin jätelavalta silloin, kun taloa tyhjennettiin palon jälkeen. Riparilaiset olivat hyvin innokkaita kantamaan tavaraa jätelavalle.
 Tadaa!! Tänään on maalattu pieni kaista kamarin kattoa. Väri on Uulan no 1512 Naava. Näyttää katossa huomattavan paljon vaaleammalta kuin värikartassa tai purkissa.
 Telineiden hankinta oli aikanaan hyvä sijoitus. Ne ovat jo maksaneet itsensä moneen kertaan.
 Raskas työ ja runsaat eväät. Keittiön siivous pitää tehdä lähipäivinä.

 Ihana Reiska eli Reino-liesi, vähän ruosteinen mutta hyvässä iskussa. Noiden kaakeleiden puhdistuksessa meni tovi jos toinenkin, ne olivat pikimustat palon jälkeen.
 Kotiin tultuani lähdin tietysti "tyttöjen" kanssa lenkille.
 Ketun, oravan, rusakon, kärpän, peltopyyn ja peuran jälkiä riittää. Poikkiliikenne on vilkasta.
 Lillillä on selkämakkaroita, vaikkei olekaan yhtään lihava. Kuusen juuressa olisi jotain mielenkiintoista.
 Lantapatterin varoituskolmio on tarpeellinen, pudotusta on kolmatta metriä.
 Kettu on huilannut hetken ja jatkanut sitten matkaa.
Tämä ei ole 30-vuotisen sodan taistelutanner vaan kanavainajat on tuotu ketuille. Sitten niitä käydään yöllä ammuskelemassa. Kettuja siis.
Vaan nuo haaskat ovat myös korppien mieleen, ja noiden takia meillä kuuluu jatkuvasti korppien moninaista ääntelyä. Ne myös levittävät kanankappaleita ympäriinsä, joten kun vien koirat tuonne asti, on ne otettava remmiin loppumatkasta. Varsinkin Sohvi rakastaa kaikenlaisten kalmojen kanniskelua.

Olen pahoillani kuvien huonosta laadusta. Kameraparka on henkitoreissaan ja on tyytyminen kännykkäkuviin. Kuvat saattavat suureta jos niitä klikkaa, sikäli kuin niissä nyt on jotain tarkasteltavaa.

perjantai 22. helmikuuta 2013

leipää ja sirkushuveja

Vai pitäisikö sanoa työtä ja hupia.
Saimme tänään Walon kamarinkaton maalauskuntoon. Huomenna on tarkoitus maalata niin paljon kuin parissa tunnissa ehtii.
Olemme kulttuurisihteerin kanssa sopiva työpari. Teemme rauhallisesti ja huolella ja jutut vaihtelevat seuran asioista yleismaailmallisiin pohdintoihin ja mielenkiintoisiin ilmiöihin.
Välillä ollaan ihan hiljaa. Lika barn leka bäst...
Vaan eilinenkin kului työn touhussa: Takkupää piti vapaapäivän ja mehän oltiin myös ahkeria. Kaadettiin (lue: Takkupää kaatoi) muutamia kuusipuita, raahattiin oksat pellolle poltettavaksi ja rungot puuhuoneen eteen pilkottavaksi.
Yleensähän kaikki oksat menevät silppuriin ja katteeksi puutarhaan, mutta tuollainen määrä havuja olisi ollut liikaa, kun muutenkin maa on hapanta. Poltamme keväämmällä komean kokon.
Illalla vielä ennen saunan lämmitystä naputtelimme (lue: Takk..) paneelit saarekkeen somistukseksi. Maalausta vaille sekin siis.
Vaan entäs se hupi? No, olin nyt illalla oopperassa. Kuninkaallinen oopperatalo esitti Faustin ja me istuimme kirkonkylän Kinossa katsomassa. Tai esitys oli taltioitu jo hiukan aiemmin, koskapa joku oli ehtinyt tekstittääkin....
Hieno esitys, hauskakin vaikkei siitä ensimmäiseksi tulekaan hauskuus mieleen. Ja mikä parasta, ei tarvinnut taputtaa kymmentä minuuttia, sekin tuli nauhalta. Lontoolaiset olivat ystävällisesti esitaputtaneet. Ja kukittaneet esiintyjät, tietty.
Oli mukava vaihteeksi pukea mekko ylle, kammata tukka ja lähteä huveihin. Huominen menee kuitenkin taas haalarihommissa. Semmoista se raksalla työskentely tuppaa olemaan, haalareissa vaan huhkitaan.
Kuvia seuraa ennenkuin huomaattekaan.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

hajanaisia merkintöjä

Olemme aloittaneet tämänvuotiset kunnostustyöt Walon talolla. Syksyllä oli ajatuksena, että saadaan ainakin osaan rakennusta sellainen peruslämpö, jonka turvin voidaan jatkaa töitä talvella. No, vuodenvaihteen tauko venahti vähän pitkäksi, mutta maanantaina aloitimme kamarin katon puhdistuksen.
Työ on ollut hauskaa, vaikka melko raskasta. Näkyvää tulosta on saatu niin, että vain pieni kulma jäi perjantaille, sen jälkeen voidaan maalata.  Ehkä jo lauantaina.
Olen ollut puuhakkaalla päällä muutenkin. Kylvänyt siemeniä ensi kesää varten, kunnostanut vähän nukkekotia ja ahkeroinut yhtä ja toista pientä.
Sohville syntyi kaksi isokokoista urospentua, joista toinen kuitenkin menehtyi parin päivän ikäisenä. Ne olivat nyt Sohvin viimeiset vauvat ja onkin iso harmi ettei niitä ollut enempää.
Lilli oli alkuun Sohvin lähdettyä hiukan murheellinen, mutta nyt hän on taas huomannut ainokaisen saamat edut. Pääsee esimerkiksi mamman kanssa kirkolle ja muuallekin sekä saa enemmän rapsutuksia.
Myös katti on vähän yksinäisen oloinen, kun ei ole riekkumiskaveria. Sekin hakeutuu iltaisin syliin enemmän kuin ennen, joten mullakin on seuraa ja tekemistä tavallista runsaammin.
Kaikki siis hyvin.
Kuviakin olisi, mutta nyt ei jaksa. Jostain syystä jomottaa vakiokipujen lisäksi niskaa ja hartioita sekä käsiä.
Illalla riisuessa kamarin lattialle varisee maalihitusia, kitinmurusia ja jopa nupinauloja.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

laskiainen

Tämä koko päivä on mennyt harakoille. En ole juuri muuta tehnyt kuin lukenut lehden ja katsellut yhden elokuvan.

 Joinakin päivinä ei vaan onnistu. Ulkona sataa märkää lunta, jota pitäisi kohta lähteä siirtelemään sivulle. Ei jaksaisi, joten antanen sen olla rauhassa vielä hetken.
 Olen muun tuhraamisen ohella tehnyt puutarhahankintoja. Siis tilannut siemeniä kesää varten. Joo'o. Uskon siis kesän vielä joskus tulevan, vaikka ulkona ei siltä näytäkään.
 Ja jos olette ajatelleet, että täällä blogissa on niin hiljaista koska sahailen hulluna konesahallani, niin sallikaa minun tunnustaa, että näin ei suinkaan ole tapahtunut. Ei ole onnistunut sekään. Mutta kohta, kohta...
 Sohvi paksuuntuu hitaanlaisesti, eli uusia karvanaamoja on tulossa vain vähän. Yksi, ehkä kaksi. Sohvi ei ole vielä moksiskaan raskaudestaan, vaan kipittää umpihangessakin kuin tyhjää vaan. Ellei maitobaarissa olisi niin täyttä, luulisin koko tiineyttä harhaksi. Viikon päästä viimeistään tiedetään, kuinka kävi.
 Teenpä tässä vielä yhden tunnustuksen: mulla on tapana antaa tyhjät jäätelö-, jogurtti- ja muut purkit koirille nuoltavaksi. Josta seuraa se, että puhtaaksinuoltuja kippoja löytyy yllättävistä paikoista, piironkien alta ja nurkista. Paikoista, joista niitä ei enää saa pois. Tai koira ei saa. Minä kyllä saan, kunhan tulen sen tehneeksi. En kovin usein.
 Katti pirulainen on taas kunnostautunut: oli pureskellut mun sukankutimestani langan poikki, vielä useammasta kohdasta. Ja tänä aamuna olen viettänyt ensimmäiset viisitoista minuuttia kirvottelemalla villalankaa tuolinjaloista. Ne oli kaikki sidottu yhteen pöydän kanssa, ikäänkuin olisivat pyrkineet karkuun tai jotain. Huoh.
 Eilen illalla olin iltamissa kirkonkylällä. Pelimannien metsäradio-iltamat pidettiin opistotalolla, ja kulttuuriseura järjesti puffetin. Tuottoakin saatin, ainakin parin maalipurkin verran.
 Nyt on kyllä niin, että sytytän uuneihin tulet ja lämmittelen vähän torppaa ja siinä sivussa itseäni. Jospa sitten tulisi edes ne pakollisimmat askareet tehdyksi ja pääsisi tästä epämukavasta virattomuuden tunteesta.
Sillä onhan nyt ihan perhanaa, ettei osaa nauttia joutilaasta lepopäivästä(kään)

Ja kuvat, ne on otettu muinaiselta kävelyltä Nohtuvassa. Silloin paistoi aurinko, joka on eräs harvoin nähty taivaankappale. 

maanantai 4. helmikuuta 2013

maanantai

Ilmatieteenlaitos ilahduttaa kertomalla, että lunta sataa lähes koko tulevan viikon.
No, kunhan ei muutu vedeksi niin siedetään.
Mutta mun suunnitelmat menee uusiksi. Piti nimittäin rupeemani polttopuiden sahaaukseen. Uudella konesahalla, krhm.
Takkupää toi mulle perjantaina konesahan, jotta saan puut poikki. Taylorin Lissu sai timantteja, mut minä saan konesahoja.
Lissu taas on ollut mielessä, kun olimme lauantaina Tampereella katsomassa hänestä tehtyä musikaalia (?) Liz. Oli ihan suositeltava kokemus. Varsinkin, jos tekee niinkuin me ja käy vielä Plevnassa syömässä. Vielä kun olisi ollut mahdollisuus poiketa muutamalla kirpparilla, niin päivä olisi ollut täydellinen.
Eilen sitten maksettiin niitä istumisia. Onneksi lauantaina vaivannut sorminivelten särky laantui mutta liikkuminen oli kyllä tuskallista koko päivän.
Mutta olihan sunnuntai! Ei ollut tarvetta hosua vaan lueskelin rauhassa, mitä nyt käytiin kävelyllä välillä. Siitä ei voi luistaa, on nivelet sitten kuinka kipeät tahansa.
Ahneus teki taas Lillille kepposet: se oli jäänyt lauantaina ulkoporstuaan kun tulimme viimeisen kerran ulkoa. Sinne oli pudonnut muutamia rakeita Sohvin erikoismammaruokaa aiemmin illalla, eikä vanha kunnon ahmatti voinut jättää niitä syömättä. En ollenkaan huomannut koko asiaa, vaan menin suoraan kamariin ja vällyihin, laitoin valot pois ja simmut kiinni.
Ja Lillihän ei vingu moista asiaa.
Aamulla herättyäni kuulin vaimeita haukahduksia ja ihmettelin, missähän se on kun kuulostaa niin kummalta. Kun nousin sängystä eikä Lillukkaa vieläkään näkynyt jaloissani hyppimässä, arvasin jo miten oli käynyt. Ja siellähän se, iloisena kun vihdoin noustiin.
Onneksi, onneksi ei ollut kovasti pakkasta ja porstuassa on koirien kesäpedit ja kuljetuslaatikko patjoineen. Ei sillä näyttänyt olevan mitään hätää, mitä nyt janotti kovasti.
Muuten, se konesaha on kyllä tarpeellinen. Mulla on kyllä monta erikokoista sahaa olemassa, mutta kädet eivät kestä sahaamista. En jaksa sahata enää viisisenttistäkään puuta poikki, saati paksumpia. Lisäksi sahaan niin vinoon, että saha tarttuu kiinni :)
Konesahaa saan pitää kahdellä kädellä ja sillä menee useimmiten suoraan. Ja jostain syystä kirveen heiluttaminen ei käy käsille samlla lailla kuin saha.
Takkupää saa edelleen kaataa puut, minä vain pätkin niitä. Jotain rajaa sentään.

perjantai 1. helmikuuta 2013

perjantai

Loppuelämäni ensimmäinen tammikuu on mennyt.
Mitä siitä jäi mieleen? Eipä oikeastaan mitään, joten on hyvä että olen päivittänyt hiukan tätä blogia. Se toimikoon muistinani.
Aivan pirullisen särky-yön jälkeen sain aamun lehdestä lukea, että n. parilla tuhannella onnettomalla on samanlainen metalli-metalliproteesi lonkassaan kuin oma muinainen pläkkipeltitekoniveleni. Mallia Del Monte, jos muistatte.
Ja näitä kurjia odottaa nyt vaihto-operaatio, kun olo muodostuu vaikeaksi. Tai jos.
Vaan eihän se olo siitä välttämättä parane. Ei ainakaan mulla ole vielä parantunut. Sehän tässä kamalaa onkin, että siitä ensimmäisestä leikkauksesta toivuin aivan ihanteellisesti ennalleni, kuin ei nivelissä mitään vikaa olisikaan.
Sitä kesti kokonaista kolme vuotta. Sen jälkeen ei ole ollut kivutonta päivää.
Mua ei kiinnosta syylliset, vaan haluaisin tietää, mitkä nykyisistä oireistani johtuvat metalloosista ja mitkä pitäisi tutkia tarkemmin. Tähän en vain saa vastausta enkä siis enää ole vaivannut lääkäriä ollenkaan. Mutta kyllä joskus kiukuttaa aivan helkkaristi.
Vaan meneehän se elämä näinkin.
Edellisehtoona olin taas sutimassa omakuvaani. Siitä tulee kuulkaa justiinsa passikuva. Toiset väittävät että se on mun näköinen, mikä on tietysti hyvä  kun olen ottanut itsestäni mallia. Mutta kankaalta tuijottaa ärtsyn näköinen, totinen mumma tiukasti ja suoraan, ilman hymyn häivettäkään. Kolhon näköisenä jopa.
Opettaja yrittää ohjata kieli keskellä suuta ettei vain vahingossa tulisi sanoneeksi mitään riskaabelia.
Heh, laitanko kuvan tänne näytille?
Eilen olin kokoustamassa yhden tärkeän luottamustoimeni toimistolla. Hämmästykseni oli suuri, kun kävi ilmi, että toimiston kaksi työntekijää ovat olleet koko syksyn lähes riidoissa. Puheenjohtajan mukaan asia on ajoittain näkynyt myös ulospäin asiakkaille, mutta minä en ole havainnut mitään kärhämää. Työt ovat hoituneet ja kokoukset ovat olleet ihan yhtä rentoja kuin aina.
Kerrassaan ihailtava ominaisuus tuollainen sivistyneesti riitely. Minusta on harvinaista, että eripuraiset pystyvät tekemään työtä yhdessä ja olemaan kokouksissakin asiallisesti. Mietin, sujuisiko se minulta itseltäni?
Ehkä sentään. En ole koskaan tuntenut tarvetta julkiseen riitelyyn tai riitelyyn ylipäänsä. Saatan kyllä tuulettaa luotettavassa seurassa kovinkin värikkäästi, mutta en pidä tarpeellisena haukkua ketään maanrakoon päin silmiä. Niitä sanoja kun ei saa takaisin koskaan.
Helmikuu alkoi aurinkoisena ja me lähdemme nyt terveyskävelylle. Kuvia ei saada ennenkuin hankin kameraan uudet akut. Vanhat eivät enää lataudu.