tiistai 31. maaliskuuta 2009

tunnustus

Edellisessä postauksessa kuvaamani öiset ilmiöt osoittautuivat enteiksi: en todellakaan tehnyt sitten sunnuntaina mitään. En vaikka vielä aamulla olin siinä uskossa.

Syyllinen löytyy koneeltani. Jälkikasvu on sinne tuupannut iltojeni iloksi suuren osan Agatha-tädin tuotannosta, ihan piruuttaan. Ei, kun sittenkin ihan vilpittömästi ilahduttaakseen.

No, oma on tietysti vikani, kun juutuin koko pyhäpäiväksi murhajutun lumoihin ja kärsin kaiken kukkuraksi aivan suhteettoman huonoa omaatuntoa. Tämä viimeinen olisi saanut jäädä.

Hämmästyttävä lukukokemus, jonka vuoksi joudun perumaan puheitani. Olen ollut siinä lujassa uskossa, että kirja pitää lukea paperisena pinkkana, ennenkuin lukukokemus on edes siedettävä. Että kaikenlaiset netti- ja muut sähköiset versiot ovat lähinnä työnteolta tuntuvaa pakkopullaa.

Vaan ei, pikkuläppärin kanssa voi makoilla ja istuskella missä vaan, se on kevyt pideltävä eikä näytöltä lukeminen ollut lainkaan työlästä. Valaistus oli kohdallaan, mikä ei perinteisen romskun kanssa aina onnistu.

En silti ole valmis luopumaan kirjahyllyistäni, vaan aion jopa hakea entiseen elämääni jääneitä kirjoja kotiin, vaikkei mihinkään kyllä mahdu. Joitakin olen kaipaillut kovastikin, ja ainakin ne kaikkein rakkaimmat haluan takaisin. Pitääkö sittenkin ruveta suunnittelemaan kirjastosiipeä tai kaupunkiasunnon hankintaa?

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Öisiä harhoja

Onko teille käynyt näin: havahduin yöllä kamalan ahdistuneena siitä, ettei auto ole lämppärissä. Sitten mietin tuskastuneena, etten ollut tehnyt mitään koko päivänä, enkä varsinkaan ollut pessyt pyykkiä! hyvä etten hypännyt sängystä siinä paikassa. Aloin lohdutella itseäni, että riepuja riittää eikä pakkastakaan ole, joten auto käynnistyy kyllä.
Sitten aloin hiljalleen kelata, tulin vissiin paremmin tolkkuihini, että eilenhän oli vasta lauantai.

Käviköhän kellon siirtäminen niin hermoon, että oli mennä kokonaisen vuorokauden eteenpäin?

Nukkuminen on ihanaa. Saa uinailla pellavalakanoissa turvassa omassa sängyssä, ja edessä on aina uusi päivä uusine ihmeellisyyksineen. Kaikki eivät aina ole mukavia, mutta mielenkiintoisia silti.
Herään aamuisin hyvin aikaisin. Se on myös mukavaa, kahdestakin syystä. Ensinnäkin ehdin nauttia kiireettömästä aamusta, edes viikonloppuna ei tule venyttyä puoleenpäivään. Siten viikonloppu tuntuu aina riittävän pitkältä, että ehtii palautua sorvaamon otteluista.
Toiseksi se tarkoittaa, etten ole stressaantunut liikaa. Jos uni alkaa maistua liikaa, enkä tahdo päästä ylös sängystä, se on takuuvarma merkki siitä, että jokin mättää pahasti.

Kellon siirron takia olen tänään noussut vasta hiukan yli seitsemän. Ja mitä hittoa: maailma oli aivan valkoinen. Hyppisin riemusta, jos heräisin tällaiseen aamuun joskus joulukuussa, mutta maaliskuun lopulla se ei herätä varsin riemukkaita tunteita. Koirat sensijaan eivät olleet moksiskaan vaan painelivat menemään lunta pöllyttäen. Ruokakupille palasi kaksi hyvin lumipaakkuista karviaista.

Nyt pitäisi sitten ryhtyä niihin yöllä ahdistaneisiin puuhiin: pyykätä ja siivota. Koska yöllinen lumisade siirsi pihatöitä viikolla, taidan tehdä tänään vielä nukkekotia. Ompelen Sofia-rouvalle leskenpuvun ja siivoan sitten ompelutarpeet pois. Sitten voisin aloittaa huonekalujen suunnittelun, josko vihdoin tulisi tehtyä joitakin kalusteita.

Tein eilen hauskan huomion: määrän vähentäminen lisää nautintoa. Ai kuinka niin? No, annan esimerkin. R-taudin vuoksi olen vähentänyt kahvinjuontia. Juon kupillisen aamulla ja toisen iltapäivällä. Mutta olen alkanut nauttia niistä huomattavasti aiempaa enemmän. Ennen keitin pannullisen kahvia ja join sitä monta kuppia lehdenluvun ohessa. Nyt teen hartaasti ison kupin kermakahvia, ja todella nautin sen, toki lehteä lukien, mutta kiinnittäen huomiota myös kahviin. Samoin iltapäivällä. Varaan viikonlopuksi iltapäiväkahville jotain hyvää, ja juon sen rauhassa. Siitä tulee eräänlainen Hetki, johon pysähdyn.

Ruoan suhteen asia on hiukan monimutkaisempi. Koska voin syödä melko vähän kerralla, kuittaan usein ruokailun jollakin aterian korvikkeella, kuten juustonpalalla, pähkinöillä tai jogurtilla. Toisaalta on mukava laittaa vähän jotain todella hyvää, kuten basilikakeittoa. Teimme sitä taannoin Takkupään kanssa, jopa kaksi eri versiota, ja hyvää oli. Jälkiruoaksi jäätelöä, johon olen addiktoitunut. Siitä on tullut vissiin suklaan korvike. Mihinkäs sitä pilkuistaan pääsee.

torstai 26. maaliskuuta 2009

Parempi päivä

Nyt on taas parempi olo.
Eilinen konsertti oli kyllä hieno. Surkea olo katosi kun kuunteli hyvinharjoiteltuja esityksiä. Yleisöäkin oli mukavasti, enemmänkin olisi mahtunut ja ohjelmansuorittajat olisivat sen ansainneet. Mutta hyvä näin.

Nyt on taas vähän aikaa omille jutuille, nukkiskurssin valmisteluille esimerkiksi. Lorvikamarin kattolaudat pitää laskea, maalaan ne heti kun ilma vähän lämpenee. Laskeminen on tarpeen siksi, että tiedän josko olemassa olevat paneelit riittävät vai pitääkö hankkia lisää.

Kiva oikeastaan päästä taas puutöihin. Aita tehdään valmiiksi kunhan hanki katoaa ja vanhan saunan runko on nurin. Sitä odotellessa on polttopuu-urakka. Jonakin iltana pätkitään puut sirkkelillä ja sitten pitää viihtyä "pinolla", eli pilkkoa pöllit klapeiksi. Siitä hommasta tykkään.

Vaikka menee vähän luetteluksi, niin puusouvin jälkeen alkavat puutarhatyöt. Omenapuiden leikkaamisella alkaa olla jo kiire.

Kuitenkin juuri nyt voin vain istua ja nauttia auringonpaisteesta.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Tämä päivä

Mulla on syntymäpäivä, ja olen aamuvarhaisesta asti ollut murheellinen. En tietenkään tästä päivästä, vaan muistoista. Mulle tulee aina synttärin aamuna mieleen ne lapsuuden synttärit, jolloin odotin, että joku muistaisi. Useimmiten petyin. Saimi-tädiltä tuli kirje, useimpina vuosina se oli siinä. Kotiväen onnittelut olivat ohimennen tokaistuja, lahjat annettiin painotuksella "..siitä huolimatta että olet sellainen kuin olet..". Vieläkin tuppaa itkettämään se pikkuinen surkimus, joka oppi niin hitaasti tulemaan omillaan toimeen.

Tänään on kyllä tulossa hieno päivä: illalla on kulttuuriseura Walon hyväksi konsertti, joten saan vahingossa hienon synttärijuhlan. Tosin pidän itse juhlapuheen, mutta se ei haittaa. Vakka-Suomen musiikkiopisto on nähnyt paljon vaivaa tukeakseen Walon toimintaa. Esiintyjiä on yli seitsemänkymmentä, ja ohjelmisto monipuolinen.
Kantaesityksenä kuulemme tiedottaja-Helin sanoittaman Walon laulun, kirjastotätimme Tuula Amberlan esittämänä. Voiko hienompaa synttäriä enää toivoa?

Aamu oli auronkoinen vaikka aivan pahuksen kylmä: -12 pakkasta. Joudun lähtemään sorvaamolta tavallista aikaisemmin, että ehdin vähän lämmittää uuneja ennen konserttiin lähtöä. Muuten joudun tekemään sen iltamyöhällä.

Toivottavasti nämä ovat jo viimeisiä kovia pakkasia, sillä lumikellot ja krookukset ovat jo viisisenttisiä. Niidenkään pakkasnesteet eivät riitä kovia kylmyyksiä. Mustarastaat lauloivat viikonloppuna aamuhämärissä, mutta nyt niiden lauluhalut olivat menneet.

Nukkiskurssin loppu häämöttää. Ilokseni kurssilaiset olisivat halukkaita jatkamaan syksyllä. Voisin myös kokeilla, olisiko helmeilykurssille kysyntää. Tai korukurssille yleensä. Itse tahtoisin opetella hopeatöitä, ja jokin puutyöjuttukin olisi tarpeen.

Sorvaamossa ollaan odottavalla kannalla edelleen. Mieliala on vielä toistaiseksi pysynyt valoisana, mikä auttaa jaksamaan. Olen kyllä ollut huomaavinani pieniä stressin oireita sekä itsessäni että muissa. Vähäisiä ja ohimeneviä.

torstai 19. maaliskuuta 2009

slow down

Maailmalla on olemassa liike, jossa ihmiset hidastavat, leppoistavat tai peräti hyppäävät oravanpyörästä. Mun ei tarvi, sorvaamo hoitaa asian.

Toisaalta olen jo vuosia kuulunut ko. liikkeeseen tietämättäni, kun elämänfilosofiani on jo pitkään ollut "vähemmän ja hitaammin". Tai tuo on yksi määritelmistä, sen voi ilmaista muutenkin. Joka tapauksessa olen karsinut kulutusta, tavaraa ja tarpeita jo pitemmän aikaa.

Nyt kun tulee tosi kysymykseen, en enää keksi paljon karsittavaa. Kaksi lehtitilausta olen lopettanut, ne ainoat. Samoin jouduin pistämään katkolle säästöohjelmani, mikä on onnetonta, sillä nythän se olisi kannattavaa. Ehkä.

R-tauti on pitänyt huolen siitä, että ruokailu on muuttunut entistäkin yksinkertaisemmaksi, mikä kaikille kävijöille tiedoksi saatettakoon. Luvassa on siis simppeleitä kotipuutarhan tuotteisiin perustuvia aterioita tyyliin "höyrytetyt porkkanat ja pinaattisoosi". Tämäkin vain, jos kasvimaa saadaan tuottamaan em. raaka-aineita.

Lammas- ja kanatalous olisi nyt tarpeeseen, mutta niihin sijoittaminen ei ole nyt mahdollista. Kumpiakaan kun ei voi kasvattaa siemenestä ja varsinkin lammaksista pyydetään melkoista hintaa. Ne tarvitsevat myös aitaukset, joihin joutuisi myös sijoittamaan. Kanoille löytyy kyllä kesämajoitus ja tarha.

Kalastuksella en voi itseäni elättää, sillä entinen merenlahti tiluksieni eteläpuolella on edelleen entinen, viimesyksyisistä sateista huolimatta. Ei taida ilmastonmuutoskaan ehtiä minun elinaikanani tuoda merta takaisin puutarhan aidan taakse...

Vaatetusta on olemassa sen verran, ettei tarvi toisten hävetä kirkolla käydessä. Kotona sen suhteen ei ole väliä, kunhan on jotain, mikä pysyy päällä.

Vaikeinta vielä tässä vaiheessa on tietämättömyys. Sen sietäminen on hankalaa mutta ehkä tarpeellista tällaiselle suunnittelevalle luonteelle. Pakotan itseni elämään tässä hetkessä, ja luotan siihen että huominen pitää huolen itsestään. Välillä unohdan koko lomautusjutun ja innostun suunnittelemaan puutarhatöitä ja -hankintoja. Tai huomaan, että nythän mulla sitten on aikaa maalata talo. Seuraavaksi vasta tulee mieleen, että joo, ois aikaa muttei varaa:)

Sorvaamossa rehottaa hirtehishuumori, ja ainakin toistaiseksi ollaan hyvällä tuulella. Ei tunnu vielä todelta, ja vaikka tuntuiskin, ei murehtiminen auta. Sellaista kyllä kuulee ja itsekin pohtii, että pitää siivota kaapit ja pöytä, tehdä se tai tämä pois tai vieläkö pitää tehdä jokin tietty asia? Tämäkin on vain sitä, kun mistään ei vielä mitään tiedetä.

Ja niinkuin joku eilen sanoi, entäs jos koko juttu kuivuu kokoon? Nauratti, mutta samalla mietitytti. Entäs jos, miltä silloin tuntuisi jatkaa? Tällainen tilanne on kerran ollut lähellä. Silloin se ei tuntunut pahalta, mutta nyt ollaan pitemmällä.
Puhumattakaan siitä, miltä tuntuu tulla takaisin, sitten kun/jos se joskus on mahdollista. Miten kauan kestää palauttaa luottamus työn jatkuvuuteen? Vai onko niin, ettei nykymaailmassa sellaista varmuutta enää voi odottaa?

Piilostressiä taitaa olla, kun koko ajan on epävarma tunne, että unohtaa asioita. Pää tuntuu sumuiselta eikä keskittymiskyvystä ole tietoakaan. Paitsi silloin, kun näprää jotain minikokoista nukkikseen. Silloin ajatukset pysyvät koossa ja aikakin kuluu huomaamatta. Hyvä niin.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Virkaheitto

Ensi maanantaina alkaa kuuden viikon jakso, jonka päätteeksi olen viraton syksyyn asti. Ei tunnu mukavalta vaikka tiesin odottaa.
Ajoitus on kuitenkin kohdallaan: kesällä ei ole niin kurjaa kuin syksyllä. Tai mitä ihmettä horisen. Aloitus kesää vasten tuntuu helpommalta, nyt. Tuskin sitten enää juhannuksen tietämissä kun rahat on loppu. Ja vaikka kesä menisikin hyvin, syksy tulee takuuvarmasti, mutta siitä ei tiedä, onko sorvaamon tilanne yhtään parempi, eli tuleeko silloinkaan kutsua muuhun kuin uusiin neuvotteluihin.

Mulle nämä kuviot ovat täysin vieraita, mutta eiköhän ne tästä aukea. Jotenkin en jaksa huolestua, luotan aina vaan siihen, että yläkerran ukko on tämän jutun miettinyt ja hoitaa homman.

Epätodellinen olo. Sorvaamossa asiaa vatvotaan nyt joka paikassa nämä kuusi viikkoa, ja ainakin mun työmotivaatiooni tämä vaikutti. Ei oikein jaksa miettiä muita kuin tämän päivän tehtäviä. Tuntuu, että nyt pitäisi ruveta katselemaan aidan toiselle puolelle, ja hakemaan sieltä mahdollisuuksia.
Kun ei pääse eläkkeellekään :)

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Sietämätöntä

Oon kuulkaa kerännyt painoa yli viisi kiloa r-taudin takia!

Ihan sitten pelkällä kahvikermalla ja vaalealla leivällä. Sanokaas vielä ettei karppaaminen hyödytä mitään.
En siis ole mikään himokarppaaja, vaan mulla on luontaisesti vähähiilariset ruokailutottumukset ja sitä tukeva omituinen maku.

Nyt r-tauti pakotti lisäämään kahviin kermaa (maito maistuu pahalta) ja vaihtamaan hyvän aamurukiin sämpylään. Muuta vaihdosta en ole tehnyt, mitä nyt lopettanut appelsiinien ahmimisen ja suklaansyönnin. Ja tästä kaikesta saan kiitokseksi viisi kiloa lisää niveliä rasittavaa massaa. Huoh.

En tiedä, mihin se on majoittunut minussa, koska vaatteet mahtuvat ylle kuten ennenkin. Ei kiristä muut kuin pinna päässä.

Muutenkin menee lujaa. Iltapäivällä kuulen, osuuko kohdalleni elämäni ensimmäiset yt:t.
Sorvaamossa on muutenkin kaikenlaista häslinkiä. Yläkerran ukko on riehaantunut järjestelmään mun ja muiden asioita mielikuvitusta säästelemättä. Ainakaan ei voi valittaa, että olisi tylsää.

Viikonloppu meni nopeasti, vaikka tuntui pitkältä. Olin lauantaina hauskoissa 50-v. juhlissa, ja eilen esittelemässä rinkitanssikirjaa pelimanneille. Lopun aikaa kudoin tai olin kutovinani, tuloksesta päätellen. Miksi etukappaleiden kutominen kestää kauemmin kuin takakappaleen? Enkä ole muistanut tehdä yhtään napinläpeä, mahtaakohan onnistua ollenkaan. Joudun virittämään tekeleen rinnuksilleni hakaneulalla, ellen muista tehdä reikää edes yläkulmaan.

Ai niin, Takkupää häippäsi jonnekin lomalle viime viikolla. Sain tiedon sähköpostin poissaoloviestinä. Taitaa olla yhteiselomme muisto vaan. Sekä hänellä että minulla.

Illalla on oppaiden kokous. Huomasin sen siitä, että olin kirjoittanut kalenteriini "martat". Rohkaisevaa.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Diagnoosi

Mulle selvisi yhtäkkiä, mikä mua vaivaa. Mulla on kuulkaa kevätärtymys. Sepä tietty.

Se sai aivan suhteettomat mitat eilen kotiin mennessä. Koiranperkuleet olivat TAAS ja jälleen rutanneet matot sen tuhannen kurttuun ettei ole tosikaan. Otan joskus kuvan, että uskotte. Toisesta kasasta löytyi keinutuoli, ja toiseen ruttuun oli jemmattu kaikki purulelut.

Tästä voi päätellä, ettei koirilla ainakaan kevätärtymystä ole. Pikemminkin jonkunmoinen hepuli.

Suorittuani lattiarievut tein ruokaa ja asetuin syömään. Vaikkei mulle juur kukaan koskaan soittele, niin takuuvarmasti justiinsa silloin kun olen syömässä. Itselleni uskollisena epäsosiaalina jatkoin syömistä puhelun aikana, muutoin olisi hyvä ruokani jäähtynyt.

Kesken kaiken koirat saavat uuden hepulin. Ja minä kans, jonka seurauksena karjaisin soittajalta vissiin tärykalvon halki. Pahoillani tästä. Ajoin ulos mokomat riekkujat, lopetin puhelun kuuroutuneen henkilön kanssa ja suoristin taas ne kerpuleen rievut.

Vähäkoira intaantui ulkona hyppäämään aidan yli. Se käy helposti nyt, kun on tarpeeksi lunta. Eli komensin ne takaisin sisälle ja ruokakupille.

Syötyään ne makoilivat oikosenaan pitkin poikin lattiaa ja kuorsasivat. Itsekin rauhoituin kiikkutuoliin kutomaan. Vaan annas olla. Sohvi heräsi, kuljeskeli hetken nuuskuttaen nurkkia ja löysi tennispallon. Ja taas mentiin. Molemmille tuli aivan tavaton tarve purra just sitä palloa, ja töniä toista kauemmaksi. Pallo teki parhaansa ja poukkoili pitkin tupaa kuin henkensä hädässä. Kaikki tämä n. kymmenessä sekunnissa. Samassa ajassa muuttuivat matot uudelleen eläviksi, kiertyivät köysiksi ja ruttaantuivat keoiksi tuolinjalkojen ympärille. Ulkoistin elukat rivakasti.

Paimentaessani mattoja sijoillensa mietin koko mattopolitiikkaa: onko järkevää pitää mattoja huushollissa, jossa on kaksi persjalkaista kuonolaista? Naulaanko rievut lattialankkuihin? Poistanko kokonaan?

Ehkä sentään annan olla. Edes joku talossa on iloinen.

torstai 5. maaliskuuta 2009

Synkistelyä

Sen verran on horrostaminen rakoillut, että joukkoon mahtuu synkkiä ajatuksia.

Ne aiheuttavat lisää horrosta.

Kaiken kukkuraksi yritykseni saada ruumiini jälleen hallintaan epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Aamulla heräsin päänsärkyyn, koska olin jättänyt eilisen kahviannoksen kahteen kupilliseen. Särky ei lakannut aamukahvilla, joten tarvittiin lääkettä. Josta lähti kyllä sitten särky päästä, mutta joka kesken työmatkan aiheutti mega-korvennuksen. Johon piti ottaa lääkettä. Prkl.

Nivelet sentäs ymmärtävät olla tässä kohdin siivosti ja suuremmin kipuilematta. Muutoin saattaisin harkita poistumista toiseen elämään.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Jääpuikkoja

Niitä roikkuu räystäällä monen kymmenen sentin mittaisina. Almanakan mukaan on kevät. Minä olen horrostunut.

Tuntuu ettei nyt mikään oikein kosketa. Ihan kivaa, mutten tykännyt, kuten sanottiin ennen Levyraadissa. Ihan kiva, että lorvikamarissa on jo lattiakin. Ihan kiva, että menen juhliin. Ihan kiva, jos jaksan lämmittää saunan illalla. Ellen jaksa, sekin on ihan kiva.

Kunpa saisin puhdin päälle ja tulisin tyytymättömäksi, niin alkaisi taas tapahtua. Ihan kiva-vaiheessa ei tapahdu mitään. On kuin uisi maidossa sumuisena aamuna.

Ostin sentään tänään puutarhakirjan. Olen kauan sitä tarvinnut, mutta se on ollut kallis. Nyt sain sen alle puoleen hintaan.
Olin kyllä aloittanut ostolakon, mutta voin jatkaa sitä nyt vähän kauemmin. Seuraavaan kertaan asti.
Puutarhakirjasta ei löydy vastauksia tai keinoja suurimpaan ongelmaani: voimien puutteeseen. Seuraavassa elämässäni haluan olla mies: jospa sitten riittäisi voimaa kaivaa ja kääntää maata, kärrätä multaa ja hiekkaa ja kanniskella kaikkea raskasta.

No, kun ei ole voimia niin ei sitten. Pitää ottaa avuksi kekseliäisyys ja selvitä hankaluuksista sen avulla. On vain päätettävä, yrittääkö säilyttää nykyinen viileä imago vai heittäytyä lopullisesti kylähulluuteen:) Epäilen suuresti, ettei onnistu kumpikaan.

Tiedän että tämä on vain välivaihe, koska olen kevään lapsi. Kohta virkistyn ja sitten saa yläkerran ukko ihmetellä, miten toteuttaa kaikki haluamiseni ja päähänpistoni ja pelastaa mitä pelastettavissa on. Kohta päästän kevät-itseni irralleen. Mutta siihen asti siis horrostan.