Niitä roikkuu räystäällä monen kymmenen sentin mittaisina. Almanakan mukaan on kevät. Minä olen horrostunut.
Tuntuu ettei nyt mikään oikein kosketa. Ihan kivaa, mutten tykännyt, kuten sanottiin ennen Levyraadissa. Ihan kiva, että lorvikamarissa on jo lattiakin. Ihan kiva, että menen juhliin. Ihan kiva, jos jaksan lämmittää saunan illalla. Ellen jaksa, sekin on ihan kiva.
Kunpa saisin puhdin päälle ja tulisin tyytymättömäksi, niin alkaisi taas tapahtua. Ihan kiva-vaiheessa ei tapahdu mitään. On kuin uisi maidossa sumuisena aamuna.
Ostin sentään tänään puutarhakirjan. Olen kauan sitä tarvinnut, mutta se on ollut kallis. Nyt sain sen alle puoleen hintaan.
Olin kyllä aloittanut ostolakon, mutta voin jatkaa sitä nyt vähän kauemmin. Seuraavaan kertaan asti.
Puutarhakirjasta ei löydy vastauksia tai keinoja suurimpaan ongelmaani: voimien puutteeseen. Seuraavassa elämässäni haluan olla mies: jospa sitten riittäisi voimaa kaivaa ja kääntää maata, kärrätä multaa ja hiekkaa ja kanniskella kaikkea raskasta.
No, kun ei ole voimia niin ei sitten. Pitää ottaa avuksi kekseliäisyys ja selvitä hankaluuksista sen avulla. On vain päätettävä, yrittääkö säilyttää nykyinen viileä imago vai heittäytyä lopullisesti kylähulluuteen:) Epäilen suuresti, ettei onnistu kumpikaan.
Tiedän että tämä on vain välivaihe, koska olen kevään lapsi. Kohta virkistyn ja sitten saa yläkerran ukko ihmetellä, miten toteuttaa kaikki haluamiseni ja päähänpistoni ja pelastaa mitä pelastettavissa on. Kohta päästän kevät-itseni irralleen. Mutta siihen asti siis horrostan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti