lopultakin

 

Tänään on hieno kevätpäivä. Aamulenkillä oli juuri meille sopiva ilma, aurinkoinen ja tyyni eikä kovin lämmin, ehkä neljä astetta plussaa. Kävelimme kolmisen kilometriä ja Sohvi olisi varmaan tepsuttanut vielä lisääkin, mutta mielestäni se riitti  yhdelle kerralle. Mennään päivällä uudestaan.

Päivä alkoi siis mukavasti ja parani äsken merkittävästi: sain vihdoin kirjallisen tarjouksen rivitalo-osakkeestani. Vieläpä melko edullisen. 

Kaikenlaista muutakin on tällä viikolla tapahtunut. Sain leikkausajan kesäkuun lopulle, kun kävin kontrollissa Tyksissä ja "möykky" oli kasvanut reippaasti. Se on ollut ikävä seuralainen, jonka olemassaolo tuntuu aina vain enemmän.

Eilen kävin rokotettavana. Nyt käsivarsi on vähän jäykkä ja aristaa, mutta muita seurauksia ei ole tullut. 

Mukavaa että asiat lopulta näyttävät järjestyvän. Nyt ei juuri haittaa että vietän taas vapun(kin) yksikseni. Jos iltapäivä on lämmin, pystytän maalaustelineen parvekkeelle ja viimeistelen jonkin syksyllä kesken jääneen työn. Sisällä en ole viitsinyt käyttää öljyvärejä, tärpätinhaju leviäisi rappukäytävään asti.

Vielä kun saisi gluteenittomia tippaleipiä...

mielen mukainen päivä

Kevätmasis alkaa olla selätetty tältä vuodelta. Vaikka hyvin tietää mistä on kyse niin asiaa ei voi auttaa: se hiipii ja taklaa joka vuosi.

Kevät on toisaalta myös herkullista aikaa, kun luonto herää ja joka päivä lenkillä huomaa uusia asioita kuin pieniä lahjoja. Ensin pajunkissat, sitten lumikellot jonkun pensaan alla, sinivuokot koivikossa ja nyt vihdoin kaikki tuhannet pikkuiset sipulikukat joka pihassa.

Paitsi tänään. Taivaalta tulee lunta, on tullut jo kaksi tuntia ja maisema on vitivalkoinen. Olisi juuri sopiva päivä vain istua ja maalata, mutta onhan tuonne työnnyttävä, sakeaan pyryyn.

Sohvi on onneksi unelias eikä kovin innokas lähtemään minnekään edes aamuisin, mutta ei auta. Tiedän, miten siinä taas käy: vanha rouva taapertaa juuri niin kauan että saa asiansa tehtyä, jonka jälkeen vauhti hiipuu nollaan ja sade alkaa ottaa päähän. Sen mielestä sade on kokonaan minun vikani eikä se ymmärrä, että hidastelemalla meidän molempien olo vain kurjistuu. Huoh.

Olen taas kärvistellyt ja manannut muutamankin äänikirjavalintani takia kirjoittajien ja kääntäjien huonoa tai joskus jopa olematonta yleisivistystä ja tietämättömyyttä sekä lukijoiden ala-arvoisia suorituksia. Muutaman kirjan olen hylännyt kesken kuuntelun ihan vain siksi, että lukijalla on tekstin rytmitys ja painotus ollut sietämättömästi pielessä.

Mutta on poikkeuksiakin. Kerrassaan loistelias kokemus oli Anneli Kannon Rottien pyhimys, jonka kuuntelin lähes yhdellä istumalla. Siinä oli kaikki kohdallaan. Rikas kieli, mainio juoni, huolellinen taustatyö ja ekstraplussaa erinomainen lukija Erja Manto. Suosittelen lämpimästi.

                                 

Viikolla oli monta iltamenoa, osa työasioita ja osa muita velvollisuuksia. Työiltoina ei jaksa tehdä kotona mitään, mutta onneksi ei tarvitsekaan.
Aamuisin on jo valoisaa, kun kävelemme töihin. Aluksi valo aiheutti tunteen, että oltiin pahasti myöhässä, mutta nyt siihen on jo tottunut. Kävellen mennään, ellei ole päivällä työn takia lähdettävä kauemmas.
Kuntoni on (ja Sohvin kunto myös) parantunut talven aikana. Aamupäivän lenkkiin, jonka pituus on reilut kolme kilometriä, meni puolisen tuntia. Vuosi sitten en olisi pystynyt kävelemään sellaista matkaa ollenkaan.

 Lumi on sulanut lähes kaikki, vain aurausvallit ja varjoisimmat alueet ovat vielä sulamatta. Kuraista tai ainakin hiekkaista joka puolella.

 Myös keittiön lattialla. Huoh. Mielestäni kuivasin koiran, mutta siitä on silti varissut noin paljon hiekkaa.

 Seuraavan lenkin jälkeen hiekka varisteltiin tuulikaappiin...

Loput sitten karisivat tässä.

Eilen olin taas Walon talolla siivoilemassa.

 Ensimmäiset tiskit kaapissa. Kokoelma talkoomukeja ja pari kannua.

Keittiökoneet on asennettu, ovien vetimet ovat maalaamatta.

 Liesituuletin puuttuu, työpöydän taso samoin, Näyttää silti aika kivalta.

Kamarin pönttöuuni maalattiin kauniiksi. Tämän päälle juotiin talkookahvit. Viimeiset termarikahvit, seuraavat keitetään hellalla. Eikä niitä juoda enää pahvimukeista...

Pihallakin tapahtuu: pikkuisia sipulikukan alkuja työntyy mullasta. Mulla ei ole selvää mielikuvaa, mitä kaikkea olen istuttanut, mutta sen kivampi on seurata niiden kasvua. Yllätykset ovat mukavia, ainakin puutarhassa.

ihmepelastus

Mun tätin kual ameriikois joku vuas sitt. Paikallises aviisis oli häne miniäs kirjottama muistokirjotus.

Siin kerrotti, kui mun tätin pikkasen flikkan tul äites kans ameriikka, kaukasest Suamest ja laival. Ja kui ihmeline varjelus heil oli, sil et heijän pit tuleman Titanikil, mut ko tätil ei saattu ajois passi, ni heijä matkas siirtys kahrel viikkol seurava laiva. Ja nii hes sit pelastusiva ko ihmen kaupal haaksirikost.

Huhheijaa, en ol koskan pitän ameriikkalaissi kovi sivistynein, mut ko tämä serkuvaimo o ala-aste rehtor, ni mun toivon men kokonas. Mahtavak jenkkimukula osat eres lukki?

Nimittäis mun tätin ol syntyn vuan -25 ja täytäis tänä vuan 87.
Olen täst surkkiast asiast vissi ennenki tääl puhellu, mut tul jälles miäle ko nyy o niimpal kohkattu siit uppomisest. Hävettäis, jos asutais samas maas. Nyy vaa naureskelen.
Saatei se tiär mittä hyvä täl mailmal, jos yhre suurimma valtio kansalaise ova iha pakanallise tiätämättömi.

No, hiuka vaikutta silt et meil mennä sama suuntta, ko ny yks tahtois määrät ihmisil hihamerkei kansalaisuure ilmasemisse ja toine tahrois kiälttä jokku krekkala kokonas käytöst.

Kotoasioist vois sanno, et paremppa suuntta olla menos. Lume ova sulan ja kevät o alkan. Taireteokse ova kirkonkylän koulul näytil tämä viikolopu, syksyl sit taas jatketa. Taikk on meil kesäl yks ulkomaalauskurssi, onneks.

Lomautus loppu huame, äkki se viis viikko men niinko tiäsinki. Ja paljo omi asioi jäi tekemät ko olin nii saamaton/kippi/laisk. Mut pali tul tehryksikki: kirja on taitos ja lehti mene perjanta paino ja muukki asia on hoiros. Hyvä nii.

Alkuviikkost menen taas sairala, kuvata ja syynätä. En oikke miälellän menis, mut ei aut. Pää puskas o hiuka huan elellä, paremp otta vasta mitä tule.

Täsä näytiks kuva siit, kui lujaste talvi piti kii ennenko jourus hellittämä ottes:

kevässi päivi

Eilä aamuste oli maisema ko joulkortis. Uut puhrast lunt ol kymmene sentti joka paikas, puissaki, ja pakast toistkymment astett. Maaliskuu lopus. Huoh.

Mul ei nykysi tämä alkukevä sovi lainka. Kaippan ehtohämy, et saa sytyttä lamppun valo ja vettä kartiini kii. Nyy en jaks valvot niinkauat et voissin nautti pimeyrest.

Aamuvalo ei haitta, on kiva noust ylös ko on jo melkke valosa ja päivä tuntu alkavan koht ko ei tartt orotta et valkenis.
Mut mitä sil pitkäl päiväl teke, ko puutarhas on viäl meetrin paksuse kinokse? Mummu omenpuu al on kyl krookukse piikit näkyvis, mut melkke tarvitte kiikarit et näke niit. Eres omenpuit ei voi leikat, ko ei pääs tarppeks lähel.

Vaik turha täsä vaikeroitten, kyl mul tekemist piissa. Lehre aineisto piräis olema tänäpe koos, eikä ol. Kuva o liian piäni, tul taittajalt viästi. Tartte pyyttä isomppi kuvi... ja perät niit puuttuvi jutui. Mahrollisest kirjotta itte lissä.

Lisseks on kuun vaihre, mikä teettä tyätöit eine runssami. Puhumattaka et kulttuurseuran, opaskurssin ja nukkiskurssin assioi tarvittis reerat ja oma kattorevohkaki saara alul.

Et hyvä see vaa on, ko päivis o mitta. Sanota et laisk töitäs luettele, mut mun on pakko senkin tähre, et pelkkän muuto unhottavani jotta. Ja niinko ain, syyllistän ittiän, en koska opi: ensiks miätin, mitä on viäl tekemät ja sit ahristun niist tekemättömist. Mik usse o semssi, etei niitten tarvittis viäl ollakka tehtyn.

Mut on jotta, mist ei tul syylline olo: olen nyy seittemän kilo kevyemp ko tammikuun pualvälis. Vaik syän ko hevone. Enkä ol viäl voinu lainka lisät liikuntta, kaik o menny syäres.

Onneks en heittäny viime kerral vaatekaappi siivotes lempifarkkujan menemä, sil et nyy ne mahtuva jälles. Siit voiki tul viäl onkelma, ko krekkala ruppeva roikkuma ja tarvitte hankki uussi. Kamal vähti:)

Mul tämä tapa syärä sopi. Vaik välil on hankala saara lautasel ja vatta mahtuma tarppeks ruakka. Nälk, semne rehelline vanha-aikkane nälk tule sopeva ajan takka, ei koht ko vatt on tyhi. En ol rua jälkke väsyny eikä veresoker laske nii et olissin sen tähre kiukkune. Muuton kyl joskus, mut siit ei ol yksnäs olles juur haitta kenellekä.
Rua maistuva paremmilt ko niis ei ol  niit ruankaltassi ainei lainka. Pelkki ruaks kasvanei vaa. Joku päivä käyn Raumal kattomas, siäl piräis oleman semne uus puati, mist saa lähiruakka ja mahrollisest luamuliha.

Hiuka surullist on kyl see, etei mul enä maistu sukla. Mun elämän rakkaus, kallevatserin sinine suklaa maistu mun suussan rasvaselt, tykkä enemmä pelkialaisest 80-prosenttisest. Ei mun elämäst ol nautinno silti mihenkkä karonnu, eilä syätti hyvä vuahejuusto ja punaviini iltapalaks. Ja pyhän söin sisko suklaakakust mont lusikallist kaffen kans. See ol kyl kans menettän makkuas mun suussan.

Pali olis ihmettelemist mailmas, mut niist taas toisel kertta.

aik kulu

Kovi on keväst ilma, vaik lunt onki viäl paljo. Kuvast vast oikke huama se määrä. Koirat istu ruusupenkis latvaten tasal ja takan näky aita, mikä on yli meetri korkune. Eikä tohon paikka ol lunt kasattu, see o satan sihe ittekses.

Piänil koiril o hiano, ko he pääsevä kattelema valtakunttatas hiukan korkkemalt. Sohvi katto metä suuntta ja Lilli pitä vaari kylä suunnast.

Sohvi tais huamata, et joku filma tuva akkunklasist.

Hetken pääst oli vaihrettu paikoi, Lilli pitä komentto vareksil metäreunas ja Sohvi varmista selusta.

Vanh frou o tärkkiä. Ollek varekse liiaks äänes?

Välil sentä malteta kuunnel, et olisik komennol jotta vaikutust. Lillin profiil o kovaste uhkava, ei hän torellisuures ol noin toimeline. Enemmä laiskanpualene ja ittekses viihtyvä, niinko emäntäki.

Sohvi pualestas o niinko ketunpenikk, innostunu ja touhukas. Mahta nykki suunnitel karkumatka tost aira ylitte naapurin trekooli.

Pyhän oli niin kaunis päiv, et koira oliva ulkon mont tuntti. Mul ol lauanta opaskurssilaisten kans reissu Sarka-museol ja koira jourusiva olema koko päivä ittekses. Mul o ain hiuka huan omatunto, ko he joutuva olema sisäl mun menojeni tähre, mut koskas mul ei olis. Mun o vissi rokotettu huanol omaltunnol.

Mul men pyhäpäivä siivotes, vaik piti kirkol konserttinki menn. Näättäk ko tulin lauantan kotti, ni tuvas hais iha mahrottomaste. Märäntynelt. Hyäh.

Tyhjensi ensimmäiseks likaämpärin, ko sihe ol jääny aamuse pesuvere. Kävin viäl saunal pesemäs sen, ko muavämpär otta ittes haju vaik ei juur likane oliska. Mut ei siin ämpäris vikka ollu, hiuka tiskiverel haise mut ei kummemmal.

Roskikses ei ollu mittä, kompostämpäris aamuse kaffenporo eikä missä näkyn eres koiraoksennust (!).

Pyhäaamust haju ol viäl kamalamp. Rupesi siirtämä patakaappi pois paikaltas, ajatteli et jos sen al o kiärin jotta mikä muutta ny olomuatoas. Mut ei mittä. Pöly kyl ja roski, ko se kaapp o nii matal ete imuri suulake mahru sinn, mut ei tomu hais. Ainaka tämä ei.

Lopultas tuli siihe tulokse, et jälles o joku hiir taikk myyr heittän henkes mun tuva laattia all. Sitä o joskus ennenkin tapattun, varsinki sillo ko pruukatti pistä syksysi hiiripaari vintil. Nyy ei ol enä myrkytetty aikoihi.

Mut siin hajulähret hakiessan tulin tehneks eine nuukemma siivoukse tuvas, nii et ei se hukka menny. Hajuki o vähentyn, johtuk yäpakkasest vai olik vainaja niin piän et lakka jo haisemast. Ens viikkol voi jo viaraitakki päästä sisäl.

Mailmalt kuul ikävi asioi, mut sentä ex-miniä o Jaappanis säilyn terven ja kunnos. Ihmine o kovin piän yksikkö ko on kysymys luannomullistuksist.

Ain jotta hyväki sentä tapahtu: mun keskimmäine lapsen muutta takas kotiseurul. En orot et hän alvaris käveis äitet kattomas, mut tule ainaki likemäl. Tunnus kovaste ikävält, ko hän erellissyksyn sairast sikaflunssa yksnäs Helsinkis, eikä me tiäretty oikke appunka mennä. Vast jälkkenpäi selvis, kui vakavaste hän ol ollu kippi. Ei lapsist lakka murhettumast, vaik he ovakki jo isoi miähi.

Hyvä miäle kunniaks laitan viäl kuvan naistenpäiväruusuistan, aamuaurinkos tänäaamuste:

Jääpuikkoja

Niitä roikkuu räystäällä monen kymmenen sentin mittaisina. Almanakan mukaan on kevät. Minä olen horrostunut.

Tuntuu ettei nyt mikään oikein kosketa. Ihan kivaa, mutten tykännyt, kuten sanottiin ennen Levyraadissa. Ihan kiva, että lorvikamarissa on jo lattiakin. Ihan kiva, että menen juhliin. Ihan kiva, jos jaksan lämmittää saunan illalla. Ellen jaksa, sekin on ihan kiva.

Kunpa saisin puhdin päälle ja tulisin tyytymättömäksi, niin alkaisi taas tapahtua. Ihan kiva-vaiheessa ei tapahdu mitään. On kuin uisi maidossa sumuisena aamuna.

Ostin sentään tänään puutarhakirjan. Olen kauan sitä tarvinnut, mutta se on ollut kallis. Nyt sain sen alle puoleen hintaan.
Olin kyllä aloittanut ostolakon, mutta voin jatkaa sitä nyt vähän kauemmin. Seuraavaan kertaan asti.
Puutarhakirjasta ei löydy vastauksia tai keinoja suurimpaan ongelmaani: voimien puutteeseen. Seuraavassa elämässäni haluan olla mies: jospa sitten riittäisi voimaa kaivaa ja kääntää maata, kärrätä multaa ja hiekkaa ja kanniskella kaikkea raskasta.

No, kun ei ole voimia niin ei sitten. Pitää ottaa avuksi kekseliäisyys ja selvitä hankaluuksista sen avulla. On vain päätettävä, yrittääkö säilyttää nykyinen viileä imago vai heittäytyä lopullisesti kylähulluuteen:) Epäilen suuresti, ettei onnistu kumpikaan.

Tiedän että tämä on vain välivaihe, koska olen kevään lapsi. Kohta virkistyn ja sitten saa yläkerran ukko ihmetellä, miten toteuttaa kaikki haluamiseni ja päähänpistoni ja pelastaa mitä pelastettavissa on. Kohta päästän kevät-itseni irralleen. Mutta siihen asti siis horrostan.