keskiviikko 30. syyskuuta 2009

itsekidutusta

Olen kotona, tämän päivän vain, sillä kuukauden vaihteessa en voi sairastaa. Tai oikeastaan en halua. Enkä kyllä muulloinkaan, mutta välillä on pakko.
Tilasin ajan ortopediltäni, mutta sain viikon päähän, joten tässä on keksittävä keinot selvitä siihen asti.

Olin lauantaina niin innoissani, kävin kangaskaupassa ja taimikaupassa nukkiskurssin jälkeen, ja suunnittelin tekeväni vaikka mitä kun edessä oli kaunis viikonloppu. Kotiin päästyäni kävely alkoi vaikeutua, eikä siitä tänä aamuna tullut enää mitään.

Ostamani taimet odottelevat pihalla Takkupäätä istutuspuuhiin. Ilma vain on muuttunut niin kylmäksi ja märäksi, että pelkään niiden lannistuvat tykkänään ennenkuin pääsevät multaan. Ruoho on ollut leikkaamatta kohta kolme viikkoa, ja koirat osoittavat mieltään kun joutuvat kastelemaan vatsakarvansa.

Pitkän kuivan jakson jälkeen tuntuu oudolta, kun vähän väliä tulee vettä rajuina kuuroina. Koko puutarha on likomärkä ja kalliolla on suuria lätäköitä. Katto vuotaa taas, ja kontturin seinä on ihan märkä ja yläreunastaan vissiin homeessa. Huoh.

En ymmärrä, miten tämä järjestyy. Tässä työtilanteessa ei oikein uskalla ottaa lainaakaan.

On vaikea olla valoisa ja positiivinen, kun mieli on maassa. Luopuminen on mielessä päivittäin, mutta päätös ei ole helppo.

Mutta paljon on hyvääkin: koirat ovat terveitä ja iloisia. Perikunnalla on kaikki hyvin, päätellen siitä ettei ole kuulunut mitään viikkoihin. Asiat etenevät vaikken pystykään panostamaan juuri mihinkään. Katto vuotaa vain paikoitellen, joten kuivaa ja lämmintä riittää. Auto toimii kuin unelma.

Taidan paistaa omenapiirakan päiväkahvin piristykseksi. Yritän myös lisätä tänne joitakin kuvia myöhemmin päivällä.

Lisäys: ei mitään kuvia tämän nuhapumppuyhteyden kautta. Ehkä Sorvaamon kone suostuu lataamaan kuvia jos kykenen huomenna raahautumaan sinne.

Olen tässä turhien kuvanlatausyritysten lomassa katsellut vanhaa kotimaista elokuvaa. Osa minusta haluaisi siirtyä siihen aikaan, siihen maailmaan. Haluaisin olla aserssorska :)

Posti toi Ruusunlehden, ja nyt olen kateudesta vihreä. Miksi, oi miksi en kykene puutarhatöihin! Haluan kauniit, koko tontin kattavat ruusuistutukset kaariportteineen ja kukkapylväineen. Haluan! Ja saankin, kunhan keksin keinon. Odottakaas vaan.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Hukas ain vaa

Nyy täyty purka syräntäs iha omal kiälel: En ol viäläkä löytänn ittiän! Karoksis, ja huano päivä viäl lisseks.

Koto o riipiraapi, trekool pahure hallus, lorvikamar aution ja mää en muut tekis ko lukissin. Ole luken Koivukarin Tapio trilokia, toine osa menos. Ole lukenu sitä tyämatkall autossaki, ko Takkupää o tyyränny. Sukankutime ova jäänn.

Mist löyty vanh Piu, see, ko teke ja touhu, kenen kans on kiva, hauska ja viihryttäväist? See, ko on ain tytyväine, hyväll miälell eik kiukuttel kenellekkä? Tuakka se tänn takas, mun o sitä ikävä. Ja viäkkän pois tämä tylsä ja ärtyny ämm ko meill asu.

Toisell päiväll lissä.

torstai 17. syyskuuta 2009

kuvapäivitys

Muutama kuva menneiltä viikoilta:

Olen nauttinut keskikesän kukkaloistosta. Iiriksiä, pioni ja ruusuja. Niin hempeää...
Sienisaaliit kasvoivat loppukesää kohti. Tässä kerrallinen suursaalis suoraan naapurin nenän edestä.

Rapukestit alullaan. Alkuruoka on jo nautittu, snapsi kaadettu ja ravut odottavat. Tässä vaiheessa oli vielä kaikki hyvin.


Keräsin maanantaina kimpun hajuherneitä, kun pelkäsin hallan vievän ne kokonaan. Tuoksuvat voimakkaasti, ja ovat loistavamman värisiä kuin kuvasta voisi päätellä.
Sain suullista palautetta eilisestä purkauksestani ulkoisen olemukseni suhteen. Uskokaa vain, mulla on edelleen kadoksissa mielikuva itsestäni muuten kuin tuntemusten suhteen. En osaa sitä selittää sen paremmin. Voi hyvinkin olla ensimmäinen oire alkavasta dementiasta tai sitten jokin ohimenevä hämmennys.
Aion joka tapauksessa uskaltautua pukineostoksille.


keskiviikko 16. syyskuuta 2009

ulkonäköongelma

Heräsin yöllä siihen karmeaan tosiasiaan, etten enää lainkaan tiedä miltä näytän. Oli lähellä etten sytyttänyt valoa tarkistaakseni peilistä, tunnenko vielä itseni.

Järkytyksestä huolimatta sain kuitenkin nukuttua aamuun asti. Työmatkalla oli aikaa miettiä tätä uutta esiintullutta ongalmaa.

Ei mulla ole siis vaikeuksia tunnistaa itseäni peilistä tai valokuvista. Päinvastoin, mitä vanhempia kuvia, sen paremmin tunnistan niistä itseni.
Multa puuttuu kokonaan mielikuva itsestäni nyt, tällä hetkellä. En ymmärrä, mistä se johtuu. En osaa ollenkaan hahmottaa itseäni sen paremmin koon kuin värienkään suhteen, ilmeistä puhumattakaan. Tiedän kyllä, miltä tuntuu olla minä, mutten sitä, miltä se näyttää.

Kun katselen vaatemainoksia tai muoti/käsityölehtiä, en lainkaan saa päähäni miltä näyttäisin jossain tietyssä krekkaleessa. Tästä voikin tulla katastroohvi, koska minä ehdottomasti tarvitsen joitakin uusia vaatekappaleita. Muussa tapauksessa en enää kehtaa tuntea itseäni.

Mutta siis, en ollenkaan kykene hahmottamaan vaatteiden sopivuutta oman kehoni ympärille enkä värien vaikutusta habitukseeni.

Vaikka tämä ei vallitsevassa maailmantilanteessa asetukaan huolilistan kärkipäähän, niin onhan se nyt hittoa jos ei itsestäni tule mieleen yhtään mitään. Kaikki muut asiat tulevat mieleeni joko väreinä tai tarkkoina kuvina, mutta minä itse blankona. Tilt!

Mikä ehkä vielä pahempaa, en edes tiedä, miltä haluaisin näyttää.

tiistai 15. syyskuuta 2009

muutosta ilmassa

Olen ehkä saamassa uudet naapurit. Hyvällä tuurilla mukavat, huonolla oikein kamalat ja sitten on vielä sekin mahdollisuus, että koko asumus menee purkuun ja tontti jää viljelykseen.

Hyvän naapurin käsite on kyllä moninainen. Mutta kun on kyse ainoastaan minun naapureikseni tulevista ihmisistä, niin rakas taivaan isä: johdata sinne säällinen, huomaamaton ja ystävällinen henkilö, joka kunnioittaa vanhaa, luontoa ja rauhallista menoa. Aamen.

On hauskaa jos syyspimeällä metsänreunasta pilkottaisi valo. Kivaa olisi myös tervehtiä ohi ajavaa. Palkitsevaa jos joskus voisi olla vähän avuksi. Kodikasta elellä rinnakkain kukin omalla markillaan tietäen, että siellä aidan takana jossain joku toinen on myös tyytyväinen oloonsa. Ja ehkä voisi saada vähän puhtia tekemisiinsä, kun olisi taas naapuri huomaamassa, että taas on saatu aikaan...

Sattumalta kävimme eilen sillä suunnalla sieniretkellä koirien kanssa. Oli oikein onnistunut matka: sopallinen sieniä, kaunista metsää kävellä ja ainoastaan kymmenkunta hirvikärpästä. Matalajalkaiset koiraeläimet tykkäävät käydä siellä kirmaamassa, sillä tehometsänhoito ei ole vielä pilannut maastoa pikkukoirille kulkukelvottomaksi. Tosin omakaan jalka ei enää nouse niinkuin ennen, joten olimme kaikki tyytyväisiä.

Myytävä rakennusryhmä on neljästä naapuruksesta nuorin. Omani on toiseksi vanhin, ja jatkossa ainoa, joka on säilynyt rakentajansa suvussa. Tunnen itseni muumioksi, kun muistan vielä elävästi kaikki entiset asukkaat. Kuulen kukkojen kieunnan, rattaanpyörien ratinan ja hevosen hörähdykset, maidon suhinan lypsyämpäriin ja vasikoiden muu'ut. Näen silmissäni aivan helposti Tyynen ja mummon hahmot, tunnen nenässäni papan suutarinkamarin hajut. Tarvitsee vain sulkea silmät, ja kaikki palaa mieleeni. Tai jos katselen vanhoja valokuvia.

Joskus jopa makoilen aamulla kamarissa ja kuuntelen, josko Saimi-tädin askeleet kuuluisivat tuvasta: joko kahvi on valmista? Haikeaa kun pitää vääntäytyä itse sitä keittämään.

Nostalgiapläjäys päättyy tähän. Tulkoon ja tapahtukoon niin kuin hyväksi on.

maanantai 14. syyskuuta 2009

hyvä mieli

Viikonloppu oli mukava. Sain tehtyä monenlaista, ja mikä parasta: jälki näkyy. Samalla kuitenkin lorvin siellä täällä, kävin koirien kanssa kävelyllä ja nautin lämpimistä päivistä.

Söimme kilpaa luumuja. Ihan kirjaimellisesti, sillä heti kun karviaiset kuulevat luumun putoavan, ne rynnistävät paikalle ja hotkaisevat sen suuhunsa. Koska en pysty juoksemaan, käytän ääntä ja kiljaisen EI!! mutta saatan silti jäädä toiseksi.

Ei sillä, etteikö luumuja riittäisi kaikille. Puu on taipunut ainakin metrin sivusuunnassa painavan sadon vuoksi. Kohta sieltä tippuu enemmän luumuja kuin me kolmeen pekkaan jaksamme syödä. Vois olla hyväksi tykätä luumuhillosta...

Ruusut ovat innostuneet kukkimaan aina vaan. Löytöretkeilijät etupihalla loistavat, mutta myös huonosti viihtyvä Louise Odier avaa nuppunsa ihan kohta. Jopa uusi pensas York and Lancaster suunnittelee kukkaa.

Sain vihdoin jatkettua pitsijakun kutomista, se valmistuu sittenkin juhannukseksi. Ehkä. Uusia, hienoja syyslankoja tekisi mieli käydä hypistelemässä, mutta langoille on niin vähän tilaa, että jotakin pitää kutoa ensin pois. Pidän rajana lankojen määrälle sitä, että ne mahtuvat pieneen arkkuun tuvassa.

Olen myös valmistellut nukkiskurssia, se alkaa lauantaina. Onneksi voidaan aloittaa maalauksilla ja tapetoinnilla, sillä en millään saa itseäni jouluvireeseen vielä, kun ei ole kunnolla edes syksy tullut. Tip tap, ei edes sada syksyisesti. Mikä on toisaalta hyvä asia.

maanantai 7. syyskuuta 2009

blääh

Ei yhtään kiva roikkua täällä tänään, tyhjän panttina. Voi kun olis aina tasaista ja samanlaista, yhtä paljon hommia jokapäivälle eikä koskaan tämmöistä ja sitten taas ihan superkiirettä.

Meneeköhän viikkoa ennenkuin valitan, että aina vaan on samanlaista eikä ikinä mitään vaihtelua? Täss' ois vedonlyönnin paikka.

Aamulla oli runsaasti ihanaa sumua, aurinko paistoi kyllä kylätiellä ikävästi sumun alta suoraan silmiin, mutta tunnenhan minä tien. Eikä kai kukaan niin jumalattomalla ajalla siellä kuljeksi?
Ylösnoustessa oli kirkas kuutamo. Laitoin silti ulkovalon, kun en havainnut kuuta vielä sisätiloissa. Eihän ne palaneet kuin hetken, eikä niitä olisi lainkaan tarvittu, mutta siellä ne nyt ovat valmiina. Jos siis jaksan valvoa niin kauan, että niille on iltasella käyttöä.

Eräs syksyn tunnusmerkeistä onkin pimenevät illat ja harmaat aamut. Tulin viime viikolla kaikista iltamenoista kotiin pilkkopimeässä, mutta nyt alan jo muistaa ulkovalojen tarpeen.

Toinen vissi syksyn merkki: löysin punaisia haavanoksia onnittelukimppuun runoiltaa varten. Vähän keltaisia kukkia, haavanoksia, marja-aronian oksia ja punertuvia vaahteranlehtiä. Muistutukseksi, että kotona odottaa syksy kun kiertue päättyy.

Eilen olin sienimetsässä, tarkemmin sanottuna kävin noukkimassa pienen korillisen kantarelleja. Olen viimeksi käynyt siinä takuupaikassa kolmisen viikkoa sitten, ja nyt löysin suurimmat koskaan näkemäni kantarellit. Varmaan lähes viisitoista senttiä korkeita ja kymmenen senttiä leveitä olivat suurimmat. Nopeasti kasvaneita, koska olivat koostaan huolimatta aivan rapeita.
Kierrettyäni kaikki tuntemani paikat törmäsin polulla naapuriin metsän takaa. Hän oli puolukkareissullaan nähnyt samat sienet ja käynyt kotoa hakemassa korin ja veitsen. Myöhästyi! ja kirosi tuuriaan. Miten osuinkin niin sopivaan rakoon tulemaan, että ehdin putsata koko saaliin hänen nenänsä alta.

Kävin vielä toisessa paikassa koirien kanssa, mutta siellä oli metsä muljattu siihen malliin, ettei löytynyt sienen sientä. Hyvä kun päästiin kävelemään, minä huono- ja koirat lyhytjalkaisina olimme välillä vaikeuksissa.

Luumupuu taipuu kaarelle kun luumut kypsyvät. Ensimmäiset putoilevat jo, suuret mehukkaat hedelmät. Lajike on vanhaa ja pienihedelmäistä, mutta tänä vuonna näyttää kaikki kasvavan ennätysmäisiin mittoihin ja määriin. Omenapudokkaista tulee taas riesa. Niiden kerääminen ja kuskaaminen metsäreunaan peurojen herkuksi on työlästä. Tulisivat vaan rohkeasti itse hakemaan öiseen aikaan, säästyisi aikaa ja selkäsärkyä.

perjantai 4. syyskuuta 2009

ylensyöntiä

Eilen ehtoolla olimme opaskollegoiden kanssa syömässä kesäkauden päätteeksi. Ravintoloitsija, joka on opaskollega hänkin, oli laittanut pöydän koreaksi ja syötti meidät ähkyyn. Ihan vain kokeeksi.
Voin suositella, kunhan kokeilut tulevat listalle. Kun vielä jatkoimme toisen opaskollegan nimipäivä/tupaantuliaiskesteille kahvittelemaan, olin niin täpösen täynnä etten ollut mahtua ratin ja istuimen väliin. Mutta valitus pois. Silloin kun syödään hyvin niin sitten kunnolla kans. Nyt voi paastota viikonlopun.

Hiukan aamulla pelotti, josko nukahdan työmatkalla rattiin kun vatsa oli edelleen pulleana ja kuitenkin piti vähän tankata kahvia. Muttei olisi tarvinnut: raivoisa vesiryöpytys keskellä taipaletta piti hereillä ihan loppumetreille asti. Sade oli kymmenen minuuttia niin railakasta, ettei radio-ohjelmaa kuullut lainkaan eikä melkein nähnyt tietä. Vanhasta muistista ajelin suunnilleen siitä mistä eilenkin ja hyvin sujui. Sateen jäätyä taakse korvissa kohisi vielä monta kilometriä ja oli kuin valot olisi sytytetty, vaikka edelleen satoi eli maisema oli harmaa. Missähän mahtaa riehua saderintama tällä hetkellä, vai lieneekö jo purkanut suurimmat kuormansa.

Uskaltaakohan tässä enää olla mitään mieltä mistään tai ainakaan ei parane mielipiteitään ääneen sanoa, kun niiden vuoksi voi joutua ihan eroamaan sorvaamon palveluksesta ja vaikka mitä. Voi yhden kerran. Sen vaan sanon, että kaikista meistä voidaan tehdä häväistysjuttu koska tahansa. Tarvitaan vain nokkela ja ilkeä kieli ja mieli ja vähän vaivannäköä. Sellaisessako yhteisössä on sitten mukava elää?

Puhumattakaan että uskaltaisi laskea leikkiä mistään asiasta. Tai kieltää lehdistön edustajaa ajamasta autolla museoon, kuten minä olen tehnyt jo kahtena vuonna. Olen tuntenut olevani hiukan epäsuosiossa viime aikoina...

Panee miettimään, kuka ketäkin korvasta kuljettaa.

torstai 3. syyskuuta 2009

kipinöitä

Se tiistainen puutarhakerhovisiitti sovittelee touhuhattua päähäni. Tuli aivan valtava tekemisen tarve, nyt heti ja paljon. Koira-aita pitää siirtää, pensaita istuttaa ja kukkamaa raivata.. onkohan mulla tarpeeksi särkylääkkeitä?

Takkupää ei tietenkään ole tulossa jakamaan tätä innostustani. Ei siis mikään tyhmä mies: kuka muukaan meillä heiluttaisi lapiota? Aion kyllä niveltulehduksen uhallakin tehdä jotain, mutta yritän tietysti keksiä keveimmät työt/työtavat.

Yöelämä on taas vilkastunut. Tämä ei mitenkään liity Takkupäähän tms. vaan olen aamuisin hetken aikaa muistanut näkemiäni unia. En ala niistä sen enempää tässä lavertelemaan, mutta sen sanon, että jos on välillä tylsää päivällä, niin yöllä sitten sitäkin vauhdikkaampaa.

Jostain syystä häärin unimaailmassa säännöllisesti pikkulasten kanssa. Milloin niitä on ostoskärry puolillaan, alastomana, ja milloin kanniskelen niitä kainalossa. Olen aivan luonteva näiden unilapsosten kanssa, eivätkä ne koskaan milloinkaan lainkaan pelkää minua. Siitä aina tiedänkin näkeväni unta. Onneksi.

Ehkä puutarhatouhuinnostus levittäytyy myös muille elämäni aloille ja alan vimmatun puuhastelun myös tuvassa, kulttuurihuoneella ja sorvaamossa.
Tai saisin edes ikkunat pestyä.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

mestarisluokkaa

Meidän aidantekotaidot siis. Ihan priimahieno aita, vaikka itse sanonkin. Todisteet eli kuvat tulevat joskus. Ehkä.

Siihen asti on luottaminen sanaani, ei silti, että se mihinkään vaikuttaisi. Emme nimittäin aio ruvata ammattilaisiksi tässäkään asiassa.

Koko viikonloppu siinä meni, kun ei hirveästi hosuttu. Sen puolesta olisi voinut siirtyä pro-vaiheeseen, että homma sujui kuin luomisen työ. Aidasta tuli suora vähäisillä tempuilla eikä tarvittu lainkaan hankalia veistämis- ja sovitteluvaiheita kuten alkuosaa tehdessä. Ensi kesänä se saatetaan jo vaikka maalatakin.

Eilen kävi puutarhakerho pihallani. Eivät pyörtyneet, mutta vähällä tais olla. Ansioitunut luumuspesialisti loihe lausumaan, että kyllä tässä vielä on paljon työtä, mutta ajan kanssa tulee oikein hyvä. Vähän se kirveli, mutta minkäs totuudelle mahtaa. Se vähän lohdutti, että kaikki olivat sitä mieltä ettei paikassa ole vikaa. Jättivät sentään sanomatta, että tekijässä on sitäkin enemmän.

Siitä huolimatta olen aina vaan iloinen ja tyytyväinen kun kävelen puutarhassani. Ehkä minä näen sen enemmän sellaisena kun sen on tarkoitus joskus olla. Kunhan vähän kaivan tuosta ja istutan tuonne ja tuonne.. Ja kunhan nuo ovat kasvaneet isommiksi ja nuo alkavat kukkia ja niin edelleen. Mutta eihän innokkaille puutarhureille saa visioitaan kerrottua, kun edessä rehottaa rikkaruohojen valtaama kukkamaa ja leikkaamaton nurmikko. Lasittunut katse kertoi kaiken vastaanoton tyssänneen.

Tomaatitkin olivat parahiksi muuttuneet kuivakukiksi viikonlopun aikana. Enkös muistanutkaan niitä kastella? Ainoa mikä ei ole moksiskaan hoidonpuutteesta on se vietävän viidakkokurkku, joka lykkää versoja jo vissiin viidettä metriä, vaikka leikkaan sitä viikottain.

Mutta mulle on tärkeää, että saan suunnitella. Koska en pysty toteuttamaan enää puoliakaan ideoistani, voin aina tehdä uusia suunnitelmia aiheuttamatta vahinkoa. Haaveilu on mukavaa. Taimikuvastot ja puutarhakirjat viihdyttävät etenkin talvella, kun ei ole mitään pelkoa siitä, että joutuisi tositoimiin.
Silloin tällöin joku ajatus elää ja voimistuu saadakseen aineellisen muodon jossakin puutarhan kolkassa. Ikäänkuin jalostuu totetuttamiskelpoiseksi myös varsinaisen tekijän mielestä.

Muuten on elo vähän tahmeaa. Mihinkään ei saa tartuttua, edes yksinkertaisimpiin askareisiin. On ikäänkuin odottava olo, vaikkei tiedä, mitä pitäisi tapahtua. Mieluiten vaan istuisi lukemassa tai jopa horrostaisi itsekseen edes lukematta. Se on jo vakava oire, ellei edes haluta lukea. Mutta onko olemassa erityistä tahmaololääkäriä, jolta saisi troppia? Olen ollut huomaavinani, että muillakin on tarvetta samalle tohtorille. Voiskos joku sellainen ilmoittautua, täällä olis potilaita jonossa?