Meidän aidantekotaidot siis. Ihan priimahieno aita, vaikka itse sanonkin. Todisteet eli kuvat tulevat joskus. Ehkä.
Siihen asti on luottaminen sanaani, ei silti, että se mihinkään vaikuttaisi. Emme nimittäin aio ruvata ammattilaisiksi tässäkään asiassa.
Koko viikonloppu siinä meni, kun ei hirveästi hosuttu. Sen puolesta olisi voinut siirtyä pro-vaiheeseen, että homma sujui kuin luomisen työ. Aidasta tuli suora vähäisillä tempuilla eikä tarvittu lainkaan hankalia veistämis- ja sovitteluvaiheita kuten alkuosaa tehdessä. Ensi kesänä se saatetaan jo vaikka maalatakin.
Eilen kävi puutarhakerho pihallani. Eivät pyörtyneet, mutta vähällä tais olla. Ansioitunut luumuspesialisti loihe lausumaan, että kyllä tässä vielä on paljon työtä, mutta ajan kanssa tulee oikein hyvä. Vähän se kirveli, mutta minkäs totuudelle mahtaa. Se vähän lohdutti, että kaikki olivat sitä mieltä ettei paikassa ole vikaa. Jättivät sentään sanomatta, että tekijässä on sitäkin enemmän.
Siitä huolimatta olen aina vaan iloinen ja tyytyväinen kun kävelen puutarhassani. Ehkä minä näen sen enemmän sellaisena kun sen on tarkoitus joskus olla. Kunhan vähän kaivan tuosta ja istutan tuonne ja tuonne.. Ja kunhan nuo ovat kasvaneet isommiksi ja nuo alkavat kukkia ja niin edelleen. Mutta eihän innokkaille puutarhureille saa visioitaan kerrottua, kun edessä rehottaa rikkaruohojen valtaama kukkamaa ja leikkaamaton nurmikko. Lasittunut katse kertoi kaiken vastaanoton tyssänneen.
Tomaatitkin olivat parahiksi muuttuneet kuivakukiksi viikonlopun aikana. Enkös muistanutkaan niitä kastella? Ainoa mikä ei ole moksiskaan hoidonpuutteesta on se vietävän viidakkokurkku, joka lykkää versoja jo vissiin viidettä metriä, vaikka leikkaan sitä viikottain.
Mutta mulle on tärkeää, että saan suunnitella. Koska en pysty toteuttamaan enää puoliakaan ideoistani, voin aina tehdä uusia suunnitelmia aiheuttamatta vahinkoa. Haaveilu on mukavaa. Taimikuvastot ja puutarhakirjat viihdyttävät etenkin talvella, kun ei ole mitään pelkoa siitä, että joutuisi tositoimiin.
Silloin tällöin joku ajatus elää ja voimistuu saadakseen aineellisen muodon jossakin puutarhan kolkassa. Ikäänkuin jalostuu totetuttamiskelpoiseksi myös varsinaisen tekijän mielestä.
Muuten on elo vähän tahmeaa. Mihinkään ei saa tartuttua, edes yksinkertaisimpiin askareisiin. On ikäänkuin odottava olo, vaikkei tiedä, mitä pitäisi tapahtua. Mieluiten vaan istuisi lukemassa tai jopa horrostaisi itsekseen edes lukematta. Se on jo vakava oire, ellei edes haluta lukea. Mutta onko olemassa erityistä tahmaololääkäriä, jolta saisi troppia? Olen ollut huomaavinani, että muillakin on tarvetta samalle tohtorille. Voiskos joku sellainen ilmoittautua, täällä olis potilaita jonossa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti