hukas

Tulipas piretty pitkänpualeine tauko. Mut tääl olla, eikä mikkä ol muuttun.

Sattei riittä ain vaa. Näyttä taas silt, et yläkerras suunnitella järven palauttamist toho meijä ja naapurkylä välihi. Siin o joskus aikkate alus ollu merelahti, mut ko maa o noussu ni meri on tual parinkymmene kilomeetrin pääs. Nyy ko koko ajan sata, ni vanh merenpohja ruppe vettymä ja pellol on koht järvi.
Keväste täyty ruvet värkkämä laituri trekoolinperäl ja kattelema josta soutupaatti.

Meil elellä juur niinko ennenki syksysi. Olen korjannu suvitavari pois sattest ja yrittän tyhjennellä vesitynnörei nurkalt, huanol menestyksel kylläki. Ain ko saan tynnyri hiuka vajaammaks et voisin sen kaatta ja viär pois, ruppe tulema vett ja tynnyr täytty taas.
Toisaltas tynnyris on täl haava puhtamppa vett ko kaivos, ko sin o menny pintavett ja vesi o iha ruskia.

Mee olen koirien kans käyny ahkeraste siänestämäs ja muutonki metäs kävelemäs. Jossa välis ol piän yäpakane mikä vei enimmät hirvkärpäse.
Katti tiätty tule kans. Heh, se ei vissi ol iha varma, onk hän kissa vai koira. Taik ainaki se tahto oll ja tehrä niinko koirakki. See kulke hänt pystös meijän peräs, kiippe välil puuhu ja kara sinn tänn. Jote sitä näy, ni ei tartt kon kyssy, et Misäst katt o? Koht kuulu josta piän naukasu ja katt tule taas karaten peräs.
Koirat tiätty rynnistävä eres takas niinko hullut. Siänestämisest ei tahro tull mittä, ko heijän täyty tull heti nuuskuttama, mitä mää olen löytän ko kykin jossan sammalikos suppilovahveroi kokkomas. Ja Lilli välist oikke istu sihen keskel siäni, pitämä mul seura. Onneks niit on pali eikä meil tul mittän kränä, et misä istuta.

Eiläehtost olin oikke Helssinkis. Käytti musiikktalos konsertis ja voi, ko ol hiano! Tunnus erinomase hianolt pistä vaihteks säällise roiti ylles, tukk kikkaral ja korkkarit jalkka. Bussilasti meit mummassi ol liikkel, joku paapa ol öksyn joukko ;) Ja se musiikki! Oi, ko ol kaunist. Ol kertakaikkise hiano istu iha rauhas ja kuulustel  sitä. Pääs vilas uskomattomi färei, niinko ain konsertis. Ei lainkan karuttanu, etten päässy maalauskurssil..
Mut on see pitk matk täält varsinaisest Suamest lähti kulttuurin pari ton itäisel äärel. Mee lähretti kirkonkyläst hiuka vaill kolme ehtopäiväl ja olttin takas varti yli pualen yän. Kello oli pual kaks ko kömpisin sänkky, ko koton orot nälkäse eluka ja ittelläniki ol hiuka vatt tyhi.

Aamuste meinasin, et pesen sukkahousun koht, et saan ne huame jälles jalkka.
Mut niit ei ol missä.
Olen ny haken miälestän kaik paika, mihe voisin ajatell ett olissin ne yäll laittan. Ja semmosistaki paikoist, mihe en vois kuvitellakka laittavani sukkahousui. Ja roskiksest.
Ruppen epälemä, mahrok mul sukkahousui ollakka eilä? Mut en ainaka paljankonte ollu, kosk ei tullu missä vaihes kylm. (ja ei, en ottan väliajal konjakki, et olis menny muisti..)
Mää tiärän kyl, misä mun sukkan ova. Nee ova hukas. Ja pysyväkki siäl, joten keksi, mist ne löyrän.

Onneks ne ei ol mun ainuvat sukkikset.

blääh

Ei yhtään kiva roikkua täällä tänään, tyhjän panttina. Voi kun olis aina tasaista ja samanlaista, yhtä paljon hommia jokapäivälle eikä koskaan tämmöistä ja sitten taas ihan superkiirettä.

Meneeköhän viikkoa ennenkuin valitan, että aina vaan on samanlaista eikä ikinä mitään vaihtelua? Täss' ois vedonlyönnin paikka.

Aamulla oli runsaasti ihanaa sumua, aurinko paistoi kyllä kylätiellä ikävästi sumun alta suoraan silmiin, mutta tunnenhan minä tien. Eikä kai kukaan niin jumalattomalla ajalla siellä kuljeksi?
Ylösnoustessa oli kirkas kuutamo. Laitoin silti ulkovalon, kun en havainnut kuuta vielä sisätiloissa. Eihän ne palaneet kuin hetken, eikä niitä olisi lainkaan tarvittu, mutta siellä ne nyt ovat valmiina. Jos siis jaksan valvoa niin kauan, että niille on iltasella käyttöä.

Eräs syksyn tunnusmerkeistä onkin pimenevät illat ja harmaat aamut. Tulin viime viikolla kaikista iltamenoista kotiin pilkkopimeässä, mutta nyt alan jo muistaa ulkovalojen tarpeen.

Toinen vissi syksyn merkki: löysin punaisia haavanoksia onnittelukimppuun runoiltaa varten. Vähän keltaisia kukkia, haavanoksia, marja-aronian oksia ja punertuvia vaahteranlehtiä. Muistutukseksi, että kotona odottaa syksy kun kiertue päättyy.

Eilen olin sienimetsässä, tarkemmin sanottuna kävin noukkimassa pienen korillisen kantarelleja. Olen viimeksi käynyt siinä takuupaikassa kolmisen viikkoa sitten, ja nyt löysin suurimmat koskaan näkemäni kantarellit. Varmaan lähes viisitoista senttiä korkeita ja kymmenen senttiä leveitä olivat suurimmat. Nopeasti kasvaneita, koska olivat koostaan huolimatta aivan rapeita.
Kierrettyäni kaikki tuntemani paikat törmäsin polulla naapuriin metsän takaa. Hän oli puolukkareissullaan nähnyt samat sienet ja käynyt kotoa hakemassa korin ja veitsen. Myöhästyi! ja kirosi tuuriaan. Miten osuinkin niin sopivaan rakoon tulemaan, että ehdin putsata koko saaliin hänen nenänsä alta.

Kävin vielä toisessa paikassa koirien kanssa, mutta siellä oli metsä muljattu siihen malliin, ettei löytynyt sienen sientä. Hyvä kun päästiin kävelemään, minä huono- ja koirat lyhytjalkaisina olimme välillä vaikeuksissa.

Luumupuu taipuu kaarelle kun luumut kypsyvät. Ensimmäiset putoilevat jo, suuret mehukkaat hedelmät. Lajike on vanhaa ja pienihedelmäistä, mutta tänä vuonna näyttää kaikki kasvavan ennätysmäisiin mittoihin ja määriin. Omenapudokkaista tulee taas riesa. Niiden kerääminen ja kuskaaminen metsäreunaan peurojen herkuksi on työlästä. Tulisivat vaan rohkeasti itse hakemaan öiseen aikaan, säästyisi aikaa ja selkäsärkyä.