slow down

Maailmalla on olemassa liike, jossa ihmiset hidastavat, leppoistavat tai peräti hyppäävät oravanpyörästä. Mun ei tarvi, sorvaamo hoitaa asian.

Toisaalta olen jo vuosia kuulunut ko. liikkeeseen tietämättäni, kun elämänfilosofiani on jo pitkään ollut "vähemmän ja hitaammin". Tai tuo on yksi määritelmistä, sen voi ilmaista muutenkin. Joka tapauksessa olen karsinut kulutusta, tavaraa ja tarpeita jo pitemmän aikaa.

Nyt kun tulee tosi kysymykseen, en enää keksi paljon karsittavaa. Kaksi lehtitilausta olen lopettanut, ne ainoat. Samoin jouduin pistämään katkolle säästöohjelmani, mikä on onnetonta, sillä nythän se olisi kannattavaa. Ehkä.

R-tauti on pitänyt huolen siitä, että ruokailu on muuttunut entistäkin yksinkertaisemmaksi, mikä kaikille kävijöille tiedoksi saatettakoon. Luvassa on siis simppeleitä kotipuutarhan tuotteisiin perustuvia aterioita tyyliin "höyrytetyt porkkanat ja pinaattisoosi". Tämäkin vain, jos kasvimaa saadaan tuottamaan em. raaka-aineita.

Lammas- ja kanatalous olisi nyt tarpeeseen, mutta niihin sijoittaminen ei ole nyt mahdollista. Kumpiakaan kun ei voi kasvattaa siemenestä ja varsinkin lammaksista pyydetään melkoista hintaa. Ne tarvitsevat myös aitaukset, joihin joutuisi myös sijoittamaan. Kanoille löytyy kyllä kesämajoitus ja tarha.

Kalastuksella en voi itseäni elättää, sillä entinen merenlahti tiluksieni eteläpuolella on edelleen entinen, viimesyksyisistä sateista huolimatta. Ei taida ilmastonmuutoskaan ehtiä minun elinaikanani tuoda merta takaisin puutarhan aidan taakse...

Vaatetusta on olemassa sen verran, ettei tarvi toisten hävetä kirkolla käydessä. Kotona sen suhteen ei ole väliä, kunhan on jotain, mikä pysyy päällä.

Vaikeinta vielä tässä vaiheessa on tietämättömyys. Sen sietäminen on hankalaa mutta ehkä tarpeellista tällaiselle suunnittelevalle luonteelle. Pakotan itseni elämään tässä hetkessä, ja luotan siihen että huominen pitää huolen itsestään. Välillä unohdan koko lomautusjutun ja innostun suunnittelemaan puutarhatöitä ja -hankintoja. Tai huomaan, että nythän mulla sitten on aikaa maalata talo. Seuraavaksi vasta tulee mieleen, että joo, ois aikaa muttei varaa:)

Sorvaamossa rehottaa hirtehishuumori, ja ainakin toistaiseksi ollaan hyvällä tuulella. Ei tunnu vielä todelta, ja vaikka tuntuiskin, ei murehtiminen auta. Sellaista kyllä kuulee ja itsekin pohtii, että pitää siivota kaapit ja pöytä, tehdä se tai tämä pois tai vieläkö pitää tehdä jokin tietty asia? Tämäkin on vain sitä, kun mistään ei vielä mitään tiedetä.

Ja niinkuin joku eilen sanoi, entäs jos koko juttu kuivuu kokoon? Nauratti, mutta samalla mietitytti. Entäs jos, miltä silloin tuntuisi jatkaa? Tällainen tilanne on kerran ollut lähellä. Silloin se ei tuntunut pahalta, mutta nyt ollaan pitemmällä.
Puhumattakaan siitä, miltä tuntuu tulla takaisin, sitten kun/jos se joskus on mahdollista. Miten kauan kestää palauttaa luottamus työn jatkuvuuteen? Vai onko niin, ettei nykymaailmassa sellaista varmuutta enää voi odottaa?

Piilostressiä taitaa olla, kun koko ajan on epävarma tunne, että unohtaa asioita. Pää tuntuu sumuiselta eikä keskittymiskyvystä ole tietoakaan. Paitsi silloin, kun näprää jotain minikokoista nukkikseen. Silloin ajatukset pysyvät koossa ja aikakin kuluu huomaamatta. Hyvä niin.