perjantai 19. maaliskuuta 2010

pienin askelin

Olen tänään taas edistynyt yhdessä asiassa: avun pyytämisessä. Miksi se muuten on helpompaa työasioissa kuin omissa? Olin ikäänkuin unohtanut, että mulla on työkavereita, joilta voi pyytää apua. Pähkäilin ihan hävettävän kauan itsekseni, kunnes tajusin soittaa ja kysyä. Homma tuli valmiiksi kolmessa minuutissa, ja samalla tein muistiinpanot vastaisen varalle.
Olen siis edistynyt ainakin himpun verran tällä vaikealla tiellä.

Tiestä puheenollen, postiautoa ei ole tänään näkynyt. Tarkoittaako se sitä, että tie on niin sohjoinen ettei se päässyt tänne asti, vaiko vain sitä, ettei postia taaskaan ollut? Vainoharhainenko? Minä? En suinkaan... Saan asiaan jotain selvyyttä kun hetken päästä suunnistan kirkolle lehtipalaveriin.

Paistoin pitkästä aikaa oikeaa ruokaa uunissa. Yleensähän siellä paistuu vain miniruokia. Jätin uuninluukun auki kun otin vuoan pois, sillä tuvassa oli vähän kylmä. Takkupää aina laittaa luukun kiinni ja väittää, että sama lämpö sieltä tulee vaikka luukku on sulki. Tiedänhän minä sen, mutta kun se ei vaan tunnu siltä...

Meillä on muitakin näkemyseroja, joista olisi nyt hyvä avautua kun hän on riemulomalla Rivieralla tai jossain, eikä ole lukemassa. Mutta  mutta. Ehkä jätän mehukkaimmat jutut myöhemmäksi :)

Tuntuu oudolta, kun ei ole yhtään kylvöstä ikkunalla. Yleensä tähän aikaan on jos jonkinlaista toivorikasta sirkkatainta purkkikaupalla. Niitä sitten huolekkaasti tiirailee ja huomaa jokaisen pikkiriikkisen viherryksen ja pontevan työntymisen mullasta. Monena keväänä on tähän aikaan jo nousseet ensimmäiset lumikellot ja krookukset.
Olisi myös aika leikata omenapuut. En kuitenkaan keksi, miten sen toteuttaisin, kun puiden juurella on polviin asti lunta. Tietysti pitäisi ajatella positiivisesti, että tikkailta putoaminen tai kaatuminen ei varmaankaan tuossa lumimäärässä ole kovin tuskallista. Että ihmevekotin ylettyy kyllä puunlatvukseen vaikka minä en seisokaan paljaalla maalla. Taidan sittenkin odottaa vielä vähän, eivät ne nyt ainakaan heti lähde kasvuun. Kun on sitä luntakin vielä.
Marjapensaista ei kannata puhuakaan, en varmaan edes löytäisi niitä hangesta, vaikka mulla onkin kartta puutarhastani.

Nyt kun Sohvi on vauvalomalla olemme Lillin kanssa kuin kaksi vanhaa huuhkajaa. Hipsuttelemme ympäriinsä eikä minkäänlainen riehaantuminen käy mielessäkään. Lilli on jättänyt jopa lintujen jaakaamisen vähille, vain korpit ja varikset saavat sen kiukustumaan. Ja ketut tietysti.
Eilen illalla ylensöimme molemmat itsemme ähkyyn. Lilli pisteli ison palan savustettua poron luustoa, ja minä mussutin (tai paremminkin rouskutin) valkosipulilla maustettuja ruisleivänpaloja. Semmoisia kuivattuja. Onneksi vain pienen pussillisen, mutta Lilli ei silti suostunut tulemaan kamariin nukkumaan :D Ei ihme, että aamulla närästi.

Ei kommentteja: