En tiedä enää, mistä kirjoittaisin tai puhuisin. Klenkkaan ympäriinsä niin vaikeasti, että vastaantulijoiden tuntuu olevan pakko kysyä: ootko kipee? En, muuten vaan tykkään ontua.
No, kultainen Takkupää on tehnyt elämää helpommaksi, kantanut puut ja vedet, paikannut vähän kattoa (onnistuneesti, aamulla ei tippunut vettä vintinrappuun) ja ollut lohtuna kun harmi nousee yli äyräiden.
Olen yrittänyt keskittyä siihen, mikä sujuu. Lukenut, virkannut nukkikseen pitsiliinaa, tehnyt room boxiin takkaa ja lakannut lattialautoja.
Huomenna menen tohtorille kuulemaan tuomion. Hassua, miten nopeasti asioiden arvo muuttuu: vielä jokin aika sitten haaveilin pystyväni vielä tanssimaan, nyt olen tosi iloinen jos kykenen vielä kävelemään kivuitta.
Toki olen kiitollinen siitä, että kädet ja pää toimivat, pystyn vielä tekemään töitä ja saan nukuttua. Ja siitä, että Takkupää on vielä toistaiseksi jaksanut kulkea mukana, vaikka elämäni on aika ajoin vähän raskassoutuista.
Uuden perheenjäsenen pitäisi ilmaantua ihan lähiaikoina. Mitään ei ole vielä kuulunut, joten oletan, että kaikki on hyvin. Toivottavasti yhteydenpito lisääntyy lapsen synnyttyä. En haluaisi jäädä vieraaksi ainoan lapsenlapseni elämässä. Enkä niiden muidenkaan, joita tulee ehkä myöhemmin.
Kuvia on otettuna vaikka kuinka, niiden siirtäminen tänne näkösälle on vain ollut hankalaa. Ehkä sitten kerralla taas hiukan enemmän, joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti