Sivutuuleen

Olen saanut käännettyä kylkeni pahimmalle myräkälle. Paljon auttaa, kun säilyttää huumorintajunsa eikä suostu suuttumaan.

Luulen että suurimmat kriisit on tältä erää ohitettu. Illalla vierähti pitkä tovi keskustelussa, jossa ruodittiin kuka sanoi mitä ja missä sävyssä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ilmeisesti näitä asioita pitää saada purkaa silloin tällöin. Mitään rakentavaa sellaisesta turinasta ei synny, mutta paineet putoavat vähäksi aikaa.

Yöunet kyllä menivät. Kuuntelin koko yön Takkupään tuhinaa ja yritin olla häiritsemättä vaikka pyörin vähän väliä.

Suuri menetys kohtasi minua eilen, kun totesin uskollisten Birkenstokkien ratkenneen halki pohjastaan. Ihmettelin, miksi sukkani oli vähän väliä märkä, kun en ollut roiskinut vettä koko aamuna. Sitten surukseni totesin mukavat jalkineet menetetyiksi.

Jalkinekato oli laajempi, kuten sitten osoittautui. Pesin nimittäin muun pyykin jatkoksi rakkaat Ainoni, ja kuinka ollakaan, myös niiden pohjat vetelevät viimeisiään. Kymmenen vuoden käytön jälkeen! Edelliset, Saimi-tädiltä perityt, aidot nokialaiset kestivät neljäkymmentä vuotta. Muistan kun täti sai ne joululahjaksi, ja niissä oli isot keltaiset tupsut, jotka koira söi vissiin jo aattona. Loput tossuista palvelivat suhteellisen kokonaisina ensin Saimi-tätiä ja sitten minua, kunnes niissä oli niin suuret reiät, etteivät pysyneet enää jalassa. Eikä niiden jalassapitämisestä myöskään ollut suurempaa hyötyä.

Nämä nykyiset, lahoamassa olevat Ainot siirtyvät lorvikamarikäyttöön, kunhan joulupukki tuo minulle uudet. Joulupukit ovat luotettavia. Ne tuovat aina käytännöllisiä paketteja, joista paljastuu suuria yllätyksiä kuten filttitossut.

Tänään on toimeentarttumaton päivä. Olen ollut hereillä ja pukineissa lähes ennen sian pieremää (onko tälle jokin täsmällinen aika?) mutten ole tehnyt muuta kuin vähän työ-töitä. Maksanut joitakin laskuja ja tiiraillut ikkunasta sadepäivän ankeutta.

Peuralauma paarusti melko tympiintyneen oloisena tien yli metsään. Ei mahda olla erityisen riemukasta olla metsänelävä juuri tänään. Jos nyt sitten panevat painoa sellaiselle vakioilmiölle kuin sää. Saatoin saada virheellisen vaikutelman.

Multa on leipä loppu tykkänään, ja pohdin tässä lähteäkö kauppaan pelkästään sen vuoksi. Saanko aamulla silmäni auki puuron voimalla, kun en millään viitsisi vaivautua ostoksille. Vai olisinko peräti aloitteellinen ja leipoisin aamuksi pienen käntyn? Mulla on lievästi ikääntyneitä jauhoja kaapissa, tuskin ovat kovin toukkaantuneita vielä.

En kyllä millään viitsisi sotkea käsiäni, ei nyppää yhtään. Mutta ilmankaan ei oikein leipää synny. Kyllä pitää olla kamalaa, ei viittis sitä eikä tätä ja syödä kuitenkin pitäis.

Osaltaan tämä viitsimättömyys johtuu siitä, että eilinen huussintyhjennysoperaatio ei tietenkään tehnyt hyvää luntioomille. Ei kärsi liikkua, eikä oikein istuakaan, mutten ihan periaattesta sentäs päivällä makoile. En muuta kuin kovassa kuumeessa, silloin sänky on ainoa järkevä paikka.

Edelliskeväänä sairastin melkoisen flunssan. Olin monta päivää kuumeessa. Silloin sattui tapaus, josta en vieläkään tiedä, oliko kuumehouretta vai ei.

Makasin näet kovassa kuumeessa reporankana kamarissani, kun kuulen, että koirat kovasti vilkastuivat ja tervehtivät jotakuta. En kuitenkaan jaksanut reagoida asiaan enempää, vaikka kuulin koirien touhun lisäksi etäistä mutinaa. Sitten yhtäkkiä tunsin poskellani henkäisyn ja joku kysyi kovalla äänellä: Nukutteks te? Vaivoin sain raoitettua toista silmääni sen verran, että näin sänkyni vieressä kaksi talon kokoista poliisia. Toinen tuntui puhuvan jotain, mutten millään jaksanut ymmärtää enkä saanut pidettyä silmiänikään auki. Kuulin uudelleen jotain mutinaa ja sitten olen sammunut.
Illalla heräsin kun oli jo ihan pimeää. Nousin juomaan ja silloin näin, että tuvan matot olivat aivan kasassa, joten jotain ylimääräistä aktiviteettia koirilla oli ollut. Poliiseja ei kuitenkaan näkynyt enää missään, eikä ole näkynyt sen koommin. Olisin halunnut tietää, mitä he etsivät...