Istuminen kuluttaa energiaa melko vähän. Siksi se kerääntyy ympärilleni, luulen. Vatsani on toista mieltä. Mitä vähemmän liikun, sitä enemmän se vaatii huomiota.
Tiedän, ettei vika ole vatsan, vaan nupissa humisee. Kun kyllästyn, murhetun tai säälin itseäni, siihen tarvitaan lohturuokaa. Semmoiseksi luokitellaan kaikki paitsi silakkalaatikko.
Osaan toki olla ostamatta mitään kovin ympärillekerääntyvää, ja säännöllinen ruokailu hillitsee vähän. Jos siirryn saliin tai lorvikamariin, ei ongelmaa oikeastaan olekaan. Mutta nythän en juuri siirtyile. Työpiste, keinutuoli ja telkkari ovat kaikki kolmen metrin säteellä jääkaapista.
Suunnittelen aikalukolla varustetun ruokasäiliön hankkimista...
Valmistautuminen ensi syksyn kirjamessuihin on alkanut. Ensimmäisessä kokouksessa kuultiin määräpäiviä eri vaiheille, mietittiin teemaa ja tilantarvetta. Osalle on vähän epäselvää, kuka on vetovastuussa, mutta eiköhän se selviä pikapuoliin. Monta mahdollisuutta saada kärhämiä aikaan, varsinkin kun siemenet on jo kylvetty.
Olen tullut hyvin herkäksi erimielisyyksien suhteen. En kertakaikkiaan halua joutua kahnauksiin missään asiassa. Rasitun jo ajatuksesta, että joudun selittämään tai peräti puolustelemaan tekemisiäni tai mielipiteitäni. Mulla on oikeus omaan kantaani, omiin ratkaisuihini, ja toisilla on aivan samat oikeudet. Mutta omasta mielipiteesta kiinni pitäminen ärsyttää joitakin. Harkitsen seuraavan tekniikan käyttöönottoa: kävelen pois tilanteista joissa joudun hyökkäyksen kohteeksi, vaikka kuinka hienovaraisen.
Jos ihmiset miettisivät, miksi eriävä mielipide tai toinen ihminen ärsyttää, he huomaisivat, että pohjimmiltaan kyse on kahdesta asiasta. Toinen ihminen käy hermoon, kun hän ei näytä/kuulosta/käyttäydy kuten haluaisimme. Joudumme sopeutumaan ja sekös pistää vihaksi. Ja entäs, jos meitä yritetään määräillä olemaan niin tai näin, sekin kiukuttaa. No. Jos ihmiset olisivat rauhassa sellaisia kuin haluavat JA antaisivat kaverille samat oikeudet, kaikki olisi hyvin. Niin yksinkertaista. Niin vaikeaa.
Itse tietysti käytän metodia menestyksekkäästi. Ärsyynnyn edelleen kanssaihmisiin, välillä aikas tulisestikin, mutta mietin myös syitä siihen. Miks just toi punaisen pystytukan omaava kovaääninen hauskaksi itseään luuleva jokapaikanhöylä ottaa päähän 8 barin paineella?
Ei kai vaan siksi, että a) se muistuttaa kaukaisesti itseäni, siis niitä vähemmän arvostamiani puolia itsessäni ja b) se ei osaa olla siten, että mulla olisi koko ajan mukava olla? Joudun aina vain muistuttamaan itselleni, että saman tyypin muka-hauskat kommentit ovat ihan sen omia ja sallittuja just siks, eikä mun tarvitsekaan tykätä niistä. Mulla on ihan omat puujalkavitsit ja neronleimaukset ja näkökulmat, joita tarjoilen kaikille, tykätään tai ei.
Olen alkanut puhua itsekseni...
Sen lisäksi (kun nyt olen taas tunnustuksellisella tuulella) puhelen paitsi koirilleni myös autolleni. Viimeksi kirjaston parkkipaikalla. Toistaiseksi se ei ole vastannut, enkä ole havainnut kenenkään kiinnittäneen huomiota siihen. Siis kumpaankaan, mun juttuihini autolle tai siihen, ettei se vastaa.
Käytin aamulla vähäkoiran rokotuksella. Yllätyksekseni se käyttäytyi hienosti koko reissun ajan. Ei puklannut autoon, ei hyppinyt penkille, kulki taluttimessa nätisti eikä inahtanutkaan pistettäessä. Siitä oli vissiin hienoa päästä kylille, olla isoa koiraa ja nähdä mukava täti, viis siitä jos se vähän nipistikin niskasta.
Rokotuksen piti väsyttää epeliä, mutta kikankakat: se riekkuu lelujensa kanssa ihan entiseen malliin. Hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti