Entinen elämä tuntuu pitävän kiinni, vaikka kaikin tavoin yritän jättää sen taakseni.
En olisi luullut, että vaatimaton panokseni pienen paikkakunnan yhdistystoimintaan nousisi niin suureen arvoon, että edellytetään osallistumista vielä liki sadan kilometrin päästä.
Kuulostan omissakin korvissani hieman omahyväiseltä, mutta siitä ei ole kysymys. Tosiasia on, että yhdistystoiminta on jonkinlaisessa muutoskriisissä. Aktiivit toimijat ikääntyvät eikä nuoria kiinnosta perinteinen yhdistystoiminta, johon pitäisi sitoutua.
Tehtävät keskittyvät samoille henkilöille ja kun he sitten joutuvat tai haluaisivat luopua ja jäädä rivijäseniksi, ei ole ketään tulossa tilalle. Tämä aika ei myöskään ole kovin otollista yhteisöllisyydelle sellaisena toimintana, jota olemme tottuneet harrastamaan ennen koronaa.
Niinpä olen kovetan itseni ja kieltäydyn osallistumasta enää kokouksiin, joissa kuitenkin on tarkoitus valita tilalleni uusi henkilö. Eihän se tunnu mukavalta kieltäytyä, mutta loppu mikä loppu. Olenkohan viimeinkin oppinut sanomaan Ei...?
Olen silti käyttänyt tämänkin aamun hoitamalla taakse jääneiden yhteisöjen asioita. Haluan jättää asiat selvinä ja hoidettuina ilman mitään sotkuja.
Marinat sikseen. On tulossa kaunis päivä ja aiomme Sohvin kanssa mennä pitkälle lenkille, pestä pyykkiä ja kehystää kaikki grafiikanlehdet, joita on kertynyt. Jospa tässä kodissa olisi esillä myös omia töitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti