Eilinen myrsky oli vaikuttava. Puita katkesi ihan silmien edessä ja kolmemetrinen oksa rysähti suoraan eteen pyörätielle, jonka jälkeen totesimme, että aamulenkki jää nyt tekemättä. Loppupäivä kului lueskellessa, Sohvilla tietty torkkumalla.
Tänään sattui jotain odottamatonta: kaaduin ihan tyhjällä ja sileällä asfaltilla. En tiedä mitä tapahtui, yht'äkkiä vain maa tuli vastaan. Kellahdin tyylikäästi (?) oikealle kyljelleni enkä juuri satuttanut itseäni. Toki viime syksynä leikattu lonkka pahastui osumasta ja siihen tulee varmasti iso mustelma ensi viikon aikana, mutta muuten ei käynyt kuinkaan.
En kiirehtinyt ylösnousua enkä edes vilkuillut ympärilleni, näkikö kukaan.
Mutta järkytyin kyllä kovasti. Seuraavat pari kilometriä meni melkein itkua nieleskellen. Kaatuminen on niin harvinaista että menin vähän pois itsestäni.
Sohvin reaktio tapahtumaan oli lähinnä "en tunne tuota hoopoa.." ja loppumatkan se seurasi perässä kuin olisi epäillyt että rymähdän taas.
Loppupäivän ohjelmassa on ystävän siunaustilaisuus ja sitten lähden käymään siskon luona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti