Olo on kuin Nalle Puhilla: epämääräinen olotila josta ei tiedä, haluaako hinajaa vai kaipaako Nasua. Varmaan molempia.
Hinajan sijasta laitan ruokaa. Nasua en tähän nyt loihdi, kutsun koirat sisälle korvikkeiksi. Ulkona sataa lunta, ja on kaunista ainakin vielä. Haluamatta sortua pessimismiin nautin kauniista lumisesta maisemasta. Ihailen sitä joka ikkunasta ja käyn välillä pihallakin patsastelemassa aivan tuon kaiken valkoisuuden takia.
Se katoaa huomenna, tai tänään, mutta juuri nyt se on ja siitä pitää nauttia. Yläkerran ukko, johon omaan erinomaiset välit, on varmasti taas tahtonut ilahduttaa kemikaalien painamaa mieltäni ja järjestänyt puolen päivän mittaisen talven. Kaikki mikä menee siitä yli on bonusta.
Harmi vaan että kamera puuttuu edelleen varusteistani. Vakuutusyhtiö otti ikävän kannan kameroiden kylvettämiseen maidossa eikä siis korvaa kokeiluani. Tarpeeksi ikävää on jo se, että joudun pähkäilemään millaiset ominaisuudet tarvitsen ja saan, kun rahoitus on huomattavan paljon pienempi kuin tarpeet. Vaikken olekaan ammattikuvaaja, en kuitenkaan tykännyt edesmenneen kamerani nuhapumppumaisista ominaisuuksista. Mutta se olikin lahjaheppa, jonka suuhun oli kyllä katsominen toisenkin kerran. Rauha sille, elektroniikkajätteen keräysastiassa.
Saatan kaivella muistikorttia blogini piristykseksi. Jollain aasinsillalla tyrkkään tänne kuvan tai pari, kunhan luntioomet antavat istua tarpeeksi pitkään. Nuhapumppuominaisuudet nimittäin vaivaavat myös nettiyhteysiä täällä syrjäkylällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti