Pitää heti ottaa tunnelmasta vaarin, kun ei ole takeita siitä, että tulisi tämän kummoisempaa talvea. Pakkasta on viitisen astetta, ja maisema paksussa kuurassa. Illalla oli kaunista, kun kuutamo valaisi sumuisen, huurteisen puutarhan. Aivan satumetsätunnelma.
Koirat olivat eilen hammaslääkärillä. Hampaat oli kummallakin hyvässä kunnossa, mutta hammaskiveä oli runsaasti. Olivat raukat koko illan ihan tokkurassa, oli pakko pitää sylissä että pysyivät lämpiminä. Vieläkin ovat vähän vaisuja.
Itselläni on vähän tyhjä olo. Olisi aika tehdä jouluvalmisteluja, muttei oikein pääse alkuun. Kieltämättä tämä yksinäisyys vie joulumielen, toisillehan sitä joulua yleensä valmistellaan. Tai toisten kanssa olemisen toivossa. Nyt alkaa vaikuttaa siltä, että saan olla yksin ihan tyyten, on joulu tai ei.
Pahinta siinä lienee se, ettei enää välitä. Silloin tällöin mieli nousee kapinaan ja ajattelee, ettei mua näin kohdella ja mullakin on oikeus tukeen ja turvaan, mutta sitten sitä antaa mennä eikä se lopulta niin pahalta tunnu. Ehkä on hyväksi opetella turvaamaan vain itseensä, tuskin tämä maailma tästä paremmaksi muuttuu.
Ja onhan sitä ihan parhaassa seurassa, kun itsekseen on.
Toisaalta nämä pienoismalliprojektit ja muut talkoohommat ovat tuoneet mukavia ihmisiä joiden kanssa on viihtyisää tehdä ja joiden ajatusten kulku on samansuuntainen. Ruoditaan yhdessä monta muutakin asiaa kuin juuri käsillä olevaa. Olen kyllä kiitollinen niistä hetkistä.
Pitää vissiin aloittaa kalanmaksaöljykuuri, kun mieliala alkaa laskea. Ja laittaa Yläkertaan toivomus, että siellä vielä kerran tarkistettaisiin, voisko mun elämääni järjestää tämän ainaisen asian suhteen uudelleen. Kun en ihan haudan partaallakaan vielä liene.
Palatakseni tuohon talven ituun tuolla ikkunan takana, ihmetyttää, miten maisema ikäänkuin hiljenee jo siitä, että se muuttuu huurteiseksi. Hopeinen korostus kaikessa saa näkymän rauhalliseksi, vaikkei se mun ikkunastani katsottuna koskaan ole vilkas. Kuura tuo myös kaiken ikäänkuin lähemmäs, rajaa näkyvyyttä ja nostaa esiin muotoja.
Kuura on tällaiselle miniatyristille kuin taivaan lahja, mikä se vissiin onkin. Tykkään pienistä yksityiskohdista, jotka kuura tuo esille ja jotka pitää osata nähdä ja katsoa läheltä. Ruusunlehden kaunis väritys korostuu kun sitä ympäröi hopeinen kehys, samoin omenapuun rungolla kasvavat jäkälät ja sammaleet näyttävät eksoottisilta. Myös puiden kaunis kasvutapa tulee huurteisena esiin paremmin.
Eilen olisi ollut ensimmäinen puurojuhla, johon en sitten koiren vuoksi voinut lähteä. Luvassa on kuitenkin niin paljon joulunalusohjelmaa, että väistämättä ehdin edes joihinkin. On hyvä pitää yhteyttä ulkomaailmaan, kun näköjään alkaa yksinolo tuntua hylkimiseltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti