Latasin kahvinkeittimen päiväkahvia varten ja katselin samalla telkkarista tohtori Kiminkistä. Hauska heppu. Aioin pitää tauon ja istua kahvikupin kanssa keinutuolissa seuraten Kiminkisen puuhia. Vaan ei.
Kahvit olivat pöydällä. Kannu oli siinä vieressä. Onneksi asun yksin. Prrr...
Mitäs muuta kuin uusi lataus, kannu paikalleen ja nyt on kahvi kupissa. Mutta tulee kalliiksi jos joka kerta kuluu tuplasti kahvia ja kaksi suodatinpussia. Saisko siihen vekottimeen jonkin hälyttimen, joka piippaa kun kannu ei ole paikallaan?
Miksi se ei ollut paikallaan, johtuu tietysti minusta. Kaadoin aamupäivällä kannun tyhjäksi, mutta keittimen levy oli vielä niin kuuma, etten voinut lykätä tyhjää pannua siihen vaan laitoin sen keittimen viereen. Ja koska en tarvitse kannua veden mittaamiseen keittimen säiliöön, en siinäkään vaiheessa huomaa sen puuttumista. Selitys on yksinkertainen muttei estä asiaa tapahtumasta uudelleen. Puusilmä mikä puusilmä.
Harvinaisen kiireinen päivä. Aamulla ani varhain lähti Lilli verikokeeseen, sillä sen tulevien pentujen isä on jo aikoja kuollut, ja jäisen siemenen istutus on oikea suururakka, kellontarkka toimitus joka pitää monin tavoin valmistella. Olen hiukan epäilevä moisten hankkeiden suhteen, ja ellen luottaisi kasvattajan arvostelukykyyn en olisi suostunut ollenkaan. En tiedä, koska saan koirani takaisin, toivottavasti pian.
Toinen epeli tuli eilen kotiin ja on todennäköisesti tukevasti raskaana. Se on ollut koko päivän väsynyt ja hukkaantuneen oloinen, kun joutuu olemaan yksin. Tai siis mun kanssani. Sohville tekee ihan hyvää olla vähän aikaa ilman emoaan, itseluottamus lisääntyy ja oppii vähän itsekin katselemaan ympärilleen ettei aina tarvi seurata emon esimerkkiä.
Illalla pitää mennä lautakunnan kokoukseen. Onneksi, sillä muuten en jaksaisi lähteä minnekään ja ruoka on loppu. Kaapissa on suunnilleen valo ja hyllyt. Mutta ilman kokousta yrittäisin sinnitellä hapankorppujen ja pakastemarjojen avulla huomiseen. Tai ylihuomiseen. Tai...
Ehkä mulle ei sovikaan tämä etätyö? Jospa tulen ihan höperöksi ja alan piiloutumaan kun kuulen ihmisääniä? Muutun peikoksi? Se olisi kyllä kivaa, luulen. Paitsi jos kasvaisi häntä.
Äskeisen luonto-ohjelman mainoksesta tuli mieleeni, että sellainen pitkä, tahmea kieli kuin sammakolla voisi olla kätevä. Ylettyisi ottamaan pullaviipaleen vaikka minkämoisessa ruuhkassa eikä tarvitsisi tahria sormiaan mihinkään tahmeaan. Vips vaan ja herkut olisi suussa.
Ihan oikeasti, nyt tuntuu että on paras lähteä jonnekin ihmisten pariin. Päässä viiraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti