jälkiä

Talvella lumiseen aikaan tulee ajatelleeksi jälkiä. Tietysti, koska silloin niitä eniten näkyy.
Aamuisin voi nähdä, minkälaista elämää pihalla on yön pimeydessä ollut. Useimmiten ne ovat pienten siimahäntien ja joskus myös kissojen jälkiä, toisinaan orava on hätääntynyt muuttamaan majaa öiseen aikaan ja onpa näkynyt kärpänkin jäljet.

Huvitti aamulla, kun huomasin omien jälkieni olevan pikkulaan päin hätäisiä, lyhyellä askeleella paineltuja, mutta takaisin tullessa olin jo harpponut huomattavan rentoutuneena varsin pitkiä askelia.
Naapurin emännän jalanjäljet tunnistan aina, sillä hänen kenkänsä kärjet tapailevat toisiaan ja vetävät askeljäljen eteen pitkän viirun.

Mulla mahtaa pikkulanpolku jäädä kohta jäljittä. Sairaalasta soitettiin ja pyydettiin kuvalle jo perjantaina, lääkäriajan antoivat maanantaille. Taitaa tulla lähtö nopeammin kuin osasin odottaa.

Oikeastaan en ole harmissani niinkään omasta puolestani, vaan enemmänkin kaikkien askareideni puolesta. Olen mukana niin monessa hankkeessa, ja muutama on jopa minun varassani, että tästä korjausleikkauksesta aiheutuu melkein kohtuutonta haittaa usealle taholle. Lisäksi jään sivuun monesta itselleni tärkeästä asiasta, mikä harmittaa vielä erityisesti.

Taidan nyt kiivetä hetkeksi mummun sänkyyn ja vajota itsesääliin. Siitähän ei loppua tule, kuten tiedetään, ja se on myös hyödytöntä, mutta nyt tuntuu olevan sellainen tarve. Kun oikein säälii itseään, siis oikein urakalla, se alkaa tuntua naurettavalta ja sitten taas kykenee tekemään asioille jotain. Joudun joka tapauksessa odottamaan taas tuloksia, joten voin käyttää osan aikaa säälimällä itseäni. Sitten on sekin tehty, eikä kenenkään muun tarvitse vaivautua.

Sitä paitsi kiukuttelu on tylsää ja pitemmän päälle yhtä tehotonta.