lauantai 23. tammikuuta 2010

orpo

Aamun lehdessä oli kuolinilmoitus, yksi muiden joukossa. Mies, joka äitini hiukan epäluotettavien puheiden mukaan oli isäni, on kuollut 9o-vuotiaana.

Näin siis olen lopullisesti menettänyt mahdollisuuden tutustua häneen. En tosin koskaan ole moista tosissani suunnitellutkaan, ellen sitten joskus uhmaikäisenä silloisen kurjuuden keskellä.

Minulla on hänestä yksi kuva. Tunnistan siitä hymyn, itselläni on muutamassa lapsuusajan kuvassa samanlainen. Muuten sekä kuva että ilmoitus lehdessä jättävät mieleni tyhjäksi.

En osaa kuvitella, millaista olisi, jos olisin elänyt oikeassa perheessä. Jos olisin aina ollut hyväksytty, yhdenvertainen perheenjäsen. Olisiko isäni hyväksynyt minut, vaikkei äiti sitä tehnytkään? Pitänyt minusta? Arvostanut jopa?

Enää sillä ei ole väliä, mutta on ollut aikoja, jolloin tuo kaikki olisi ollut tarpeen. Minulla oli isän sijasta Saimi-täti, joka kannusti ja tuki. Häntäkin opin ymmärtämään vasta vuosia kuolemansa jälkeen.

Mielessäni herää monta kysymystä: tietävätkö isäni lapset olemassaolostani? Onkohan hänellä muita kaltaisiani lapsia? Pohtivatko muut isänsä kuoleman jälkeen tällaisia, vai onko kaikki aina hyvin kunnes toisin todistetaan? Olisiko minulla mitään sanottavaa sisar-tai velipuolilleni?

Minulla on yksi sisarpuoli, joka on eräs parhaista ystävistäni. En koskaan ajattele häntä puolena, vaan aina siskona. Mahtavan hieno ihminen.
Epäilemättä nämä tuntemattomat sukulaiseni ovat myös mukavia. Ehkä eivät kuitenkaan riemastuisi, jos kävisin esittäytymässä. Ja miksi menisinkään, viidenkymmenen vuoden jälkeen?

Elämä jatkuu kuten ennenkin. Nukkiskurssilaisista jäi tänään pois kaksi. Me muut jatkamme. Tänään teimme hyllyjä ja myyntitiskejä. Kurssilaisilla on hienoja suunnitelmia ja ideoita. Se on hyvä, sillä itselläni on tällä hetkellä oivallukset hakusessa.

Tältä siis tuntuu olla orpo(piru).

3 kommenttia:

vilukissi kirjoitti...

Olen melko sanaton. Sanoisin, että haluan ottaa osaa, osaa kaikkeen menettämääsi ja kokemaasi ja niiden aiheuttamiin tuntoihin. Halaisin, jos olisit tässä ja kuuntelisin.

Katsoin, että olet nukkekotikurssillakin, se varmasti antaa sisältöä, kun odotat leikkaukseen pääsyä. Jotenkin nyt tuntuu, että roikut "löyhässä hirressä" ja odotat, että pääsisit uuden kuntoutuksen alkuun. Toivon sitä todella sulle.

Isooosti halauksia ja voimia!

Piu kirjoitti...

Kiitos! Tulevat kyllä tarpeeseen. On totta, että välillä fiilikset ovat laskusuhdanteessa, mutta noin pääasiassa olen melko valoisa persoona, ainaisesta valittelusta huolimatta:)
Tuo isä-asia yllätti aamulla, en ole muistanut koko ihmistä pitkään aikaan. Sanotaan, että Joka vanhoja muistaa, sitä tikulla... Elämään kuuluvat myös kurakelit, ei muuta kuin porskutetaan eteenpäin, toinen toistamme avittaen.

vilukissi kirjoitti...

Niinhän se on; jos ei surua olisi, ei ilo ilolta tuntuisi! Ja alhaalta on aina hyvä tulla ylöspäin.