itsekidutusta

Olen kotona, tämän päivän vain, sillä kuukauden vaihteessa en voi sairastaa. Tai oikeastaan en halua. Enkä kyllä muulloinkaan, mutta välillä on pakko.
Tilasin ajan ortopediltäni, mutta sain viikon päähän, joten tässä on keksittävä keinot selvitä siihen asti.

Olin lauantaina niin innoissani, kävin kangaskaupassa ja taimikaupassa nukkiskurssin jälkeen, ja suunnittelin tekeväni vaikka mitä kun edessä oli kaunis viikonloppu. Kotiin päästyäni kävely alkoi vaikeutua, eikä siitä tänä aamuna tullut enää mitään.

Ostamani taimet odottelevat pihalla Takkupäätä istutuspuuhiin. Ilma vain on muuttunut niin kylmäksi ja märäksi, että pelkään niiden lannistuvat tykkänään ennenkuin pääsevät multaan. Ruoho on ollut leikkaamatta kohta kolme viikkoa, ja koirat osoittavat mieltään kun joutuvat kastelemaan vatsakarvansa.

Pitkän kuivan jakson jälkeen tuntuu oudolta, kun vähän väliä tulee vettä rajuina kuuroina. Koko puutarha on likomärkä ja kalliolla on suuria lätäköitä. Katto vuotaa taas, ja kontturin seinä on ihan märkä ja yläreunastaan vissiin homeessa. Huoh.

En ymmärrä, miten tämä järjestyy. Tässä työtilanteessa ei oikein uskalla ottaa lainaakaan.

On vaikea olla valoisa ja positiivinen, kun mieli on maassa. Luopuminen on mielessä päivittäin, mutta päätös ei ole helppo.

Mutta paljon on hyvääkin: koirat ovat terveitä ja iloisia. Perikunnalla on kaikki hyvin, päätellen siitä ettei ole kuulunut mitään viikkoihin. Asiat etenevät vaikken pystykään panostamaan juuri mihinkään. Katto vuotaa vain paikoitellen, joten kuivaa ja lämmintä riittää. Auto toimii kuin unelma.

Taidan paistaa omenapiirakan päiväkahvin piristykseksi. Yritän myös lisätä tänne joitakin kuvia myöhemmin päivällä.

Lisäys: ei mitään kuvia tämän nuhapumppuyhteyden kautta. Ehkä Sorvaamon kone suostuu lataamaan kuvia jos kykenen huomenna raahautumaan sinne.

Olen tässä turhien kuvanlatausyritysten lomassa katsellut vanhaa kotimaista elokuvaa. Osa minusta haluaisi siirtyä siihen aikaan, siihen maailmaan. Haluaisin olla aserssorska :)

Posti toi Ruusunlehden, ja nyt olen kateudesta vihreä. Miksi, oi miksi en kykene puutarhatöihin! Haluan kauniit, koko tontin kattavat ruusuistutukset kaariportteineen ja kukkapylväineen. Haluan! Ja saankin, kunhan keksin keinon. Odottakaas vaan.

Hukas ain vaa

Nyy täyty purka syräntäs iha omal kiälel: En ol viäläkä löytänn ittiän! Karoksis, ja huano päivä viäl lisseks.

Koto o riipiraapi, trekool pahure hallus, lorvikamar aution ja mää en muut tekis ko lukissin. Ole luken Koivukarin Tapio trilokia, toine osa menos. Ole lukenu sitä tyämatkall autossaki, ko Takkupää o tyyränny. Sukankutime ova jäänn.

Mist löyty vanh Piu, see, ko teke ja touhu, kenen kans on kiva, hauska ja viihryttäväist? See, ko on ain tytyväine, hyväll miälell eik kiukuttel kenellekkä? Tuakka se tänn takas, mun o sitä ikävä. Ja viäkkän pois tämä tylsä ja ärtyny ämm ko meill asu.

Toisell päiväll lissä.

kuvapäivitys

Muutama kuva menneiltä viikoilta:

Olen nauttinut keskikesän kukkaloistosta. Iiriksiä, pioni ja ruusuja. Niin hempeää...

Sienisaaliit kasvoivat loppukesää kohti. Tässä kerrallinen suursaalis suoraan naapurin nenän edestä.

Rapukestit alullaan. Alkuruoka on jo nautittu, snapsi kaadettu ja ravut odottavat. Tässä vaiheessa oli vielä kaikki hyvin.

Keräsin maanantaina kimpun hajuherneitä, kun pelkäsin hallan vievän ne kokonaan. Tuoksuvat voimakkaasti, ja ovat loistavamman värisiä kuin kuvasta voisi päätellä.

Sain suullista palautetta eilisestä purkauksestani ulkoisen olemukseni suhteen. Uskokaa vain, mulla on edelleen kadoksissa mielikuva itsestäni muuten kuin tuntemusten suhteen. En osaa sitä selittää sen paremmin. Voi hyvinkin olla ensimmäinen oire alkavasta dementiasta tai sitten jokin ohimenevä hämmennys.

Aion joka tapauksessa uskaltautua pukineostoksille.

ulkonäköongelma

Heräsin yöllä siihen karmeaan tosiasiaan, etten enää lainkaan tiedä miltä näytän. Oli lähellä etten sytyttänyt valoa tarkistaakseni peilistä, tunnenko vielä itseni.

Järkytyksestä huolimatta sain kuitenkin nukuttua aamuun asti. Työmatkalla oli aikaa miettiä tätä uutta esiintullutta ongalmaa.

Ei mulla ole siis vaikeuksia tunnistaa itseäni peilistä tai valokuvista. Päinvastoin, mitä vanhempia kuvia, sen paremmin tunnistan niistä itseni.
Multa puuttuu kokonaan mielikuva itsestäni nyt, tällä hetkellä. En ymmärrä, mistä se johtuu. En osaa ollenkaan hahmottaa itseäni sen paremmin koon kuin värienkään suhteen, ilmeistä puhumattakaan. Tiedän kyllä, miltä tuntuu olla minä, mutten sitä, miltä se näyttää.

Kun katselen vaatemainoksia tai muoti/käsityölehtiä, en lainkaan saa päähäni miltä näyttäisin jossain tietyssä krekkaleessa. Tästä voikin tulla katastroohvi, koska minä ehdottomasti tarvitsen joitakin uusia vaatekappaleita. Muussa tapauksessa en enää kehtaa tuntea itseäni.

Mutta siis, en ollenkaan kykene hahmottamaan vaatteiden sopivuutta oman kehoni ympärille enkä värien vaikutusta habitukseeni.

Vaikka tämä ei vallitsevassa maailmantilanteessa asetukaan huolilistan kärkipäähän, niin onhan se nyt hittoa jos ei itsestäni tule mieleen yhtään mitään. Kaikki muut asiat tulevat mieleeni joko väreinä tai tarkkoina kuvina, mutta minä itse blankona. Tilt!

Mikä ehkä vielä pahempaa, en edes tiedä, miltä haluaisin näyttää.

muutosta ilmassa

Olen ehkä saamassa uudet naapurit. Hyvällä tuurilla mukavat, huonolla oikein kamalat ja sitten on vielä sekin mahdollisuus, että koko asumus menee purkuun ja tontti jää viljelykseen.

Hyvän naapurin käsite on kyllä moninainen. Mutta kun on kyse ainoastaan minun naapureikseni tulevista ihmisistä, niin rakas taivaan isä: johdata sinne säällinen, huomaamaton ja ystävällinen henkilö, joka kunnioittaa vanhaa, luontoa ja rauhallista menoa. Aamen.

On hauskaa jos syyspimeällä metsänreunasta pilkottaisi valo. Kivaa olisi myös tervehtiä ohi ajavaa. Palkitsevaa jos joskus voisi olla vähän avuksi. Kodikasta elellä rinnakkain kukin omalla markillaan tietäen, että siellä aidan takana jossain joku toinen on myös tyytyväinen oloonsa. Ja ehkä voisi saada vähän puhtia tekemisiinsä, kun olisi taas naapuri huomaamassa, että taas on saatu aikaan...

Sattumalta kävimme eilen sillä suunnalla sieniretkellä koirien kanssa. Oli oikein onnistunut matka: sopallinen sieniä, kaunista metsää kävellä ja ainoastaan kymmenkunta hirvikärpästä. Matalajalkaiset koiraeläimet tykkäävät käydä siellä kirmaamassa, sillä tehometsänhoito ei ole vielä pilannut maastoa pikkukoirille kulkukelvottomaksi. Tosin omakaan jalka ei enää nouse niinkuin ennen, joten olimme kaikki tyytyväisiä.

Myytävä rakennusryhmä on neljästä naapuruksesta nuorin. Omani on toiseksi vanhin, ja jatkossa ainoa, joka on säilynyt rakentajansa suvussa. Tunnen itseni muumioksi, kun muistan vielä elävästi kaikki entiset asukkaat. Kuulen kukkojen kieunnan, rattaanpyörien ratinan ja hevosen hörähdykset, maidon suhinan lypsyämpäriin ja vasikoiden muu'ut. Näen silmissäni aivan helposti Tyynen ja mummon hahmot, tunnen nenässäni papan suutarinkamarin hajut. Tarvitsee vain sulkea silmät, ja kaikki palaa mieleeni. Tai jos katselen vanhoja valokuvia.

Joskus jopa makoilen aamulla kamarissa ja kuuntelen, josko Saimi-tädin askeleet kuuluisivat tuvasta: joko kahvi on valmista? Haikeaa kun pitää vääntäytyä itse sitä keittämään.

Nostalgiapläjäys päättyy tähän. Tulkoon ja tapahtukoon niin kuin hyväksi on.

hyvä mieli

Viikonloppu oli mukava. Sain tehtyä monenlaista, ja mikä parasta: jälki näkyy. Samalla kuitenkin lorvin siellä täällä, kävin koirien kanssa kävelyllä ja nautin lämpimistä päivistä.

Söimme kilpaa luumuja. Ihan kirjaimellisesti, sillä heti kun karviaiset kuulevat luumun putoavan, ne rynnistävät paikalle ja hotkaisevat sen suuhunsa. Koska en pysty juoksemaan, käytän ääntä ja kiljaisen EI!! mutta saatan silti jäädä toiseksi.

Ei sillä, etteikö luumuja riittäisi kaikille. Puu on taipunut ainakin metrin sivusuunnassa painavan sadon vuoksi. Kohta sieltä tippuu enemmän luumuja kuin me kolmeen pekkaan jaksamme syödä. Vois olla hyväksi tykätä luumuhillosta...

Ruusut ovat innostuneet kukkimaan aina vaan. Löytöretkeilijät etupihalla loistavat, mutta myös huonosti viihtyvä Louise Odier avaa nuppunsa ihan kohta. Jopa uusi pensas York and Lancaster suunnittelee kukkaa.

Sain vihdoin jatkettua pitsijakun kutomista, se valmistuu sittenkin juhannukseksi. Ehkä. Uusia, hienoja syyslankoja tekisi mieli käydä hypistelemässä, mutta langoille on niin vähän tilaa, että jotakin pitää kutoa ensin pois. Pidän rajana lankojen määrälle sitä, että ne mahtuvat pieneen arkkuun tuvassa.

Olen myös valmistellut nukkiskurssia, se alkaa lauantaina. Onneksi voidaan aloittaa maalauksilla ja tapetoinnilla, sillä en millään saa itseäni jouluvireeseen vielä, kun ei ole kunnolla edes syksy tullut. Tip tap, ei edes sada syksyisesti. Mikä on toisaalta hyvä asia.

blääh

Ei yhtään kiva roikkua täällä tänään, tyhjän panttina. Voi kun olis aina tasaista ja samanlaista, yhtä paljon hommia jokapäivälle eikä koskaan tämmöistä ja sitten taas ihan superkiirettä.

Meneeköhän viikkoa ennenkuin valitan, että aina vaan on samanlaista eikä ikinä mitään vaihtelua? Täss' ois vedonlyönnin paikka.

Aamulla oli runsaasti ihanaa sumua, aurinko paistoi kyllä kylätiellä ikävästi sumun alta suoraan silmiin, mutta tunnenhan minä tien. Eikä kai kukaan niin jumalattomalla ajalla siellä kuljeksi?
Ylösnoustessa oli kirkas kuutamo. Laitoin silti ulkovalon, kun en havainnut kuuta vielä sisätiloissa. Eihän ne palaneet kuin hetken, eikä niitä olisi lainkaan tarvittu, mutta siellä ne nyt ovat valmiina. Jos siis jaksan valvoa niin kauan, että niille on iltasella käyttöä.

Eräs syksyn tunnusmerkeistä onkin pimenevät illat ja harmaat aamut. Tulin viime viikolla kaikista iltamenoista kotiin pilkkopimeässä, mutta nyt alan jo muistaa ulkovalojen tarpeen.

Toinen vissi syksyn merkki: löysin punaisia haavanoksia onnittelukimppuun runoiltaa varten. Vähän keltaisia kukkia, haavanoksia, marja-aronian oksia ja punertuvia vaahteranlehtiä. Muistutukseksi, että kotona odottaa syksy kun kiertue päättyy.

Eilen olin sienimetsässä, tarkemmin sanottuna kävin noukkimassa pienen korillisen kantarelleja. Olen viimeksi käynyt siinä takuupaikassa kolmisen viikkoa sitten, ja nyt löysin suurimmat koskaan näkemäni kantarellit. Varmaan lähes viisitoista senttiä korkeita ja kymmenen senttiä leveitä olivat suurimmat. Nopeasti kasvaneita, koska olivat koostaan huolimatta aivan rapeita.
Kierrettyäni kaikki tuntemani paikat törmäsin polulla naapuriin metsän takaa. Hän oli puolukkareissullaan nähnyt samat sienet ja käynyt kotoa hakemassa korin ja veitsen. Myöhästyi! ja kirosi tuuriaan. Miten osuinkin niin sopivaan rakoon tulemaan, että ehdin putsata koko saaliin hänen nenänsä alta.

Kävin vielä toisessa paikassa koirien kanssa, mutta siellä oli metsä muljattu siihen malliin, ettei löytynyt sienen sientä. Hyvä kun päästiin kävelemään, minä huono- ja koirat lyhytjalkaisina olimme välillä vaikeuksissa.

Luumupuu taipuu kaarelle kun luumut kypsyvät. Ensimmäiset putoilevat jo, suuret mehukkaat hedelmät. Lajike on vanhaa ja pienihedelmäistä, mutta tänä vuonna näyttää kaikki kasvavan ennätysmäisiin mittoihin ja määriin. Omenapudokkaista tulee taas riesa. Niiden kerääminen ja kuskaaminen metsäreunaan peurojen herkuksi on työlästä. Tulisivat vaan rohkeasti itse hakemaan öiseen aikaan, säästyisi aikaa ja selkäsärkyä.