Lasintakaista elämää

Ikkunan alla käy aika vilske. Räkättirastasparvi on tullut mustarastaiden kiusaksi omena-apajalle. Joukossa on joitakin pikkulintuja, joita en osaa tunnistaa, vaikka olen vahdannut ikkunan ääressä lintukirja kädessä. Mun lintuoppaani on melko viitteellinen, mutta tähän mennessä lajimääritykset ovat sentään onnistuneet. Mutta nyt on vaikeaa: joku sirkku se taitaa olla, mutta kun ei oikein vastaa pajusirkkua, eikä ihan vuorisirkkuakaan vaikkei paljon puutu.

Talitintit kuikuilevat ikkunaruudun reunassa, niiden mielestä pitäisi vissiin virittää lintulaudat ja aloittaa ruokinta. Turha toivo. Jos nyt aloittaisin, olisi mukana monta semmoista, joiden pitää kuitenkin lähteä etelään. Ihan pelkästään mustisten takia ruokintaa ei vielä voi aloittaa.

Lämmitin illalla saunan. Se kävi helposti, kun Takkupää oli kantanut puut ja vedet valmiiksi. Jostain syystä lorvikamariin tuli savua, kun saunan puolella oli tulet. Ei sitä kauan tullut, mutta oli kyllä sitten ikävä katku koko illan.

Saunoin kynttilänvalossa, makoilin lauteilla ja nautin. Oli hyvä päätös tehdä vähän leveämmät lauteet, mahtuu ojentelemaan tarvitsematta pelätä putoavansa.

Nukkisprojektit edistyivät, paitsi sohvan osat. En jaksa ryhtyä mittaamaan ja piirtämään. Haluaisin tehdä kauniin, siron sohvan, mutta sen sahaamiseen ei taitoni taida riittää.

Saunan jälkeen istuin puoleen yöhön kutomassa Taavin housuja. Olen niin toivottoman hidas, että poika ehtii kasvaa ulos housuistaan ennenkuin saan ne valmiiksi. Aamulla piti tehdä pari silmukkamerkkiä, jotta pääsin jatkamaan.

Kutoessa katselen (tai kuuntelen) elämään TV-ruudun takana. En muuten saata katsoa telkkaria, mutta kutoessa se ei tunnu niin ajanhaaskuulta. Tosin kutoessakin tuntuu siltä, että jotain tärkeämpää pitäisi tehdä.... miten paljon voi itseään syyllistää?

Tänään on taas puhelin soinut. Sorvaamosta ilmoitettiin, että kone on tullut, mutta tilauksessa on käynyt jokin fiba, ja siinä on mukana ADSL-purkki, kun piti olla mokkula. Mulla kun ei ole kaapeleita täällä korvessa. Sanoin, että tarviin sen koneen mukana sitten muutaman kansion huoneestani, miten hyvänsä toimitus sitten aiotaankin tehdä. Vissiin joudun itse hakemaan.

Tänään pitää vielä terästäytyä ja jaksaa paneutua yhdistyksen syyskokouksen valmisteluun. Talousarvio ja muuta viihdyttävää luvassa.

että voikin olla hiljaista

Aika on pysähtynyt. Ikkunasta näkyy puita, joista lehdet ovat lähteneet ja ruusupensaita, joista osa kukkii ja osa on lehdettömiä ja aurinko yrittää valaista kaikkea heikolla menestyksellä.

Mustarastaita lukuunottamatta ulkona ei liiku kukaan. Postiauto sentään kävi, oikein naapurissa asti. Merkittävä tapahtuma, onhan naapuri ollut tyhjillään jo kuukausia.

Puhelin on soinut kerran. Viisitoista minuuttia sain ohjeita aloittamaani projektiin. No, se on itse asiassa hyvä merkki.
Ei yhtään sähköpostia. Ei ole vielä etäyhteyttä töihin...

Pitää ottaa leipää pakkasesta. Ja sitten pitää - vaikka mitä. Kun vain pääsisi alkuun.

Ihmeellistä, miten sitä keksiikin tekemistä silloin, kun mihinkään ei ole aikaa. Aamuisin, kun lähden ajamaan kohti sorvaamoa, päässäni vilisee ideoita, joita heti ryhtyisin toteuttamaan, jos vaan ei olisi pakko lähteä. Missä ne ideat nyt ovat? Mikä estää nyt tekemästä?

Laiskuus? Yleinen vetelyys? Saamaton luonne?
Kaikkea ja vähän muuta lisäksi. Huoh.

Öisin olen kyllä ahkera. Muutama yönseutu on mennyt matkustaessa ja harhaillessa erilaisissa rakennuksissa. Viime yönä oli kuuma kohtaus kuin vanhasta romaanista, kiihkeä mutta säädyllinen.

Pitää varmaan aloittaa lorvikamarin verhoista. Istuimme illalla Runonkirjoittajan kanssa suunnittelemassa projektia kuin Anttilan näyteikkunassa. Ei kun vaikka Wiklundin. Tiedän aivan hyvin, ettei siellä pimeydessä ole muita tuijottajia kuin satunnainen peura tai ohikulkeva katti, mutta kodikkuuden lisäämiseksi laitan jotkut riepuviritelmät roikkumaan tienpuoleiseen suureen ikkunaan.

Koska kävely ja varsinkin kantaminen on kokonaan poissa laskuista, keskityn sellaiseen, jota voi näprätä istuallaan. Onneksi tykkään nukkistelusta ja muusta nyhertämisestä. Runontekijä lupasi käydä pääkaupungin erikoisliikkeessä katselemassa projektitarvikkeita, ja samassa vähän työkaluja mulle. Olisin mieluusti itsekin mennyt. liike on valikoimiltaan mahtava.

Jotain valmistakin sentään: Taavin nuttu on tehty, ja nappilaatikosta löytyi hassut siilinapit, jotka sopivat, vaikka ovat vähän painavat niin pieneen nuttuun. Housut aloitetaan tänään, eikä niissä ole niin paljon vähtiä, pyöröillä sileää suljettua, sitä nyt tekee vaikka talousarviota laatiessa.

Ulkona on edelleen hiljaista, aurinkokin jo luovutti. Taidan päästää koiraeläimet irti, niin tulee elämää tähänkin maailmankolkkaan.

Ensivaikutelma on tehty

puolin ja toisin. Tosin pikkumiestä vaan nauratti, eikä suostunut heräämään. Kakka housuissa lämmitti vissiin niin mukavasti, ettei kannattanut keskeyttää unia. Turha sanoakaan, että fammunsa oli aivan myyty, ihastunut ja onnessaan.
En muistanutkaan, että pikkuvauva on niin hento ja hauras. Pieni mytty, joka selvästi vielä totuttelee uuteen maailmaansa.

Harmi vain, että tapaamisemme oli niin lyhyt. Iltapäivällä töiden jälkeen kävimme vielä pikaisesti setämiehen luona, joten olimme kotona vasta puoli seitsemän jälkeen.

Rasitus oli tietysti liikaa, ja nyt konkkaan taas kotona ja toivon kutsukirjettä sairaalaan.

Ulkona on niin lokakuinen ilma. "Päivät pienet pilvelliset, yöt pitkät ja pimeät" lokakuussa. Puutarhassa on ruska parhaimmillaan, osa pensaista on toki vielä vihreitä, muutta suuri osa punaisia ja keltaisia. Tornionlaaksonruusu on tänä vuonna kauniin punainen, mutta York and Lancaster kukkii vielä, samoin Louise Odier ja löytöretkeilijät.

Kartanoruusu Minette on tehnyt kiulukan. En muista koskaan ennen nähneeni siinä kiulukoita. Kiiltoruusujen pyöreät kiulukat ovat kirkkaanpunaisia ja niitä on paljon. Carolina on kasvattanut versonsa korkealle omenapuuhun, ja sen kiulukat loistavat kolmen metrin korkeudesta omenapuun kellastuvien lehtien joukosta. Siellä on joulukoristeet valmiina:)

Lorvikamaria saatiin taas vähän valmiimmaksi. Nostin aamulla lehtisahan pöydälle ja sahailin tuolinjalkoja. Ei meinannut ensin onnistua, mutta sitkeästi yrittämällä sain aikaan kelvolliset jalat kahteen tuoliin. Voisin kokeilla Biedermaier-sohvan puuosia seuraavaksi.

Parempi kuitenkin istua enimmäkseen kutomassa niitä Taavin tamineita, siinä ei rasitu luntioomet ja niitä kohta tarvitaan, kun ukko lähtee ulkoilemaan ja ilmat kylmenee.

Lauantain nukkiskurssia varten pitää piirrellä verhojen kaavoja, sekään ei ole rasittavaa hommaa.

Illat ovat nyt ihanan pimeitä. Poltan kynttilöitä ja nautin.

verkkaista eloa

Istun ja kudon. Samalla kuuntelen äänikirjaa. Aika kuluu sillälailla sekä nopeasti että verkkaan. Vähäkoira kuunteli päivällä tarkasti Sherlock Holmes'n seikkailua, tykkäsi selvästi Lars Svedbergin äänestä.

Herlokki Solmunen ei ole ollenkaan lempparilukemistoani, mutta kirjastomme valikoima äänikirjojen suhteen ei ole suuren suuri. Iltasella aloitin Kyllikki Villan Vanhan naisen lokikirjan. Se on, jos mahdollista, vielä pitkästyttävämpi, mutta silti mielenkiintoinen. En takuulla lukisi sitä, mutta kutoessa sitä kyllä kuuntelee.

Toivottavasti nämä kirjallisuustylsyydet eivät tartu pikku-ukon nuttuun ja vaikuta häneen. Aion osaltani huolehtia siitä, että ukkeli saa kuullakseen ja myöhemmin luettavakseen mielenkiintoisia tarinoita, jotka eivät pitkästytä.

Jouduin jättäytymään pois seuran kokouksesta. En kertakaikkiaan jaksanut ajatellakaan lähteväni minnekään. Enkä varsinkaan jaksanut miettiä yhtään päätöstä, joita olisi ollut tehtävä. Pääni on niin täynnä kemikaaleja, ettei edes laskeminen neljään tahdo sujua. Teen jatkuvasti laskuvirheitä ja vauvannutussa on jo melko erikoinen kuosi.

En ole huolissani, vaikka nuttu tulee hiukan yksi risti kaksi. Pojan on syytä tottua siihen, että fammunsa käsistä tulee välillä erikoisuuksia. Skarppaan siihen mennessä, kun hän menee kouluun. Ehkä.

Vaikka tunnen välillä olevani kuin kuraan kuollut kuttu, yritän vielä sinnitellä täällä tuvassani ainakin siihen asti, kunnes näen, saako tohtori jänteitä katkomalla tuloksia aikaan. Osaksi siksi, että haluaisin vielä yrittää touhuta puutarhassa. Kun kymmenisen vuotta sitten sain talon haltuuni, puutarhaa ei ollut. Vain kainaloihin ulottuvaa heinää joka paikassa. En haluaisi luovuttaa nyt, kun olen saanut puutarhan hyvälle alulle.

Toinen syy täällä roikkumiselle on tietysti se, että nyt mulla on joku, jolle tarjota se mummola. Onhan ystävät jo kauan sanoneet, että kotini on kuin lapsuuden mummola (tai museo). Olisi mukavaa, jos vielä yksi sukupolvi voisi nauttia lapsuuden leikeistä täällä kuten minä ja lapseni olemme tehneet. Siksi. Se jo yksinään riittää syyksi.

No niin

Täällä istuu yksinäinen fammu ja kutoo lapselle nuttua. Pikkumies ilmaantui vanhempiensa iloksi perjantaina.

Fammunsa on sitten tuomittu viikon kävelykieltoon, eikä tässä kyllä tee mielikään muuta kuin istua. Nyt on sentään toivoa, että tilanne lähitulevaisuudessa paranisi, kun kävi ilmi, että neljällä muullakin fammulla on ilmennyt sama vika. Magneettikuvauksen jälkeen selviää, mitä voidaan tehdä.
Paitsi että ilmeisesti se on vielä sittenkin vähän hakusessa, mikä varmasti auttaa. Pikkujuttuja tuntuivat olevan, kaavitaan vähän kudoksia pois tai katkaistaan jänne tms.

Ihmeellisen paljon ihmisessä tuntuu olevan tarpeettomia osia. Joskus tuntuu, että yleisin turhake on järki...

Mutta siis tohkeissani kudon nuttua ja harmittelen, kun en pääse katsomaan ennenkuin viikon päästä. Toki olen jo kuvan nähnyt.

Koirien mielestä ulkona tapahtuu nyt jotakin osallistumista vaativaa. Koska olen polttopuita vailla, lähdemme yhdessä katsomaan, mitä pimeydestä näkyy. Ei tässä metelissä kuitenkaan voi edes kutoa.

malttamatonta odotusta

Uutta perheenjäsentä odotetaan saapuvaksi ihan hetkellä millä hyvänsä. Mitään ei ole kuulunut sitten eilisillan, mutta niinhän se tuppaa kestämään ensimmäisellä kerralla.

Aivoni ovat jakautuneet kahtia: toinen puoli käsittelee arkiasioita ja toinen puoli tätä uuden ihmisen saapumista. Minäkö muka hermostunut?

En sentään, mutta kun odottaminen ei sovi mulle yhtään. Ei näköjään silloinkaan , kun on kysymys toisten lapsosista. Omillekin olisi riittänyt aivan hyvin puolen vuoden toimitusaika. Loppu oli jo piinallista.

Hämmästyksekseni huomasin ajattelevani Kelpaankohan minä sille? Ei juuri tunnusomaista minulle. Mutta kun en ole oikein mummu-tyyppiä, niin pikkuisen on epävarma olo, mitä tulokas mahtaa tuumata. Ikinä en ole moisella asialla ennen päätäni vaivannut.

Pitänee käydä kirjastosta hakemassa jokin mummoilu-opas turvaksi. Kun ei itselläkään ole koskaan ollut ihan omaa mummoa, lainamummoja vaan.

Eikä musta tietenkään mitään mummua tule, vaan fammu. Mut pian nyt!

Aiheet vähissä

En tiedä enää, mistä kirjoittaisin tai puhuisin. Klenkkaan ympäriinsä niin vaikeasti, että vastaantulijoiden tuntuu olevan pakko kysyä: ootko kipee? En, muuten vaan tykkään ontua.

No, kultainen Takkupää on tehnyt elämää helpommaksi, kantanut puut ja vedet, paikannut vähän kattoa (onnistuneesti, aamulla ei tippunut vettä vintinrappuun) ja ollut lohtuna kun harmi nousee yli äyräiden.

Olen yrittänyt keskittyä siihen, mikä sujuu. Lukenut, virkannut nukkikseen pitsiliinaa, tehnyt room boxiin takkaa ja lakannut lattialautoja.

Huomenna menen tohtorille kuulemaan tuomion. Hassua, miten nopeasti asioiden arvo muuttuu: vielä jokin aika sitten haaveilin pystyväni vielä tanssimaan, nyt olen tosi iloinen jos kykenen vielä kävelemään kivuitta.

Toki olen kiitollinen siitä, että kädet ja pää toimivat, pystyn vielä tekemään töitä ja saan nukuttua. Ja siitä, että Takkupää on vielä toistaiseksi jaksanut kulkea mukana, vaikka elämäni on aika ajoin vähän raskassoutuista.

Uuden perheenjäsenen pitäisi ilmaantua ihan lähiaikoina. Mitään ei ole vielä kuulunut, joten oletan, että kaikki on hyvin. Toivottavasti yhteydenpito lisääntyy lapsen synnyttyä. En haluaisi jäädä vieraaksi ainoan lapsenlapseni elämässä. Enkä niiden muidenkaan, joita tulee ehkä myöhemmin.

Kuvia on otettuna vaikka kuinka, niiden siirtäminen tänne näkösälle on vain ollut hankalaa. Ehkä sitten kerralla taas hiukan enemmän, joskus.