Mulla on syntymäpäivä, ja olen aamuvarhaisesta asti ollut murheellinen. En tietenkään tästä päivästä, vaan muistoista. Mulle tulee aina synttärin aamuna mieleen ne lapsuuden synttärit, jolloin odotin, että joku muistaisi. Useimmiten petyin. Saimi-tädiltä tuli kirje, useimpina vuosina se oli siinä. Kotiväen onnittelut olivat ohimennen tokaistuja, lahjat annettiin painotuksella "..siitä huolimatta että olet sellainen kuin olet..". Vieläkin tuppaa itkettämään se pikkuinen surkimus, joka oppi niin hitaasti tulemaan omillaan toimeen.
Tänään on kyllä tulossa hieno päivä: illalla on kulttuuriseura Walon hyväksi konsertti, joten saan vahingossa hienon synttärijuhlan. Tosin pidän itse juhlapuheen, mutta se ei haittaa. Vakka-Suomen musiikkiopisto on nähnyt paljon vaivaa tukeakseen Walon toimintaa. Esiintyjiä on yli seitsemänkymmentä, ja ohjelmisto monipuolinen.
Kantaesityksenä kuulemme tiedottaja-Helin sanoittaman Walon laulun, kirjastotätimme Tuula Amberlan esittämänä. Voiko hienompaa synttäriä enää toivoa?
Aamu oli auronkoinen vaikka aivan pahuksen kylmä: -12 pakkasta. Joudun lähtemään sorvaamolta tavallista aikaisemmin, että ehdin vähän lämmittää uuneja ennen konserttiin lähtöä. Muuten joudun tekemään sen iltamyöhällä.
Toivottavasti nämä ovat jo viimeisiä kovia pakkasia, sillä lumikellot ja krookukset ovat jo viisisenttisiä. Niidenkään pakkasnesteet eivät riitä kovia kylmyyksiä. Mustarastaat lauloivat viikonloppuna aamuhämärissä, mutta nyt niiden lauluhalut olivat menneet.
Nukkiskurssin loppu häämöttää. Ilokseni kurssilaiset olisivat halukkaita jatkamaan syksyllä. Voisin myös kokeilla, olisiko helmeilykurssille kysyntää. Tai korukurssille yleensä. Itse tahtoisin opetella hopeatöitä, ja jokin puutyöjuttukin olisi tarpeen.
Sorvaamossa ollaan odottavalla kannalla edelleen. Mieliala on vielä toistaiseksi pysynyt valoisana, mikä auttaa jaksamaan. Olen kyllä ollut huomaavinani pieniä stressin oireita sekä itsessäni että muissa. Vähäisiä ja ohimeneviä.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2009
torstai 19. maaliskuuta 2009
slow down
Maailmalla on olemassa liike, jossa ihmiset hidastavat, leppoistavat tai peräti hyppäävät oravanpyörästä. Mun ei tarvi, sorvaamo hoitaa asian.
Toisaalta olen jo vuosia kuulunut ko. liikkeeseen tietämättäni, kun elämänfilosofiani on jo pitkään ollut "vähemmän ja hitaammin". Tai tuo on yksi määritelmistä, sen voi ilmaista muutenkin. Joka tapauksessa olen karsinut kulutusta, tavaraa ja tarpeita jo pitemmän aikaa.
Nyt kun tulee tosi kysymykseen, en enää keksi paljon karsittavaa. Kaksi lehtitilausta olen lopettanut, ne ainoat. Samoin jouduin pistämään katkolle säästöohjelmani, mikä on onnetonta, sillä nythän se olisi kannattavaa. Ehkä.
R-tauti on pitänyt huolen siitä, että ruokailu on muuttunut entistäkin yksinkertaisemmaksi, mikä kaikille kävijöille tiedoksi saatettakoon. Luvassa on siis simppeleitä kotipuutarhan tuotteisiin perustuvia aterioita tyyliin "höyrytetyt porkkanat ja pinaattisoosi". Tämäkin vain, jos kasvimaa saadaan tuottamaan em. raaka-aineita.
Lammas- ja kanatalous olisi nyt tarpeeseen, mutta niihin sijoittaminen ei ole nyt mahdollista. Kumpiakaan kun ei voi kasvattaa siemenestä ja varsinkin lammaksista pyydetään melkoista hintaa. Ne tarvitsevat myös aitaukset, joihin joutuisi myös sijoittamaan. Kanoille löytyy kyllä kesämajoitus ja tarha.
Kalastuksella en voi itseäni elättää, sillä entinen merenlahti tiluksieni eteläpuolella on edelleen entinen, viimesyksyisistä sateista huolimatta. Ei taida ilmastonmuutoskaan ehtiä minun elinaikanani tuoda merta takaisin puutarhan aidan taakse...
Vaatetusta on olemassa sen verran, ettei tarvi toisten hävetä kirkolla käydessä. Kotona sen suhteen ei ole väliä, kunhan on jotain, mikä pysyy päällä.
Vaikeinta vielä tässä vaiheessa on tietämättömyys. Sen sietäminen on hankalaa mutta ehkä tarpeellista tällaiselle suunnittelevalle luonteelle. Pakotan itseni elämään tässä hetkessä, ja luotan siihen että huominen pitää huolen itsestään. Välillä unohdan koko lomautusjutun ja innostun suunnittelemaan puutarhatöitä ja -hankintoja. Tai huomaan, että nythän mulla sitten on aikaa maalata talo. Seuraavaksi vasta tulee mieleen, että joo, ois aikaa muttei varaa:)
Sorvaamossa rehottaa hirtehishuumori, ja ainakin toistaiseksi ollaan hyvällä tuulella. Ei tunnu vielä todelta, ja vaikka tuntuiskin, ei murehtiminen auta. Sellaista kyllä kuulee ja itsekin pohtii, että pitää siivota kaapit ja pöytä, tehdä se tai tämä pois tai vieläkö pitää tehdä jokin tietty asia? Tämäkin on vain sitä, kun mistään ei vielä mitään tiedetä.
Ja niinkuin joku eilen sanoi, entäs jos koko juttu kuivuu kokoon? Nauratti, mutta samalla mietitytti. Entäs jos, miltä silloin tuntuisi jatkaa? Tällainen tilanne on kerran ollut lähellä. Silloin se ei tuntunut pahalta, mutta nyt ollaan pitemmällä.
Puhumattakaan siitä, miltä tuntuu tulla takaisin, sitten kun/jos se joskus on mahdollista. Miten kauan kestää palauttaa luottamus työn jatkuvuuteen? Vai onko niin, ettei nykymaailmassa sellaista varmuutta enää voi odottaa?
Piilostressiä taitaa olla, kun koko ajan on epävarma tunne, että unohtaa asioita. Pää tuntuu sumuiselta eikä keskittymiskyvystä ole tietoakaan. Paitsi silloin, kun näprää jotain minikokoista nukkikseen. Silloin ajatukset pysyvät koossa ja aikakin kuluu huomaamatta. Hyvä niin.
Toisaalta olen jo vuosia kuulunut ko. liikkeeseen tietämättäni, kun elämänfilosofiani on jo pitkään ollut "vähemmän ja hitaammin". Tai tuo on yksi määritelmistä, sen voi ilmaista muutenkin. Joka tapauksessa olen karsinut kulutusta, tavaraa ja tarpeita jo pitemmän aikaa.
Nyt kun tulee tosi kysymykseen, en enää keksi paljon karsittavaa. Kaksi lehtitilausta olen lopettanut, ne ainoat. Samoin jouduin pistämään katkolle säästöohjelmani, mikä on onnetonta, sillä nythän se olisi kannattavaa. Ehkä.
R-tauti on pitänyt huolen siitä, että ruokailu on muuttunut entistäkin yksinkertaisemmaksi, mikä kaikille kävijöille tiedoksi saatettakoon. Luvassa on siis simppeleitä kotipuutarhan tuotteisiin perustuvia aterioita tyyliin "höyrytetyt porkkanat ja pinaattisoosi". Tämäkin vain, jos kasvimaa saadaan tuottamaan em. raaka-aineita.
Lammas- ja kanatalous olisi nyt tarpeeseen, mutta niihin sijoittaminen ei ole nyt mahdollista. Kumpiakaan kun ei voi kasvattaa siemenestä ja varsinkin lammaksista pyydetään melkoista hintaa. Ne tarvitsevat myös aitaukset, joihin joutuisi myös sijoittamaan. Kanoille löytyy kyllä kesämajoitus ja tarha.
Kalastuksella en voi itseäni elättää, sillä entinen merenlahti tiluksieni eteläpuolella on edelleen entinen, viimesyksyisistä sateista huolimatta. Ei taida ilmastonmuutoskaan ehtiä minun elinaikanani tuoda merta takaisin puutarhan aidan taakse...
Vaatetusta on olemassa sen verran, ettei tarvi toisten hävetä kirkolla käydessä. Kotona sen suhteen ei ole väliä, kunhan on jotain, mikä pysyy päällä.
Vaikeinta vielä tässä vaiheessa on tietämättömyys. Sen sietäminen on hankalaa mutta ehkä tarpeellista tällaiselle suunnittelevalle luonteelle. Pakotan itseni elämään tässä hetkessä, ja luotan siihen että huominen pitää huolen itsestään. Välillä unohdan koko lomautusjutun ja innostun suunnittelemaan puutarhatöitä ja -hankintoja. Tai huomaan, että nythän mulla sitten on aikaa maalata talo. Seuraavaksi vasta tulee mieleen, että joo, ois aikaa muttei varaa:)
Sorvaamossa rehottaa hirtehishuumori, ja ainakin toistaiseksi ollaan hyvällä tuulella. Ei tunnu vielä todelta, ja vaikka tuntuiskin, ei murehtiminen auta. Sellaista kyllä kuulee ja itsekin pohtii, että pitää siivota kaapit ja pöytä, tehdä se tai tämä pois tai vieläkö pitää tehdä jokin tietty asia? Tämäkin on vain sitä, kun mistään ei vielä mitään tiedetä.
Ja niinkuin joku eilen sanoi, entäs jos koko juttu kuivuu kokoon? Nauratti, mutta samalla mietitytti. Entäs jos, miltä silloin tuntuisi jatkaa? Tällainen tilanne on kerran ollut lähellä. Silloin se ei tuntunut pahalta, mutta nyt ollaan pitemmällä.
Puhumattakaan siitä, miltä tuntuu tulla takaisin, sitten kun/jos se joskus on mahdollista. Miten kauan kestää palauttaa luottamus työn jatkuvuuteen? Vai onko niin, ettei nykymaailmassa sellaista varmuutta enää voi odottaa?
Piilostressiä taitaa olla, kun koko ajan on epävarma tunne, että unohtaa asioita. Pää tuntuu sumuiselta eikä keskittymiskyvystä ole tietoakaan. Paitsi silloin, kun näprää jotain minikokoista nukkikseen. Silloin ajatukset pysyvät koossa ja aikakin kuluu huomaamatta. Hyvä niin.
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Virkaheitto
Ensi maanantaina alkaa kuuden viikon jakso, jonka päätteeksi olen viraton syksyyn asti. Ei tunnu mukavalta vaikka tiesin odottaa.
Ajoitus on kuitenkin kohdallaan: kesällä ei ole niin kurjaa kuin syksyllä. Tai mitä ihmettä horisen. Aloitus kesää vasten tuntuu helpommalta, nyt. Tuskin sitten enää juhannuksen tietämissä kun rahat on loppu. Ja vaikka kesä menisikin hyvin, syksy tulee takuuvarmasti, mutta siitä ei tiedä, onko sorvaamon tilanne yhtään parempi, eli tuleeko silloinkaan kutsua muuhun kuin uusiin neuvotteluihin.
Mulle nämä kuviot ovat täysin vieraita, mutta eiköhän ne tästä aukea. Jotenkin en jaksa huolestua, luotan aina vaan siihen, että yläkerran ukko on tämän jutun miettinyt ja hoitaa homman.
Epätodellinen olo. Sorvaamossa asiaa vatvotaan nyt joka paikassa nämä kuusi viikkoa, ja ainakin mun työmotivaatiooni tämä vaikutti. Ei oikein jaksa miettiä muita kuin tämän päivän tehtäviä. Tuntuu, että nyt pitäisi ruveta katselemaan aidan toiselle puolelle, ja hakemaan sieltä mahdollisuuksia.
Kun ei pääse eläkkeellekään :)
Ajoitus on kuitenkin kohdallaan: kesällä ei ole niin kurjaa kuin syksyllä. Tai mitä ihmettä horisen. Aloitus kesää vasten tuntuu helpommalta, nyt. Tuskin sitten enää juhannuksen tietämissä kun rahat on loppu. Ja vaikka kesä menisikin hyvin, syksy tulee takuuvarmasti, mutta siitä ei tiedä, onko sorvaamon tilanne yhtään parempi, eli tuleeko silloinkaan kutsua muuhun kuin uusiin neuvotteluihin.
Mulle nämä kuviot ovat täysin vieraita, mutta eiköhän ne tästä aukea. Jotenkin en jaksa huolestua, luotan aina vaan siihen, että yläkerran ukko on tämän jutun miettinyt ja hoitaa homman.
Epätodellinen olo. Sorvaamossa asiaa vatvotaan nyt joka paikassa nämä kuusi viikkoa, ja ainakin mun työmotivaatiooni tämä vaikutti. Ei oikein jaksa miettiä muita kuin tämän päivän tehtäviä. Tuntuu, että nyt pitäisi ruveta katselemaan aidan toiselle puolelle, ja hakemaan sieltä mahdollisuuksia.
Kun ei pääse eläkkeellekään :)
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Sietämätöntä
Oon kuulkaa kerännyt painoa yli viisi kiloa r-taudin takia!
Ihan sitten pelkällä kahvikermalla ja vaalealla leivällä. Sanokaas vielä ettei karppaaminen hyödytä mitään.
En siis ole mikään himokarppaaja, vaan mulla on luontaisesti vähähiilariset ruokailutottumukset ja sitä tukeva omituinen maku.
Nyt r-tauti pakotti lisäämään kahviin kermaa (maito maistuu pahalta) ja vaihtamaan hyvän aamurukiin sämpylään. Muuta vaihdosta en ole tehnyt, mitä nyt lopettanut appelsiinien ahmimisen ja suklaansyönnin. Ja tästä kaikesta saan kiitokseksi viisi kiloa lisää niveliä rasittavaa massaa. Huoh.
En tiedä, mihin se on majoittunut minussa, koska vaatteet mahtuvat ylle kuten ennenkin. Ei kiristä muut kuin pinna päässä.
Muutenkin menee lujaa. Iltapäivällä kuulen, osuuko kohdalleni elämäni ensimmäiset yt:t.
Sorvaamossa on muutenkin kaikenlaista häslinkiä. Yläkerran ukko on riehaantunut järjestelmään mun ja muiden asioita mielikuvitusta säästelemättä. Ainakaan ei voi valittaa, että olisi tylsää.
Viikonloppu meni nopeasti, vaikka tuntui pitkältä. Olin lauantaina hauskoissa 50-v. juhlissa, ja eilen esittelemässä rinkitanssikirjaa pelimanneille. Lopun aikaa kudoin tai olin kutovinani, tuloksesta päätellen. Miksi etukappaleiden kutominen kestää kauemmin kuin takakappaleen? Enkä ole muistanut tehdä yhtään napinläpeä, mahtaakohan onnistua ollenkaan. Joudun virittämään tekeleen rinnuksilleni hakaneulalla, ellen muista tehdä reikää edes yläkulmaan.
Ai niin, Takkupää häippäsi jonnekin lomalle viime viikolla. Sain tiedon sähköpostin poissaoloviestinä. Taitaa olla yhteiselomme muisto vaan. Sekä hänellä että minulla.
Illalla on oppaiden kokous. Huomasin sen siitä, että olin kirjoittanut kalenteriini "martat". Rohkaisevaa.
Ihan sitten pelkällä kahvikermalla ja vaalealla leivällä. Sanokaas vielä ettei karppaaminen hyödytä mitään.
En siis ole mikään himokarppaaja, vaan mulla on luontaisesti vähähiilariset ruokailutottumukset ja sitä tukeva omituinen maku.
Nyt r-tauti pakotti lisäämään kahviin kermaa (maito maistuu pahalta) ja vaihtamaan hyvän aamurukiin sämpylään. Muuta vaihdosta en ole tehnyt, mitä nyt lopettanut appelsiinien ahmimisen ja suklaansyönnin. Ja tästä kaikesta saan kiitokseksi viisi kiloa lisää niveliä rasittavaa massaa. Huoh.
En tiedä, mihin se on majoittunut minussa, koska vaatteet mahtuvat ylle kuten ennenkin. Ei kiristä muut kuin pinna päässä.
Muutenkin menee lujaa. Iltapäivällä kuulen, osuuko kohdalleni elämäni ensimmäiset yt:t.
Sorvaamossa on muutenkin kaikenlaista häslinkiä. Yläkerran ukko on riehaantunut järjestelmään mun ja muiden asioita mielikuvitusta säästelemättä. Ainakaan ei voi valittaa, että olisi tylsää.
Viikonloppu meni nopeasti, vaikka tuntui pitkältä. Olin lauantaina hauskoissa 50-v. juhlissa, ja eilen esittelemässä rinkitanssikirjaa pelimanneille. Lopun aikaa kudoin tai olin kutovinani, tuloksesta päätellen. Miksi etukappaleiden kutominen kestää kauemmin kuin takakappaleen? Enkä ole muistanut tehdä yhtään napinläpeä, mahtaakohan onnistua ollenkaan. Joudun virittämään tekeleen rinnuksilleni hakaneulalla, ellen muista tehdä reikää edes yläkulmaan.
Ai niin, Takkupää häippäsi jonnekin lomalle viime viikolla. Sain tiedon sähköpostin poissaoloviestinä. Taitaa olla yhteiselomme muisto vaan. Sekä hänellä että minulla.
Illalla on oppaiden kokous. Huomasin sen siitä, että olin kirjoittanut kalenteriini "martat". Rohkaisevaa.
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Diagnoosi
Mulle selvisi yhtäkkiä, mikä mua vaivaa. Mulla on kuulkaa kevätärtymys. Sepä tietty.
Se sai aivan suhteettomat mitat eilen kotiin mennessä. Koiranperkuleet olivat TAAS ja jälleen rutanneet matot sen tuhannen kurttuun ettei ole tosikaan. Otan joskus kuvan, että uskotte. Toisesta kasasta löytyi keinutuoli, ja toiseen ruttuun oli jemmattu kaikki purulelut.
Tästä voi päätellä, ettei koirilla ainakaan kevätärtymystä ole. Pikemminkin jonkunmoinen hepuli.
Suorittuani lattiarievut tein ruokaa ja asetuin syömään. Vaikkei mulle juur kukaan koskaan soittele, niin takuuvarmasti justiinsa silloin kun olen syömässä. Itselleni uskollisena epäsosiaalina jatkoin syömistä puhelun aikana, muutoin olisi hyvä ruokani jäähtynyt.
Kesken kaiken koirat saavat uuden hepulin. Ja minä kans, jonka seurauksena karjaisin soittajalta vissiin tärykalvon halki. Pahoillani tästä. Ajoin ulos mokomat riekkujat, lopetin puhelun kuuroutuneen henkilön kanssa ja suoristin taas ne kerpuleen rievut.
Vähäkoira intaantui ulkona hyppäämään aidan yli. Se käy helposti nyt, kun on tarpeeksi lunta. Eli komensin ne takaisin sisälle ja ruokakupille.
Syötyään ne makoilivat oikosenaan pitkin poikin lattiaa ja kuorsasivat. Itsekin rauhoituin kiikkutuoliin kutomaan. Vaan annas olla. Sohvi heräsi, kuljeskeli hetken nuuskuttaen nurkkia ja löysi tennispallon. Ja taas mentiin. Molemmille tuli aivan tavaton tarve purra just sitä palloa, ja töniä toista kauemmaksi. Pallo teki parhaansa ja poukkoili pitkin tupaa kuin henkensä hädässä. Kaikki tämä n. kymmenessä sekunnissa. Samassa ajassa muuttuivat matot uudelleen eläviksi, kiertyivät köysiksi ja ruttaantuivat keoiksi tuolinjalkojen ympärille. Ulkoistin elukat rivakasti.
Paimentaessani mattoja sijoillensa mietin koko mattopolitiikkaa: onko järkevää pitää mattoja huushollissa, jossa on kaksi persjalkaista kuonolaista? Naulaanko rievut lattialankkuihin? Poistanko kokonaan?
Ehkä sentään annan olla. Edes joku talossa on iloinen.
Se sai aivan suhteettomat mitat eilen kotiin mennessä. Koiranperkuleet olivat TAAS ja jälleen rutanneet matot sen tuhannen kurttuun ettei ole tosikaan. Otan joskus kuvan, että uskotte. Toisesta kasasta löytyi keinutuoli, ja toiseen ruttuun oli jemmattu kaikki purulelut.
Tästä voi päätellä, ettei koirilla ainakaan kevätärtymystä ole. Pikemminkin jonkunmoinen hepuli.
Suorittuani lattiarievut tein ruokaa ja asetuin syömään. Vaikkei mulle juur kukaan koskaan soittele, niin takuuvarmasti justiinsa silloin kun olen syömässä. Itselleni uskollisena epäsosiaalina jatkoin syömistä puhelun aikana, muutoin olisi hyvä ruokani jäähtynyt.
Kesken kaiken koirat saavat uuden hepulin. Ja minä kans, jonka seurauksena karjaisin soittajalta vissiin tärykalvon halki. Pahoillani tästä. Ajoin ulos mokomat riekkujat, lopetin puhelun kuuroutuneen henkilön kanssa ja suoristin taas ne kerpuleen rievut.
Vähäkoira intaantui ulkona hyppäämään aidan yli. Se käy helposti nyt, kun on tarpeeksi lunta. Eli komensin ne takaisin sisälle ja ruokakupille.
Syötyään ne makoilivat oikosenaan pitkin poikin lattiaa ja kuorsasivat. Itsekin rauhoituin kiikkutuoliin kutomaan. Vaan annas olla. Sohvi heräsi, kuljeskeli hetken nuuskuttaen nurkkia ja löysi tennispallon. Ja taas mentiin. Molemmille tuli aivan tavaton tarve purra just sitä palloa, ja töniä toista kauemmaksi. Pallo teki parhaansa ja poukkoili pitkin tupaa kuin henkensä hädässä. Kaikki tämä n. kymmenessä sekunnissa. Samassa ajassa muuttuivat matot uudelleen eläviksi, kiertyivät köysiksi ja ruttaantuivat keoiksi tuolinjalkojen ympärille. Ulkoistin elukat rivakasti.
Paimentaessani mattoja sijoillensa mietin koko mattopolitiikkaa: onko järkevää pitää mattoja huushollissa, jossa on kaksi persjalkaista kuonolaista? Naulaanko rievut lattialankkuihin? Poistanko kokonaan?
Ehkä sentään annan olla. Edes joku talossa on iloinen.
torstai 5. maaliskuuta 2009
Synkistelyä
Sen verran on horrostaminen rakoillut, että joukkoon mahtuu synkkiä ajatuksia.
Ne aiheuttavat lisää horrosta.
Kaiken kukkuraksi yritykseni saada ruumiini jälleen hallintaan epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Aamulla heräsin päänsärkyyn, koska olin jättänyt eilisen kahviannoksen kahteen kupilliseen. Särky ei lakannut aamukahvilla, joten tarvittiin lääkettä. Josta lähti kyllä sitten särky päästä, mutta joka kesken työmatkan aiheutti mega-korvennuksen. Johon piti ottaa lääkettä. Prkl.
Nivelet sentäs ymmärtävät olla tässä kohdin siivosti ja suuremmin kipuilematta. Muutoin saattaisin harkita poistumista toiseen elämään.
Ne aiheuttavat lisää horrosta.
Kaiken kukkuraksi yritykseni saada ruumiini jälleen hallintaan epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Aamulla heräsin päänsärkyyn, koska olin jättänyt eilisen kahviannoksen kahteen kupilliseen. Särky ei lakannut aamukahvilla, joten tarvittiin lääkettä. Josta lähti kyllä sitten särky päästä, mutta joka kesken työmatkan aiheutti mega-korvennuksen. Johon piti ottaa lääkettä. Prkl.
Nivelet sentäs ymmärtävät olla tässä kohdin siivosti ja suuremmin kipuilematta. Muutoin saattaisin harkita poistumista toiseen elämään.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
Jääpuikkoja
Niitä roikkuu räystäällä monen kymmenen sentin mittaisina. Almanakan mukaan on kevät. Minä olen horrostunut.
Tuntuu ettei nyt mikään oikein kosketa. Ihan kivaa, mutten tykännyt, kuten sanottiin ennen Levyraadissa. Ihan kiva, että lorvikamarissa on jo lattiakin. Ihan kiva, että menen juhliin. Ihan kiva, jos jaksan lämmittää saunan illalla. Ellen jaksa, sekin on ihan kiva.
Kunpa saisin puhdin päälle ja tulisin tyytymättömäksi, niin alkaisi taas tapahtua. Ihan kiva-vaiheessa ei tapahdu mitään. On kuin uisi maidossa sumuisena aamuna.
Ostin sentään tänään puutarhakirjan. Olen kauan sitä tarvinnut, mutta se on ollut kallis. Nyt sain sen alle puoleen hintaan.
Olin kyllä aloittanut ostolakon, mutta voin jatkaa sitä nyt vähän kauemmin. Seuraavaan kertaan asti.
Puutarhakirjasta ei löydy vastauksia tai keinoja suurimpaan ongelmaani: voimien puutteeseen. Seuraavassa elämässäni haluan olla mies: jospa sitten riittäisi voimaa kaivaa ja kääntää maata, kärrätä multaa ja hiekkaa ja kanniskella kaikkea raskasta.
No, kun ei ole voimia niin ei sitten. Pitää ottaa avuksi kekseliäisyys ja selvitä hankaluuksista sen avulla. On vain päätettävä, yrittääkö säilyttää nykyinen viileä imago vai heittäytyä lopullisesti kylähulluuteen:) Epäilen suuresti, ettei onnistu kumpikaan.
Tiedän että tämä on vain välivaihe, koska olen kevään lapsi. Kohta virkistyn ja sitten saa yläkerran ukko ihmetellä, miten toteuttaa kaikki haluamiseni ja päähänpistoni ja pelastaa mitä pelastettavissa on. Kohta päästän kevät-itseni irralleen. Mutta siihen asti siis horrostan.
Tuntuu ettei nyt mikään oikein kosketa. Ihan kivaa, mutten tykännyt, kuten sanottiin ennen Levyraadissa. Ihan kiva, että lorvikamarissa on jo lattiakin. Ihan kiva, että menen juhliin. Ihan kiva, jos jaksan lämmittää saunan illalla. Ellen jaksa, sekin on ihan kiva.
Kunpa saisin puhdin päälle ja tulisin tyytymättömäksi, niin alkaisi taas tapahtua. Ihan kiva-vaiheessa ei tapahdu mitään. On kuin uisi maidossa sumuisena aamuna.
Ostin sentään tänään puutarhakirjan. Olen kauan sitä tarvinnut, mutta se on ollut kallis. Nyt sain sen alle puoleen hintaan.
Olin kyllä aloittanut ostolakon, mutta voin jatkaa sitä nyt vähän kauemmin. Seuraavaan kertaan asti.
Puutarhakirjasta ei löydy vastauksia tai keinoja suurimpaan ongelmaani: voimien puutteeseen. Seuraavassa elämässäni haluan olla mies: jospa sitten riittäisi voimaa kaivaa ja kääntää maata, kärrätä multaa ja hiekkaa ja kanniskella kaikkea raskasta.
No, kun ei ole voimia niin ei sitten. Pitää ottaa avuksi kekseliäisyys ja selvitä hankaluuksista sen avulla. On vain päätettävä, yrittääkö säilyttää nykyinen viileä imago vai heittäytyä lopullisesti kylähulluuteen:) Epäilen suuresti, ettei onnistu kumpikaan.
Tiedän että tämä on vain välivaihe, koska olen kevään lapsi. Kohta virkistyn ja sitten saa yläkerran ukko ihmetellä, miten toteuttaa kaikki haluamiseni ja päähänpistoni ja pelastaa mitä pelastettavissa on. Kohta päästän kevät-itseni irralleen. Mutta siihen asti siis horrostan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)