alavireist

Tämä o ny yht ruikutust viäl jonku aikka.
Taikk jos sit on iänkaike, mikä sen tiätä.
Nämä hämärät päivät ei asia pali auta. Valo täyty pittä aamust ehtosse, et jotta eres näkis. Sorvamol se ei haitta, siäl o kirkkat valot ain, suvet talvet, mut koton olis joskus kiva istu aurinkonvalos. Tuvas o akkun kolmel äärel, nii et luulis päivävalo piissavan, mut ei aut. Lampus on pirettävö valo päiväl ja ehtost lisseks kynttilä.
Toisaaltas tämä o juur mukava aikka, ko heti ehtohämys sytyttä kynttilä ja sit voi teekupi ja kirjan kans majottu mummu siustverettävä lukema ja pitämä hämärähyssy. Kaik, mikä o jääny tekemät päivävalol, saa orotta seuravan päivän.
Oikken tunte, kui elämä käänty sisälpäin ja keskitty kotoasioihi. Ko tule kirkonkyläst jostan kokouksest taikk tairepiirist, tuntu kivalt ko koton ei ol neonvaloi eikä lattiat kopise taikk ove pauku. Saa vettä salusiinit akkunan ette ja istu keinutuali rapsuttama koiri. (siumenne sanote mun tarvittis osta sohva, et kaik eluka pääsis yhtaikka syli. En saata istuta lattial sitä varte)
Joulusiivoki olis taas ajankohtane. Jos tänä vuan tekis huane kerrallas ja alottais jo tänä, ni pääsis vähemmäl. Ens viikol sitä siivousaikka ei ol juur lainka, ko olen kaikkilai vähti järjestäny. Ja joulu al pruukka muutonki olema menoi, etei sitä aikka nii ylönmäärin ol mitä almanakka o präntätty.
Ja ko vanhemite on tullu hitakaiseks.
En lainka ymmär, kui olen joskus saanu niinpali aikaseks. Ko mukulat ol piäni, mää hääräsin ko hyrrä aamust iltta, mul ol ain siisti ja puhrast ja kaik järjestykses, mukulil mont ateria päiväs ja vaattet ommeltun. Pyäritin koko huushollin, kankaspuis ol ain loimi kutteil, kasvimaa ja piha hoiros ja lumityät ja lämmitys kans. Ja silti kerkesin viäl Marttoihinki.
Taik muistank mä väärin?
Löysin kerran kirjastost semsen kirjan, misä puhutti kotiäitien tyän arvostuksest ja arvost. Siin ol selvitetty, mil taval lasketan koton tehtäväl tyäl hinta. Mää sit tiätenki laskin, ko ain kaik vähätteli, et ko olet vaan koton ja kyl sun kelppa elel miähes siivel.
En enä muist markkamäärä, mut hämmästyksen oli suur ko huamasin, et mun tyäni arvo vuares ol kaks kolmasosa miäheni vuasansioist. Siin se siippel elämine sit oli...
Mut suurin arvo oli siin, et poja pitivä tärkkiän sitä, et äite oli koton heijän kansas. Viäl sittenki, ko he oliva jo koulus. En ol ikänä tunten, et olissin uhrautun mukulitten takia taikk menettäny jotta siks, et olin koton heijän kansas ko he oli piäni. Se ol nii ittestässelvä asi etei sitä ajatelukka.
Nyy on päivä see verra valkentun ko se tänä valkentu. Jos koitais hiuka hyärynttä sitä eikä vaa jaarittelis.