olosuhteiden pakosta

Onpahan taas ollut raskain päivä aikoihin. Jotkin asiat vain tulevat ja ne on pakko tehdä, halusi tai ei. Koska jonkun on pakko.

No, elämä on sellaista.

Muuttoni siirtyi taas, kun joku meni ja osti tulevan asuntoni. Ihan pieni mahdollisuus vielä on, jos ostajan pankki heittäytyy nihkeäksi. En osaa toivoa kenellekään ikäviä, mutta jospa yläkerrassa nyt sitten järjestettäisiin mulle joku vielä sopivampi, jos tämä kerran oli jonkun muun koti.

Ainakin muuttovastarintaan sain apua: koipeni on ollut koko viikon aivan sietämttömän kipeä. Se leikattu, "parempi" raaja. Toinen jomottelee entiseen malliin, mutta tämä korjattu jäsen on aivan pirullisen kipeä kun pitäisi lähteä liikkeelle. Jossain mielen perukoilla piileksii ajatus, että varaosalla ei ole kaikki hyvin. On vaikka irronnut tai jotain... ei kiva.
Pakko vaan myöntää, että elämä torpparina on ohi.

Muutoksessa on eteenpäinmenon siemen. Mun elämässäni moni asia tuppaa menemään vaikeimman kautta, kun olen niin uppiniskainen ja hidas tekemään päätöksiä. Asioiden pitää kehittyä sopivaan pisteeseen jotta voisin muuttaa suuntaa. Niin vanhaksi en elä, että oppisin nopeammaksi.

Karvahaalariosasto voi paksusti, kuten emäntänsäkin. Sohvi sai tänään nimensä työsuojelutarkastajan osallistujalistaan, hän kun aktiivisesti esitteli työhyvinvointiasioita. Niihin kuuluu mm. vatsanrapsutus ja ystävällinen puhe kyykkyasennossa. Raportista sitten käy myöhemmin ilmi, oliko se riittävä esitys.

Katti kunnostautui tänään hyppäämällä mun salaattilautaselleni. Suoraan lattialta lautaselle, jotta suolaheinät ja voikukat vaan sinkoili. Onneksi se laskeutui siihen ennen kuin ehdin asetella joukkoon muut ainekset. Ja söin kyllä lopulta kaiken, eikä ollut edes kovasti paljon vierasesineitä. Katti oli kyllä melko hämmästyneen oloinen, kun havaitsi upottaneensa käpälänsä heiniin, mutta astui sitten arvokkaasti pois ja heilautti häntäänsä. Mitäs sitä nyt pienistä hötkyilemään.

En ole ymmärrettävistä syistä juuri puutarhassa kierrellyt, mutta sen verran kumminkin, että havaitsin uuden vandalismin muodon: joku kaivelee samettinurmeani (lue: sammaloitunut alue pensaiden välissä).
Ihan selviä reikiä pitkin pihaa. Epäilin ensin sitä megaluokan myyrää, jonka taannoin bongasin lintulaudan alta, mutta nämä kolot on kaivettu ylhäältä päin eivätkä ole kovin syviä, ehkä viitisen senttiä.
Nyt listalla on ylimpänä mustarastas. Se on syyllistynyt katteiden kaiveluun ja ainakin yhden pioninjuuren se on kaivellut paljaaksi. Tietysti sen kaikkein komeimman, joka ei ole vielä ehtinyt edes kukkia. Pelkään että pakkanen on tehnyt selvää koko kasvista.
Mutta vaikka mieli kuinka tekisi, en saata uhkailla mustista, koska sen laulu aamuvarhain on mitä kauneinta musiikkia. Ja kohtahan pionit ovat jonkun muun huolena.

Lähden ensi viikoksi työmatkalle, ja ystävä tulee kotimieheksi. Sohvin voi aina viedä hoitoon, hänellä on monta paikkaa johon hänet otetaan ilolla vastaan, mutta katin suhteen asia on toinen. Se ei tykkää muista kuin mammastaan ja Takkupäästä. Kaikkein vähiten se tykkää automatkoista, joten on yksinkertaisempaa että sille tulee seuralainen kotiin.  Ja ihan luksuslajia: on paikalla koko ajan.
Ystävällä lepoloma ja Hertalla seuraa. Win-win.

Ja talo on edelleen myytävänä. Kuvia löytyy tämän blogin aiemmista postauksista, joista selviää myös maalla asumisen realiteetit.

tulee ja menee

...tuo talvi. Tässä on eletty muutamakin jännittävä hetki, kun Kustulla on jo kesätossut ja välillä pukkaa lunta ja ties mitä liukasta tiet täyteen. On ihan toista liukastella Kustun tapaisella piirongilla kuin ketterällä neiti Sieväsellä.
Vaan ravilla on pysytty, kun yhdessä  oikein keskitytään. Sohvi istuksii etupenkin jalkatilassa eikä tiedä kelistä mitään. Riittää että autossa on lämmin ja mamma mukana.
Mulle on siunaantunut (useamman kilon lisäksi) kevätkotimasis. Se ilmenee siten, että kotona ei jaksa mitään. Ei niin kerrassaan mitään, paitsi syödä ja nukkua. Tosin nukkuminenkin on huonoa. Huoh.
Kaikki paukut menee työpäivän aikana ja kotiin tullessa on ihan poikki.
Se päivä lähestyy, kun täältä on lähdettävä. (tulipa kohtalokas lause..)
Otetaanko uusiksi: torppa menee myyntiin. Pakko muuttaa, kun ei enää jaksa ja paikat alkavat rapistua. Myös talossa ja puutarhassa.
Tämä kuuluu vakiovalituksiin, mutta tällä kertaa tuntuu siltä, että toimeen on vihdoin ryhdyttävä. Paniikkihäiriö iskee jo pelkästä ajatuksesta, mutta yritän vakuuttua, että saan jotain parempaa tilalle. En silti usko omiin juttuihini. Olen muistaakseni valehdellut itselleni ennenkin ja jäänyt siitä kiinni.

Oikein tosi: 1800-luvun lopulla rakennettu paritupa-tyyppinen torppa ilman mukavuuksia, 4000 neliön aidattu puutarha ja parituhatta neliötä luonnontilaa päälle. Myydään irtaimistoineen tai ilman. Osa kalustuksesta alkuperäisiä eikä joukossa ole montaa alle 50 v. Myydään tämänhetkisessä kunnossa vanhoja asumuksia ymmärtävälle vaatimattomalle ja hiljaiselle, mielellään luonnolliselle henkilölle. Kovaan hintaan, toivottavasti.

Ihan sydäntä kylmää ajatus, ettei enää koskaan voisi tulla tänne. Aina ennen on voinut palata, jos on joutunut jonnekin lähtemään. Miten voi niin juurtua paikkaan?
No just, tämähän on parasta lääkettä eroahdistukseen. Ruveta nyt etukäteen suremaan ja voihkimaan.

Perhe-elämän uutisia: Sohvista on tullut taas mummu. Tytärensä turisti kuusi (6) penikkaa ihan tuosta vaan. Voimme  kaikki oikein hyvin, kiitos kysymästä. Pennutkin, olettaisin.
Ja Hertalla on kevättä rinnassa. Vietettyään koko talven enemmän tai vähemmän horroksessa se on alkanut viettää riehakasta yöelämää. Aamuisin se tulee kotiin silmät ristissä, syö ja köllähtää sitten nukkumaan. Ehtoolla pitää päästä ulos ja sinne se häviää, nurkan taakse häntäänsä heilauttaen. Kiire tuntuu olevan eikä auta kysellä, kenen kanssa mennään ja minne. Nuorten rientoihin, se on selvä.
Me mummut jäädään kotiin odottamaan...

saisko lisää valoa?

Kaamosmasennus iskee ihan kohta. Aamut alkavat olla melko raskaita ja hitaasti käynnistyviä, jopa mun mittapuuni mukaan.
Vaikka ylösnouseminen arkisin ei olekaan ongelma, niin vauhtiin pääseminen saisi olla äkäisempää. Joskus tuntuu, että vasta kun on toimistolla juonut toisen mukillisen kahvia, alkaa aivo-osastolla tuntua pientä liikettä. Siihen asti olen kuin tukkansa kammannut zombie.
Nyt ei huvittaisi ollenkaan tunkeutua vaatteisiin. Tässä huushollissa se vaan ei ole mahdollista juuri nyt. Vaikka naapureita ei olekaan, aivan varmasti kohdalle ilmaantuisi joku reipas ulkoilija jos kanniskelisin saunavesiä yökkäreissä ja morronrokissa.
Puutarha on osittain valkoinen, kun edellisyönä satanutta lunta on jonkinverran jäljellä. Illalla tuli hiukan lisää kovan tuulen kanssa, mutta lämpötila on jo noussut ja lumet ovat muuttuneet ilmassa leijuvaksi usvaksi. Sen verran lumesta on hyötyä, että maisema on hippusen valoisampi kuin marraskuussa.

Kustu olisi pitänyt käyttää eilen pesulla, mutta unohdin lopulta koko asian. Musta ei ole kaikkein käytännöllisin auton väri täällä maalla. Eikä muuallakaan. Perjantaina kävin Porissa ja vähän hävetti pistää Kustu parkkiin kahden kiiltävän mustan auton keskelle. Joista toinen muuten oli samanlainen kuin Kustu.
Jos haluaa erottua joukosta, ei ehkä kannata ostaa autoa, joka on myyntitilastojen kärjessä...
Toinen harmi, tai oikeastaan työläs asia on Kustun matot. Nekin tietty ovat mustat, ja niinpä mulla on kaiken muun pyykkäämisen lisäksi automattojen pesua alvariinsa. Tosin Sohvin puolella on siistimpää, hänellä kun on lämmin alustansa ja matto pysyy puhtaana, mutta mun jalkatilassani on jatkuvasti kuraista. Hyhhyh.

Sohvi sai uuden frisöörin viime viikon kyläilyllään. Nyt hän kerää kehuja ja on niin, niin hieno.

Ja vähän lohdullisia uutisia: vaikka rakas Hercule kuoli, en ole jäänyt aivan yksin. Komisario Morse on uusvanha tuttava, jonka seurasta nautin kovasti. Ei hän kokonaan korvaa Poirotia, mutta lohduttaa kovasti. Erityisen ilahduttavaa on sarjan musiikki ja Morsen kulttuuriharrastus.
Itselläni taas tämä kulttuuriosasto sakkaa pahemman kerran. Jopa kirjastosta tarttuu mukaan pelkästään huonoja valintoja. Olen ennenkin pannut merkille, että kun työssä on vaativa vaihe, tarvitsen tietyntyyppistä luettavaa. Sen löytäminen hyllystä ei vaan ole helppoa ja nyt tänä talvena se on onnistunut harvoin. Niinpä olenkin pelannut lukemisen sijaan sanajahtia ja viljellyt virtuaalifarmia. Mutta kysyttäessä en ikinä tunnustaisi asiaa :)
Viimeaikaset ympärillä tapahtuneet asiat saavat mut tuntemaan itseni erityisen onnekkaaksi, kuten sunnuntailapsen kai kuuluukin olla. Onnellisuus taas, ..... se lienee mielentila.

soittakaa mulle!

..siis jos voitte. Sim-korttini on kuollut jo vissiin viikko sitten. Tarkkaa aikaa ei tiedä, koska operaattori on niin pienellä präntillä näytössä, ettei sen puuttumista ole huomannut.
Jos siis jollakulla läheisellä on äärimmäisen tärkeää ja hengenhätä-asiaa, soittakoon työpuhelimeeni, jonka numero löytyy nettisivuiltamme: Xxxxxxx.fi
Ellette tiedä missä olen töissä, oma on häpeänne. Olkaa soittamatta.
Olen juuri palannut Vääksystä. Matka oli hieno, vaikka niveleni tulehtui juuri sopivasti lähtöä edeltäneenä yönä ja olo oli osin tuskainen ja lopun aikaa h*lvetillinen. En saanut nukuttua viime yönä juuri lainkaan. Virallinen selitys on, että toiset juhlivat aamuviiteen niin, ettei koko rakennuksessa päässyt uneen yksikään majailija. Vielä virallisempi syy oli se, etten kyennyt kivuiltani sen paremmin nukkumaan kuin olemaan pystyssäkään. Kiemurtelin siis koko yön hikisenä ja kuuntelin toisten riekkumista. huoh.
Tämä päivä ei ole ollut sen helpompi ja pitkä istuminen linjurissa ei sekään auttanut asiaa.
Mutta silti, olipas kivaa.
Nyt olen siirtynyt sekakäyttäjien kastiin ja siemaissut lasin punaviiniä iltapalan kanssa ja sen jälkeen melko mojovan särkylääkkeen. Tämän erittäin paheksuttavan toimenpiteen ansiosta päätän lähetyksen tähän.

ai niin, onnea siskolle, joka on matkalla jossakinpäin maapalloa. Epämääräisessä suunnassa. Vanhenemisesi on ikuinen ilo. Olisi ikävää jos sinua ei olisi.

polvesta poikki

...mun tukkani siis. Tänään irroittauduin toviksi työpöydän äärestä ja käväisin katkomassa lettini.
Nyt pää on kevyt kuin pumpulitukko. Ihan konkreettisesti.
Muutenkin jäi työpäivä viimeaikaista lyhyemmäksi, kun lähdimme ihan täsmälleen oikeaan aikaan. Jos kuukauden työrupeaman jälkeen on koossa puolitoista työpäivää, huhtikuun lopussa on jo viikko lomaa tiedossa. No, mullahan olisi muutenkin lyhyt kesäloma, joten siihen voi lisätä vähän ylitöitä.
Sen verran työkiireet rassaavat, että harrastukset ovat jääneet. Torstai-illan grafiikka oli pakko jättää, ei vaan pystynyt keskittymään. Väkisin ei ole kiva tehdä, joten se saa nyt siirtyä tulevaisuuden to-do-listalle.
Katti on pysynyt pakkasilla visusti sisällä. Ei puhettakaan, että karvanaama menisi ulos. Voisi luulla, että se sopeutuisi helposti elämään kirkonkylällä, mutta epäilen. Kunhan ilmat lämpiävät, katti tahtoo taas pihalle. Ja jos sinne ei ehdottomasti pääsisi, se haluaisi sinne heti, mieluummin keskellä yötä.
Olen harvoin tavannut ketään toista, joka olisi yhtä vastarannankiiski kuin meidän Hertta.
Toisin on Sohvin laita: kaikki mitä mamma ehdottaa, käy. Jos pitää jäädä yksin kotiin tai toimistolle, se on ok. Jos pitää lähteä mihin tahansa, se on kivaa. Jos pitää odottaa autossa, se käy vaikkei kivaa olekaan. Yksi ehto Sohvilla on: mamman pitää olla mukana tai ainakin sen pitää tietää, että mamma tulee takaisin.
Hauska pieni takkukasa.
Elo on siis ollut tammikuussa silkkaa työtä ja uunin lämmitystä. Nyt on luvassa lunta enkä ole ollenkaan varma, missä on lumikola. Haen vissiin lapion rapunpieleen.
Suuri suru ilmaantui tuossa jonakin sunnuntaina, kun vanha ystäväni Hercule Poirot kuoli. Oikeastaan pitäisi sanoa Suuri Rakkauteni, sen verran tiivis ja pitkä suhteemme on ollut.
Outoa että dekkarin kuolema voi olla niin koskettava, vaikka olen lukenut kyseisen kirjan useammalla kielellä ja kuuntelin sen äänikirjanakin viime talvena. Oli aivan murheissani vielä maanantaina töissä.
Olemme päättäneet boikotoida talviolympialaisia emmekä katso telkkaria koko kisojen aikana. Mitkään kisaohjelmat eivät ole koskaan kuuluneet harrastuksiini, mutta nyt pidän katselutaukoa ihan kaikesta tarjonnasta.
Voisin sillä aikaa paneutua taas sukututkimukseen tai nukkekodin viimeistelyyn. Tai edes siivota lorvikamarin.
Yksi hämmästys pitää vielä kirjata: ostin uutta hiekkaa kissalle ja suuri oli ällistykseni, kun tajusin että se on hajustettua. Siis valmistajan puolesta. Hertta tekee oman osansa ja tulos on ällöttävä. Kuvitelkaa, parfymoitu kissanp---.
Kaikkea pitääkin olla.

pihapuuhissa

Piti ihan tulla kirjaamaan yhden sortin ennätys: istutin eilen puutarhaan yhden ruusun ja kaikki jouluhyasintit. Jep.
Ruusuparka on nyhjännyt kesästä asti rapunpielessä ja ohikulkiessa on vähän väliä käynyt mielessä, että se kohta kuolee tuohon. Että sille pitäisi vihdoin tehdä jotain.
Aina vaan on ollut muuta tärkeämpää, taikka ei ole ollut lapiota eikä oikein paikkaakaan mietittynä.
Ja hyasinttien kanssa tuppaa käymään niin, että ne kuivahtavat pilalle ennen kuin maa sulaa niin paljon, että ne saisi kuopattua.
Paitsi se yksilö, jonka heitin taannoin kompostiin ja joka sitten kukki siellä...
Mutta eilen siis huomasin, että a: maa on vielä sula, b: mulla on kuoppa valmiina, kun onnenpensaat muuttivat muualle ja c: multaa on useassa tyhjentämättömässä kukkapurkissa ihan joutilaana. Puutarhurin abc tammikuun 1. päivänä toteutti sitten mallikkaan istutuksen, jonka kovasti toivon onnistuvan.
Enhän olisi ilman valmista kuoppaa yrittänytkään, mutta nyt saatoin tuupata ruusupuskan pohjalle ja hajusintit siihen ympärille seuraksi ja sitten vaan koko ruukkuarmeija tyhjäksi niiden ympärille.
Ne ruukut olivat myös sellainen jaloissa pyörinyt kokoelma, joissa oli ollut kaikenlaisia kylvöjä ja istutuksia, joista kaikista oli aika jättänyt. Paitsi yhdessä näytti olevan pikkuruinen sormustinkukan taimi, jonka asettelin kauniisti muiden "taimien" juurelle.
Nyt vain odotellaan.
Aamulla oli kovasti sunnuntainen olo, ties mistä syystä. Alkaa päiväjärjestys olla sekaisin näiden pyhien vuoksi. Muuten oli kyllä mukavaa kun sai taas mennä töihin, täällä kotona oli jo melko tylsää.
Mulla taitaa taas olla semmoinen yhden illan lentsu, kun olen palellut koko ehtoon ja väsyttää vaikkei kello ole vielä juur mitään.
Parempi kuitenkin antaa periksi ja asetella vaivainen tomumaja levolle.

parempi vuosi alkakoon

Hyvää uutta vuotta kaikille.

Vuosi vaihtui täällä syrjäkylän peräreunassa tavalliseen tapaan, kovassa joskin pienemmässä paukkeessa kuin ennen. Ilta oli varsin rattoisa kuohujuomineen kaikkineen.
Tämä joulunaika on ollut rauhallista muutenkin, ikävä niveltulehdus taas kerran rauhoitti liikkumista entisestään. Pari päivää olin töissä, yhden iltapäivän ale-shoppailemassa ja muut päivät kotosalla.
Kiltti olen vissiin ollut, kun pukki lahjoi niin runsaasti ja mieluisasti. Sen jo mainitsemani ipadin lisäksi sain päivittäisen elämäni läheisimmältä tuon:

Kuva on epätarkka, kun valoa ei ole tarpeeksi.
Mutta rannekoru on sekä ajatuksensa että symboliikkansa puolesta ihan täydellinen.

Jo vain kelpaa :)

Hertta päätti viime vuoden tehokkaasti: se metsästi ihan viime hetkellä mojovan siimahännän ja söi siis ensimmäisen ateriansa tuoreeltaan tämän vuoden alkuminuuteilla. Jos tästä pitää jotain ennnustaa, niin katilla alkanut vuosi tulee olemaan sekä ravitseva että vaihdikas.
Meillä Sohvin kanssa sen sijaan jatkuu laiskanpulskea elo, jossa ei hosuta. Vasta äsken puettiin vaatetta ylle, on katseltu elokuvaa ja lueskeltu blogeja koko aamupäivä. Ja hengailtu hyvässä seurassa. Nyt voisi lähteä ulos patsastelemaan hetkeksi, kun ei edes sada. Ei kyllä paistakaan.
Joulua en vielä ole korjannut pois, se saa olla viikonloppuun. Loppiaisen jälkeen alkaa ne härkäviikot (ja reikäleivät) joiden aikana taas ryhdistäydytään joulunajan mässäilyistä ja muista pahoista tavoista.
Uudenvuodenlupauksista en tiedä, mutta ehkä pitäisi olla kiltimpi itselleen ja miksei vähän toisillekin. Lakata syyllistymästä joka asiasta ja hyväksyä asiat sellaisenaan. Onhan tuossa jo tarpeeksi.
Joka tapauksessa: parempaa kohti!