olosuhteiden pakosta

Onpahan taas ollut raskain päivä aikoihin. Jotkin asiat vain tulevat ja ne on pakko tehdä, halusi tai ei. Koska jonkun on pakko.

No, elämä on sellaista.

Muuttoni siirtyi taas, kun joku meni ja osti tulevan asuntoni. Ihan pieni mahdollisuus vielä on, jos ostajan pankki heittäytyy nihkeäksi. En osaa toivoa kenellekään ikäviä, mutta jospa yläkerrassa nyt sitten järjestettäisiin mulle joku vielä sopivampi, jos tämä kerran oli jonkun muun koti.

Ainakin muuttovastarintaan sain apua: koipeni on ollut koko viikon aivan sietämttömän kipeä. Se leikattu, "parempi" raaja. Toinen jomottelee entiseen malliin, mutta tämä korjattu jäsen on aivan pirullisen kipeä kun pitäisi lähteä liikkeelle. Jossain mielen perukoilla piileksii ajatus, että varaosalla ei ole kaikki hyvin. On vaikka irronnut tai jotain... ei kiva.
Pakko vaan myöntää, että elämä torpparina on ohi.

Muutoksessa on eteenpäinmenon siemen. Mun elämässäni moni asia tuppaa menemään vaikeimman kautta, kun olen niin uppiniskainen ja hidas tekemään päätöksiä. Asioiden pitää kehittyä sopivaan pisteeseen jotta voisin muuttaa suuntaa. Niin vanhaksi en elä, että oppisin nopeammaksi.

Karvahaalariosasto voi paksusti, kuten emäntänsäkin. Sohvi sai tänään nimensä työsuojelutarkastajan osallistujalistaan, hän kun aktiivisesti esitteli työhyvinvointiasioita. Niihin kuuluu mm. vatsanrapsutus ja ystävällinen puhe kyykkyasennossa. Raportista sitten käy myöhemmin ilmi, oliko se riittävä esitys.

Katti kunnostautui tänään hyppäämällä mun salaattilautaselleni. Suoraan lattialta lautaselle, jotta suolaheinät ja voikukat vaan sinkoili. Onneksi se laskeutui siihen ennen kuin ehdin asetella joukkoon muut ainekset. Ja söin kyllä lopulta kaiken, eikä ollut edes kovasti paljon vierasesineitä. Katti oli kyllä melko hämmästyneen oloinen, kun havaitsi upottaneensa käpälänsä heiniin, mutta astui sitten arvokkaasti pois ja heilautti häntäänsä. Mitäs sitä nyt pienistä hötkyilemään.

En ole ymmärrettävistä syistä juuri puutarhassa kierrellyt, mutta sen verran kumminkin, että havaitsin uuden vandalismin muodon: joku kaivelee samettinurmeani (lue: sammaloitunut alue pensaiden välissä).
Ihan selviä reikiä pitkin pihaa. Epäilin ensin sitä megaluokan myyrää, jonka taannoin bongasin lintulaudan alta, mutta nämä kolot on kaivettu ylhäältä päin eivätkä ole kovin syviä, ehkä viitisen senttiä.
Nyt listalla on ylimpänä mustarastas. Se on syyllistynyt katteiden kaiveluun ja ainakin yhden pioninjuuren se on kaivellut paljaaksi. Tietysti sen kaikkein komeimman, joka ei ole vielä ehtinyt edes kukkia. Pelkään että pakkanen on tehnyt selvää koko kasvista.
Mutta vaikka mieli kuinka tekisi, en saata uhkailla mustista, koska sen laulu aamuvarhain on mitä kauneinta musiikkia. Ja kohtahan pionit ovat jonkun muun huolena.

Lähden ensi viikoksi työmatkalle, ja ystävä tulee kotimieheksi. Sohvin voi aina viedä hoitoon, hänellä on monta paikkaa johon hänet otetaan ilolla vastaan, mutta katin suhteen asia on toinen. Se ei tykkää muista kuin mammastaan ja Takkupäästä. Kaikkein vähiten se tykkää automatkoista, joten on yksinkertaisempaa että sille tulee seuralainen kotiin.  Ja ihan luksuslajia: on paikalla koko ajan.
Ystävällä lepoloma ja Hertalla seuraa. Win-win.

Ja talo on edelleen myytävänä. Kuvia löytyy tämän blogin aiemmista postauksista, joista selviää myös maalla asumisen realiteetit.