Nyt olis tarjolla maalaiselämää idyllisessä ympäristössä mukavan koiran seurana. Vaihdan elämäni pikkukaupunki/kirkonkyläelämään.
Yst.vast. tähän blogiin nimimerkillä Lieviä Käyntihäiriöitä.
Pitäiskö vaihtaa autoa samantien? Vai korjaamoa? Neiti Sievänen on vielä ainakin pari päivää monttöörillä, letkut ovat juuttuneet vissiin jäihin. Tai jonnekin ainakin.
Pitänee käyttää tämä pakollinen juuttuminen hyödyksi eikä yrittääkään liikkua tai tehdä mitään muuta kuin ihan pakolliset. Onneksi ei ole enää hirveitä pakkaisia eikä sada lunta. Ystävän kanssa pääsin kauppaan ja kirjastoon, joten oikeastaan voisin kerrankin sairastaa ja kiivetä mummun sänkyyn lueskelemaan.
Hurahdin illalla pelaamaan Mahjongia. Netissä siis. Se on koukuttavampaa kuin mikään, hakkaa mennen tullen pasianssin. Minähän olen muutenkin koukkuuntuvaa lajia, ainoastaan Taivaanisän varjelus ja itsesuojeluvaisto ovat säästäneet minut addiktoitumasta viinaan, huumeisiin tai uhkapeliin. Muita intihimoja on kyllä kokeiltu.
Aamun lehdessä oli otsikko, jossa todettiin tupakoitsijoiden olevan tyhmiä. En lukenut juttua, koska otsikosta saattoi päätellä, että sen kirjoittaja polttaa.
Tänään on hyvin ainakin seuraavat asiat: aurinko paistaa, kaappi on täynnä ruokaa, minulla on viisi lukematonta kirjaa, työasiat ovat hyvässä vaiheessa, lehteen on alkanut tulla juttuja, Lilli ei enää murjota, särkyä on vain yhdessä nivelessä, tänään on tiistai? ja oikein hieno päivä.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
maanantai 8. maaliskuuta 2010
ryhtiliikkeen tarpeessa
Naistenpäivää kaikille.
Meillä on hiljaista, Lilli murjottaa tuvassa ja minä yritän saada itseäni käyntiin salin puolella.
Neiti Sieväsestä ei ole kuulunut vielä mitään. Auton vuokraamisen sijaan olen kallistumassa siihen, että ilmoitan varajäsenelle illan kokouksesta. En kykene enkä halua lähteä minnekään.
Otin illalla tukevan särkylääkkeen, vaikka en yleensä uskalla sitä tehdä jos olen yksin. Oli se nytkin pelottavaa. En oikeastaan nukkunut koko yönä, vasta aamulla torkahdin. Tai siis semmoiselta se tuntui. Kivut jatkuivat, mutta ne painuivat jonnekin mielen syvyyksiin pois häiriöalueelta. Ruumis painui kymmenisen senttiä patjan sisälle ja oli tyystin painoton. Ajatukset leijailivat puolivälissä kattoa ja kääntyilivät laiskasti puolelta toiselle, samalla kun ruumis pysyi siellä polsterin uumenissa liikahtamatta kertaakaan ennen herätyssoittoa.
Vieläkin olo on semmoinen, kuin olisin itseni vieressä tai hiukan perässä. Otin tuntumaa todellisuuteen makaamalla puoli tuntia piikkimatolla aamiaisen jälkeen, mutta tuloksena oli kuumottava selkä itseni ulkopuolella.
En ymmärrä lääkkeiden väärinkäyttäjiä. Miksi joku haluaa kerran toisensa jälkeen tilaan jossa ei ole yhteyttä omaan päähän, ei kontrollia omaan kehoon eikä varmuutta siitä, mikä on todellista? Onkohan mulla väärät lääkkeet?
Monenlaisia asioita tuli lääketokkurassa pohdittua. Tai ajatuksethan ajelehtivat sisään ja ulos päästäni kuin lahnat. yök.
Tulin siihen tulokseen, että alan karsia näitä yhteisöllisiä asioita elämästäni. Mulle on ennenkin käynyt niin, että kun tulee fyysisiä rajoitteita, haluan eroon kaikesta, mikä tuntuu rasitukselta.
Niinpä rupean nyt miettimään, mitkä asiat ovat todella tärkeitä, missä haluan olla mukana ja mitkä saavat mennä.
Todellisuudessa mikään asia ei ole mun varassani. Voin huoletta lakata käymästä kokouksissa ilman että tapahtuu mitään vakavaa. Joissakin tapauksissa muutos on varmaan parempaan. Joku kyky saa mahdollisuuden, asiat muuttuvat ja kehittyvät pakon edessä yhtä hyvin kuin vähitellenkin.
On parempi aiheuttaa toisille hetkeksi pahaa mieltä kuin kärsiä itse koko ajan huonoa omaatuntoa. Suostumalla mukaan kaikkeen suostuu myös niihin ikäviin, aikaa vieviin asioihin, joista koituu huolta ja vaivaa ja jotka nekin on hoidettava.
Yhä useammin hiipii mieleen ajatus muuttamisesta kaupunkiin.
Kunhan nämä kemikaalit haihtuvat kuupastani, teen hiukan työlistaa ja alan puuhata. Mulla on tekemistä vaikka kuinka ja ihanteellinen tilanne: kun kirjoittaminen alkaa tympiä, voin siirtyä siivouksen pariin, ja päinvastoin. Näin siis teoriassa. Käytännössä asia lienee monitahoisempi.
Meillä on hiljaista, Lilli murjottaa tuvassa ja minä yritän saada itseäni käyntiin salin puolella.
Neiti Sieväsestä ei ole kuulunut vielä mitään. Auton vuokraamisen sijaan olen kallistumassa siihen, että ilmoitan varajäsenelle illan kokouksesta. En kykene enkä halua lähteä minnekään.
Otin illalla tukevan särkylääkkeen, vaikka en yleensä uskalla sitä tehdä jos olen yksin. Oli se nytkin pelottavaa. En oikeastaan nukkunut koko yönä, vasta aamulla torkahdin. Tai siis semmoiselta se tuntui. Kivut jatkuivat, mutta ne painuivat jonnekin mielen syvyyksiin pois häiriöalueelta. Ruumis painui kymmenisen senttiä patjan sisälle ja oli tyystin painoton. Ajatukset leijailivat puolivälissä kattoa ja kääntyilivät laiskasti puolelta toiselle, samalla kun ruumis pysyi siellä polsterin uumenissa liikahtamatta kertaakaan ennen herätyssoittoa.
Vieläkin olo on semmoinen, kuin olisin itseni vieressä tai hiukan perässä. Otin tuntumaa todellisuuteen makaamalla puoli tuntia piikkimatolla aamiaisen jälkeen, mutta tuloksena oli kuumottava selkä itseni ulkopuolella.
En ymmärrä lääkkeiden väärinkäyttäjiä. Miksi joku haluaa kerran toisensa jälkeen tilaan jossa ei ole yhteyttä omaan päähän, ei kontrollia omaan kehoon eikä varmuutta siitä, mikä on todellista? Onkohan mulla väärät lääkkeet?
Monenlaisia asioita tuli lääketokkurassa pohdittua. Tai ajatuksethan ajelehtivat sisään ja ulos päästäni kuin lahnat. yök.
Tulin siihen tulokseen, että alan karsia näitä yhteisöllisiä asioita elämästäni. Mulle on ennenkin käynyt niin, että kun tulee fyysisiä rajoitteita, haluan eroon kaikesta, mikä tuntuu rasitukselta.
Niinpä rupean nyt miettimään, mitkä asiat ovat todella tärkeitä, missä haluan olla mukana ja mitkä saavat mennä.
Todellisuudessa mikään asia ei ole mun varassani. Voin huoletta lakata käymästä kokouksissa ilman että tapahtuu mitään vakavaa. Joissakin tapauksissa muutos on varmaan parempaan. Joku kyky saa mahdollisuuden, asiat muuttuvat ja kehittyvät pakon edessä yhtä hyvin kuin vähitellenkin.
On parempi aiheuttaa toisille hetkeksi pahaa mieltä kuin kärsiä itse koko ajan huonoa omaatuntoa. Suostumalla mukaan kaikkeen suostuu myös niihin ikäviin, aikaa vieviin asioihin, joista koituu huolta ja vaivaa ja jotka nekin on hoidettava.
Yhä useammin hiipii mieleen ajatus muuttamisesta kaupunkiin.
Kunhan nämä kemikaalit haihtuvat kuupastani, teen hiukan työlistaa ja alan puuhata. Mulla on tekemistä vaikka kuinka ja ihanteellinen tilanne: kun kirjoittaminen alkaa tympiä, voin siirtyä siivouksen pariin, ja päinvastoin. Näin siis teoriassa. Käytännössä asia lienee monitahoisempi.
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
talvipäivän muistoksi
Olisin mieluusti osallistunut puunkaatoon, mutta pelkkä paikalla käynti riitti todistamaan, että se ei nyt ole mahdollista. Taas yksi asia, josta täytyy luopua.
Sohvi lähti synnytyslomalle. Tuli vähän sääli pikkuista koiraa, joka ei yhtään tuntunut ymmärtävän, miksi vatsa vaivaa ja mikä on edessä. Kun nyt vaan kaikki menisi hyvin ja saisin koirani takaisin yhtä iloisena kuin aina.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
talvikuvia ja suvisukkia
Tänään ilmeni ettei tiellämme ole auraussopimusta kenenkään kanssa. Auraaja on ihan hyvää hyvyyttään ja maksutta lykkinyt lunta sivuun koko talven. Tulee mielenkiintoinen tiekokous...
Olisi mielenkiintoista tietää, kuka on vastuussa kun tietä ei aurata ja sattuu sairaskohtaus tai tulipalo, eikä pelastuslaitos pääse apuun.
En ole vielä päässyt siivouksen alkuun. Onhan tätä päivää vielä jäljellä... On ollut työtöitä, lehtiasiaoita ja kutomista. Ikkunat ovat ikävän harmaat nyt kun aurinko paistaa. Pitää katsoa vain varjonpuoleisesta lasista, ne eivät näytä niin pahalta.
Sohvilla alkaa olla tukalaa, kun vatsa vain kasvaa. Se vaihtaa asentoa ja paikkaa, istuu välillä ihmetellen vissiin vatsan myllerrystä. Toukat ovat jo vilkkaita:muljaamisen voi välillä nähdä päällepäinkin. Sohvi on sentään hiukan raamikkaampi kuin emonsa, jolla on aina ollut todella hankalaa viimeisellä viikolla.
Lillin raskaudesta ei vieläkään ole varmuutta. Mikäli jotain on tulossa, odotukset ovat vähäiset. Yksi tai korkeintaan kaksi ipanaa. On myös mahdollista, että se on sulattanut alkionsa syystä tai toisesta, koska ne vähäiset merkit joita pari viikkoa sitten oli, ovat nyt hävinneet. Odottamalla asia lopulta selviää.
torstai 4. maaliskuuta 2010
hankien keskellä
Tulihan se auraajaukko aamupäivällä ja teki kapean kolon siihen missä suvella on tie.
Sitten tuli postinjakaja ja valitti, ettei ylety autosta postilaatikkoon. Ei varmasti yletykään, kun kopan edessä on puoli metriä leveä aurausvalli. En ole vieläkään käynyt sitä siirtämässä, kun kiukuttaa/särkee niin kovasti. Äsken nielaisin sitten gramman särkylääkkeen, jotta kohta fiskars heilahtaa ja tehdään postille tilaa. mrrr.
Auto on lasareetissa ensi viikkoon asti. Letkut olivat loppuneet maahantuojan hyllystä ja niitä odotetaan. Mun on peruttava viikonlopulta kirjoituskurssi ja nukkiskurssi ja luulenpa joutuvani vuokraamaan auton maanantai-illaksi.
Kuten aina, tässäkin kurjuudessa on puolensa: aloitin Fifi-huivin siitä Kittilästä ostetusta langasta ja sepä onkin joutuisaa. Kaksi kerää on jo tikuttu ja kunhan vielä kolmannen kerän kudon jatkoksi, alkaa huivilla olla riittävästi kokoa. Se on ihanan lämmin ja pehmeä. Eikä virheitä juuri huomaa... niitä tulee kun pitää toisella silmällä vahdata telkkarista milloin Herculen milloin Anna ystävämme edesottamuksia. Ja välissä tehdä töitä ja hoitaa asioita puhelimitse, kun ei voi minnekään lähteä.
Takkupää makaa kotonaan vatsataudissa. Saapi nähdä olenko saanut tartunnan. Ennuste on, että puolimatkassa menetän pelin ja joudun pyykille. Mutta pitäähän elämässä olla jännitystä.
Koska äärimmäiset riskielämykset eivät kuitenkaan ole mun juttu, varmistin että mulla on Imodiumia laatikossa ja otin pakkasesta mustikoita iltapalaksi.
Huomenna voisi pitää siivouspäivän? Kun on perjantai? Lumen sijaan voisi siirrellä villakoiria ja pölypunkkeja, ne ovat kevyempiä. Ja raivata tuvan pöydälle tilaa.
Tänään tuli Ruusunlehti. Vielä kun tulisi kevät.
Sitten tuli postinjakaja ja valitti, ettei ylety autosta postilaatikkoon. Ei varmasti yletykään, kun kopan edessä on puoli metriä leveä aurausvalli. En ole vieläkään käynyt sitä siirtämässä, kun kiukuttaa/särkee niin kovasti. Äsken nielaisin sitten gramman särkylääkkeen, jotta kohta fiskars heilahtaa ja tehdään postille tilaa. mrrr.
Auto on lasareetissa ensi viikkoon asti. Letkut olivat loppuneet maahantuojan hyllystä ja niitä odotetaan. Mun on peruttava viikonlopulta kirjoituskurssi ja nukkiskurssi ja luulenpa joutuvani vuokraamaan auton maanantai-illaksi.
Kuten aina, tässäkin kurjuudessa on puolensa: aloitin Fifi-huivin siitä Kittilästä ostetusta langasta ja sepä onkin joutuisaa. Kaksi kerää on jo tikuttu ja kunhan vielä kolmannen kerän kudon jatkoksi, alkaa huivilla olla riittävästi kokoa. Se on ihanan lämmin ja pehmeä. Eikä virheitä juuri huomaa... niitä tulee kun pitää toisella silmällä vahdata telkkarista milloin Herculen milloin Anna ystävämme edesottamuksia. Ja välissä tehdä töitä ja hoitaa asioita puhelimitse, kun ei voi minnekään lähteä.
Takkupää makaa kotonaan vatsataudissa. Saapi nähdä olenko saanut tartunnan. Ennuste on, että puolimatkassa menetän pelin ja joudun pyykille. Mutta pitäähän elämässä olla jännitystä.
Koska äärimmäiset riskielämykset eivät kuitenkaan ole mun juttu, varmistin että mulla on Imodiumia laatikossa ja otin pakkasesta mustikoita iltapalaksi.
Huomenna voisi pitää siivouspäivän? Kun on perjantai? Lumen sijaan voisi siirrellä villakoiria ja pölypunkkeja, ne ovat kevyempiä. Ja raivata tuvan pöydälle tilaa.
Tänään tuli Ruusunlehti. Vielä kun tulisi kevät.
koettelee vaan ei hylkää
Että pitää olla vastamäkeä: auto prakaa, lunta ei saa enää minnekään ja nivelet paukkuu. Muuten menee hyvin.
Neiti Sievänen on lievästi tuoksahtanut oudolle aina, kun on ollut lämppärissä. Tiistaina laitoin sen hetkeksi johdon päähän kun olisi ollut tarve lähteä kylille. Puolen tunnin päästä vilkaisin ikkunasta, ja konepellin alta pursui ilmoille valtaisa pilvi. Juoksin nykäisemään johdon irti ja höyryäminen loppui siihen.
Eilen oli lähdettävä kaupunkiin, tohtorille ja töihin. Sievänen käynnistyi nätisti ja kuljetti minut sorvaamon parkkipaikalle moitteetta, vasta aivan viime kilometreillä moottorin lämpötila lievästi kohosi.
Tohtori mokoma kurkisti korviin ja nenään! ja määräsi A-vitamiinitippoja ja happosalpaajia. Mulla on röörit niin kuivat etten sen takia haista tai maista mitään, sanoi välskäri.
Mun oli tarkoitus käydä tervehtimässä jälkikasvua ja sitten tulla kiiruusti kotiin ja viedä Sievänen huoltoon, mutta kuinkas kävi: Takkupää lisäsi autoon jäähdytysnestettä varmuuden vuoksi, mutta se tuli saman tien pihalle. Sieväsellä oli ikäänkuin vatsatauti, eikä siitä sitten ollut enää kotimatkalle. Yritin soittaa paikalliseen huoltoliikkeeseen, jossa sitä on ennenkin syynätty, muttei kukaan suostunut vastaamaan puhelimeen. Heillä lienee liikaa asiakkaita.
Lopulta tilasin hinausauton ja Sievänen tuotiin kirkonkylän huoltoliikkeen pihalle. Pääsin siinä samalla kyydillä.
Kotitie oli päivän aikana tuiskunnut taas lähes umpeen. Taksi pääsi kuitenkin tulemaan kotipihalle asti ja luultavasti vielä takaisinkin. Lehdenjakajaa sitävastoin ei ole vielä näkynyt.
Oli ruvettava lumitöihin heti kotiintultua, vaikka luntioomet eivät olisi sietäneet yhtään. Teinkin vain minimimäärän kulkuväylää pihalle, sen verran että koiruudet pääsivät liikkumaan muutaman metrin kahlaamatta. Sitten laahasin saunavedet ja lämmitin saunan. Sieltä tultua en enää kyennyt kävelemään muutamaa askelta enempää, joten kömmin vällyihin.
Aamusella oli polut taas tukossa ja kuten sanottu, lehdenjakajaa ei ole näkynyt. Mitään hätää ei ole, ruokaa on ja tekemistä riittää. Autokorjaamosta ei vielä ole soitettu, mutta sillä ei ole kiirettä kun tie on edelleen auraamatta.
Lunta tulee edelleen, joten tietä tuskin aurataan kovin pian. Toivottavasti se kuitenkin tapahtuu ennenkuin Sohvi alkaa synnyttää...
Neiti Sievänen on lievästi tuoksahtanut oudolle aina, kun on ollut lämppärissä. Tiistaina laitoin sen hetkeksi johdon päähän kun olisi ollut tarve lähteä kylille. Puolen tunnin päästä vilkaisin ikkunasta, ja konepellin alta pursui ilmoille valtaisa pilvi. Juoksin nykäisemään johdon irti ja höyryäminen loppui siihen.
Eilen oli lähdettävä kaupunkiin, tohtorille ja töihin. Sievänen käynnistyi nätisti ja kuljetti minut sorvaamon parkkipaikalle moitteetta, vasta aivan viime kilometreillä moottorin lämpötila lievästi kohosi.
Tohtori mokoma kurkisti korviin ja nenään! ja määräsi A-vitamiinitippoja ja happosalpaajia. Mulla on röörit niin kuivat etten sen takia haista tai maista mitään, sanoi välskäri.
Mun oli tarkoitus käydä tervehtimässä jälkikasvua ja sitten tulla kiiruusti kotiin ja viedä Sievänen huoltoon, mutta kuinkas kävi: Takkupää lisäsi autoon jäähdytysnestettä varmuuden vuoksi, mutta se tuli saman tien pihalle. Sieväsellä oli ikäänkuin vatsatauti, eikä siitä sitten ollut enää kotimatkalle. Yritin soittaa paikalliseen huoltoliikkeeseen, jossa sitä on ennenkin syynätty, muttei kukaan suostunut vastaamaan puhelimeen. Heillä lienee liikaa asiakkaita.
Lopulta tilasin hinausauton ja Sievänen tuotiin kirkonkylän huoltoliikkeen pihalle. Pääsin siinä samalla kyydillä.
Kotitie oli päivän aikana tuiskunnut taas lähes umpeen. Taksi pääsi kuitenkin tulemaan kotipihalle asti ja luultavasti vielä takaisinkin. Lehdenjakajaa sitävastoin ei ole vielä näkynyt.
Oli ruvettava lumitöihin heti kotiintultua, vaikka luntioomet eivät olisi sietäneet yhtään. Teinkin vain minimimäärän kulkuväylää pihalle, sen verran että koiruudet pääsivät liikkumaan muutaman metrin kahlaamatta. Sitten laahasin saunavedet ja lämmitin saunan. Sieltä tultua en enää kyennyt kävelemään muutamaa askelta enempää, joten kömmin vällyihin.
Aamusella oli polut taas tukossa ja kuten sanottu, lehdenjakajaa ei ole näkynyt. Mitään hätää ei ole, ruokaa on ja tekemistä riittää. Autokorjaamosta ei vielä ole soitettu, mutta sillä ei ole kiirettä kun tie on edelleen auraamatta.
Lunta tulee edelleen, joten tietä tuskin aurataan kovin pian. Toivottavasti se kuitenkin tapahtuu ennenkuin Sohvi alkaa synnyttää...
perjantai 26. helmikuuta 2010
Immeljärven maisemia
Oli ihanaa kävellä tunturin kupeessa ja jäällä. Aurinko lämmitti. Muita kulkijoita oli mennessä vähän, palatessa jo enemmän.
Paluumatkalla koukattiin apteekin kautta, burana on ollut tarpeen. Silta matka kannatti. Menisin vielä uudelleenkin, jos tänään paistaa aurinko, mutta meillä taitaa olla muuta ohjelmaa.
Vaikka loma on ollut virkistävä, nyt tuntuu että jo riittää. On ikävä kotiin, omiin oloihin. Alan olla sosiaalisuuteni äärirajoilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)