kyttäys kunniaan

 

Näinä aikoina pitää olla kiitollinen monesta asiasta, mutta kyttääminen ei tule ensimmäiseksi mieleen. Kannattaisi kyllä.

En ole juuri kiinnostunut kenenkään asioista, mutta kun elämä on käynyt niin tapahtumaköyhäksi että jopa kaltaiseni ihmisiä vieroksuva vähän kyllääntyy, alkaa seurata ikkunantakaisia asioita.

Kerrostalo on siitä mainio asuinpaikka, että aina on joku liikkeellä. Edellisessä rivitaloyhteisössä oli hiljaista tähän verrattuna.

En nyt puhu mistään heippa-lappujen liimailusta tai sen kaltaisista toisten asioihin puuttumisista, vaan ihan vaan asioiden seuraamisesta. Uutena asukkaana minulla on ollut opettelemista jotta tunnistan naapurini ja heidän menopelinsä, tapansa ja aikataulunsa. En tietenkään ole ainoa, vaan olemme koko talon asukkaat samalla asialla. 

Viime viikolla oli jännittävää ihan monta päivää, kun taloon muutti uusi asukas, vieläpä juuri minun seinänaapurikseni. Piti ihan työkseen seurata kun hän toi useana iltana tavaroitaan pikkuruisella autollaan. En ole koskaan ennen nähnyt kenenkään muuttavan pelkän pompannapin avulla, mutta näkyi se käyvän.

Ja taas kävi samoin kuin silloin, kun minä muutin: muutama yläkerran asukas ilmestyi istuskelemaan ala-aulaan seuraamaan muuttoa. Ylhäältä ei varmaan näe kunnolla oven eteen...

Kaikki tapahtuu aivan ystävällisessä hengessä, enkä ole kuullut kenenkään puhuvan toisten asioista saati että ketään haukuttaisiin. Pihaparlamentti täälläkin on, mutta suhtautuminen kanssaihmisiin hyväksyvä.

Kaikenlainen liikehdintä pihapiirissä saa kaikkien jakamattoman huomion. Kovien pakkasten aikana monen ulkoilu jäi vähäiseksi ja elämä entistä tylsemmäksi. Silloin jopa huoltomiehen hiekoitus tuli nuukasti tarkastelluksi, puhumattakaan kun aurauskalusto siirteli yön aikana kertyneet lumet ensin parkkipaikan nurkkaan ja siitä edelleen auton lavalle.

Nyt päivät pitenevät ja ilma on lauhtunut, joten ulkoilu on taas useimpien päiväohjelmassa. Silti on hyvä, kun ikkunan takana tapahtuu jotain jota seurata. 

sävelten siivin

 Sisko toi pianonsa minulle evakkoon lattiaremontin tieltä. Saan pitää sen nyt epämääräisen ajan lainassa.

Olen aina haaveillut, että voisin opetella soittamaan pianoa. Taidolle olisi ollut käyttöä monta kertaa vuosien varrella.

No, haaveet ja todellisuus ovat tietysti kaksi eri asiaa. Vaan yrittänyttä ei laiteta eikä minulla ole kotiväkeä, jonka hermot pitäisi ottaa lukuun. Koska kysymyksessä on sähköinen soitin, siihen olisi mahdollista kytkeä kuulokkeet ja silloin ei tarvitsisi pelätä häiritsevänsä naapureitakaan.

Kuulokkeita ei vielä ole, joten käytän kaikkein pienimpää äänenvoimakkuutta tapaillessani tuttuja melodioita. Sekin on kyllä kivaa, mutta sitten päätin, että turhanaikaisen pimputtelun sijaan voin yhtä hyvin yrittää perehtyä asiaan vakavammin.

Uskon näet koko homman tekevän hyvää aivoille ja se on ykköskannustimeni, ei niinkään se, että osaisin soittaa.

Siispä teen nyt sormiharjoituksia aamuin illoin. Ja siinä välissä. Toki välillä yritän saada aikaan Nalle Puhin sadelaulun sävelmää, mutta siis pääpaino on sormiharjoituksissa. 

Ymmärrän nyt, miksi niinkin yksinkertainen harjoitus on hyvää nimenomaan aivotoiminnalle, vaikka totuuden nimessä, tuntuu se sormissakin. Minulla on pienet kädet ja lyhyet sormet pianon soittoon.

Mutta siis kun yrittää keskittyä painelemaan koskettimia molemmilla käsillä ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan ja oikeassa järjestyksessä, se on vaativaa. Toiseen suuntaan sujuu jo hiukan, mutta palaaminen tuottaa vaikeuksia. Jotenkin sormet tekevät omiaan ja menevät sekaisin ja sitten pitää alkaa alusta. Huoh.

Olen varmasti aivan liian vanha oppimaan ja ellen hanki pian niitä kuulokkeita, naapurini alkavat mutista. Sohvista ei ole huolta, se n puolesta saan pimputella sydämeni kyllyydestä. Kaikesta huolimatta harkitsen soittimen hankkimista kun sisko hakee omansa pois. Turhempaakin varmaan tulee tehtyä eikä sitä tiedä, vaikka joskus saisin sormeni tottelemaan. Elämässä on hyvä olla sekä haaveita että tavoitteita.

talvista eloa

 Helmikuun viimeinen viikko, vaikka vasta äsken oli joulu. Tuntuu ettei päivistä saa pidettyä kiinni, ne lipsuvat sormien välistä ja katoavat.

Hyytävän kylmä talvi on eristänyt tehokkaasti kaikesta sosiaalisuudesta, sillä lenkkeilykavereita on ollut harvassa.

Paitsi tietysti Sohvi.

Olen aina vain kuluttanut aikaani kutomalla ja kuuntelemalla äänikirjoja. Joudun välillä hylkäämään kirjan ihan lukijan vuoksi. Jotkut lukijat omaavat niin oudon puhe- tai pitäisikö sanoa lukunuotin, että sitä ei kestä kuunnella. On rasittavaa keskittyä juonen seuraamisen sijaan sen ymmärtämiseen, mitä lukija sanoo. Eikö kukaan kuuntele tulosta ennen äänikirjan julkaisemista?

Toinen hieman huvittava asia tuli ilmi Ann-Christin Antellin teoksessa Puuvillatehtaan varjossa, jonka tapahtumat sijoittuvat Turkuun. Lukija Sanna Majuri luki kaikki murteelliset osat puhtaalla Porin murteella, ja se aiheutti alkuun sekä hämmennystä että tahattomia tirskahduksia. Toisaalta, ehdottomasti parempi ratkaisu on käyttää murretta, jonka kunnolla osaa. Lounaismurteiden pahoinpitelyä on jo kuultu tarpeeksi.

Välillä, kun en kuuntele kirjaa, kaivan Yle Areenasta vanhoja kuunnelmia. On kuin palaisi lapsuuden iltoihin. Kuunnelmat olivat suurinta huvia ennen television yleistymistä. Lauantai-iltaisin kuunneltiin Kankkulan kaivolla-hupailuja. Niitäkin löytyy vielä muutama jakso Areenasta. Neulasen Manta ja Pumppuveikot kumppaneineen.

Lisää nostalgiasia muistoja herättää tänään alkava uusi sarja, joka perustuu L.M Montgomeryn Anna-sarjaan. Odotan sitä suurella mielenkiinnolla sillä pidin varsin paljon edellisestä tulkinnasta, vaikka sen loppujakso poikkesikin kirjoista.

molempi pahempi

Elämä ei ole enää yksinkertaista ja helppoa, vaikka olisi kuinka mukavaa. Kaikesta on tullut/tehty niin monimutkaista ja asioilla on niin monta puolta, että tuppaa menemään ilo koko touhusta.

Sain islantilaisneuleeni valmiiksi ihan aikataulun puitteissa ja tulos oli ensikertalaisen työksi ihan hyvä. Ohjeen kokotaulukko vain oli sen verran pielessä, että paita on pari numeroa liian suuri. Mietin tässä, puranko sen ja kudon uudestaan, vai pesenkö sen verran kuumassa vedessä, että huopuu sopivammaksi. 

Mutta näitä sattuu, eikä se ole nyt suurin tuska. Isompi asia on langan alkuperä ja kaikki siihen liittyvät näkökohdat. Kaikkea pitäisi miettiä juurta jaksain, ennenkuin edes aloittaa neuleen. En aio enää kiusata itseäni tuolla jo tehdyn pukineen ympäristövaikutuksella, mutta jatkossa pitänee miettiä tarkemmin.

En ole enää aikoihin ostanut keinokuitua sisältäviä lankoja muihin kuin sukkiin. Luonnonkuidut yksinään eivät oikein kestä sukkien kulutusta. Mutta tekokuitujen välttäminen on vain yksi asia. 

Asiasta kertoo Ylen artikkeli.

Villan alkuperä ja sen tuotanto on iso ongelma. Kotimaisesta lampaanvillasta menee hukkaan (jätteeksi) suuri osa vaikka  suomenlampaan villa olisi erityisen käyttökelpoista. Sen käsittelykapasiteetti on kotimaassa riittämätön ja kun villa viedään muualle pestäväksi sen ympäristövaikutukset kasvavat.

Villantuotanto on myös kovin erilaista eri puolilla maailmaa. Kun suomalaisen lampaankasvattajan katraat ovat enimmillään satoja lampaita, maailmalla laumoissa on tuhansia lampaita eikä niiden hyvinvointia voi enää valvoa riittävasti. Myös eläinten käsittelytavat voivat olla varsin raadollisia.

Värjääminen on sitten oma lukunsa, ja siinä on vaikeaa olla ympäristöystävällinen vaikka sen tekisi itse. Olen kokeillut.

Kaikenkaikkiaan näyttää siltä, että kun ryhtyy johonkin hommaan, on parasta että joko ottaa asioista selvää perusteellisesti ja toimia sitten, jos vielä kykenee elämään toimiensa vaikutusten kanssa tai tekee vain parhaansa eikä murehdi seurauksia. Perikunta hoitaa ne aikanaan. 

Okinavalta siirtolapuutarhaan

 

     

Kuuntelin Ikigai-kirjan kahteen kertaan ja aion kuunnella vielä kerran. Ihan vain pelkästään siksi, että lukijan ääni on rauhoittava ja viihdyttävä. Sen lisäksi kirjan sisältö on paikoin mainio: se lähtee olettamuksesta, että kaikki haluavat elää yli sata vuotta.

No, jos pysyy terveenä ja tolkuissaan, satavuotiaaksi sinnitteleminen voi olla harkinnanarvoista. Muuten olisi kyllä mukavampi lähteä ennenkuin elämästä menee ilo. Sen verran kaksi kuuntelukertaa kuitenkin vaikutti, että Okinava alkoi tuntua oikealta paratiisilta. Siispä avasin Google Mapsin ja zoomasin saaren maisemiin.

Onneksi on tuollainen mahdollisuus. Kiertelin virtuaalisti saaren niillä teillä, joilla autolla oli ajeltu ja kuvattu enkä sitten enää halunnutkaan lähteä matkaan :)

Saattaa olla, että pienemmillä kujilla on idyllisempiä pihoja ja taloja, mutta näkemäni vakuutti minut siitä, että saari ei ole minua varten. Mutta siis ajatus saaren elintavasta viehättää. Mietin, missä suomalaisessa yhteisössä pääsisi lähelle vastaavaa ja lopulta keksin sen: siirtolapuutarha.

Siirtolapuutarhat ovat meillä vähän vastaavia: yhteisöllisiä, pienimuotoisia, luonnonläheisiä. Niissä on mahdollista kasvattaa omat eväänsä, puuhastella omalla pihalla, osallistua yhteisiin tapahtumiin ja olla avuksi tai saada apua hankalissa asioissa. 

Aina puhutaan siitä, kuinka pitää saada apua sitä tarvitessaan, mutta unohdetaan se, kuinka tärkeää on tuntea itsensä tarpeelliseksi ja voida olla avuksi jollekin. Olen tässä kipujeni ja sairasteluni myötä huomannut, että ottamalla apua vastaan saan kanssaihmiseni hyvälle mielelle. Aivan kuten itselleni tulee hyvä mieli kun voin olla avuksi toiselle. Tässä on monella muullakin vielä oppimista.

Kun nyt kaikenlaisia uusia asumisratkaisuja ollaan miettimässä, voisi jossain kokeilla myös siirtolapuutarhan kaltaista ikääntyvien kylää, jossa olisi pienillä tonteilla pikkuruisia taloja ja keskellä tärkeimmät palvelut. Pieniä yhteisöjä lähellä kaupunkien palveluja mutta omassa rauhassa.

Olisin heti lähdössä mukaan.

pukeutumisongelma

 

Vanhanaikainen lumitalvi onkin vaihteeksi virkistävä, kun ei tarvitse murehtia lumitöitä eikä liukkautta.

Mutta otsikkoon: Olen hämmästynyt siitä, miten eläkeihmisellä voikin olla pukeutumisongelma, mutta niin vain on. Karsin muuton yhteydessä vaatekaappini sisältöä aika reilusti ja poistin lähinnä mekkoja, koska ennakoin etten enää talviaikaan niitä niin runsaasti tarvitse.

Ajatus oli oikea, sillä tuntuu liian työläältä vaihtaa vaatteita usempaan kertaan päivässä. Koiralenkeille en oikein osaa lähteä mekossa ja pitkässä takissa (en kyllä oikein ymmärrä, miksi) joten pitäisi aina vaihtaa ulkoiluvaatteet erikseen ainakin kolme kertaa päivässä, joskus useamminkin.

Toisaalta tuntuu tylsältä olla aina pitkiksissä ja neulepaidassa.Helposti tulee vedettyä aina samat krekkalat ylleen, vaikka vaihtoehtojakin olisi. 

Pitää siis ajatella koko pukeutumisasia uudelleen. Ei käy laatuun, että lorvehdin kotona kaiken aikaa kuin olisin sairaslomalla tai muuten tilapäisesti kotona. Minulla ei ole tapana "käpertyä" minnekään päivisin tai tehdä mitään muutakaan mikä vaatisi erityisen joustavia, rentoja vaatteita.

Tässä asiassa sopeutuminen eläkepäiviin voi viedä aikaa. Kokeilemalla kaikenlaisia vaihtoehtoja ja ratkaisuja löytyy lopulta taas se omannäköinen karderoobi josta voi pukea päälleen joka tilanteessa.

Voimme Sohvin kanssa kohtuullisesti, vähän jalkavaivoja kummallakin.

paluu arkeen

Ahdistavan vuodenvaihteen jälkeen on ollut ihanaa palata arkirutiineihin. Tosin sain tiistaiksi nuhan, joka sitten luopui kun kävin illalla saunassa ja kaivoin esiin vanhan Vick-voidepurkin josta hieroin tymäkät tropit rintaan nukkumaan mennessä.

Kävelylenkitkin ovat alkaneet taas maistua, kun alistuin siihen, että otan kepin mukaan turvaksi. Sohvi on jo tottunut sekä keppiin että siihen, että joudun välillä hidastamaan tahtia. Ei sekään enää jaksa ryntäillä minnekään.

Kelit ovat mukavan kuivat. Tänään pakkanen pyllähti ja nyt ripottelee jonkinlaista valkoista kerrosta maahan. Jokeen kerääntyy jäätä, sitä tulee yläjuoksulta pieninä lauttoina, jotka kerääntyvät reunoille. Saa nähdä, jäätyykö kokonaan tänä talvena.

Jotta alku tuntuisi alulta, päätimme siskon kanssa osallistua Käsityökekkerit-blogin yhteisneulontaan. Välityöksi harkitsimme Taito-sivujen mysteerisukkia, mutta huomasin, että minulla on yhdet sukat kesken, joten ne pitää tehdä ensin. 

Mukavaa on myös palata normaaliin ruokajärjestykseen. Sokerista luopuminen ottaa vähän lujille aluksi, mutta onnistuu kyllä kun ei ole liian tiukka itselleen. Kyllä sitä tulikin syötyä joulunpyhinä. En rajoittanut lainkaan, vaikka lopulta voin jo huonosti kaikesta suklaasta. 

Valoa kohti mennään.